The underground beings
Maahiset
Yleissaamelaisena tunnetut maanalaiset ihmisen kaltaiset olennot ovat olleet uskomus- ja kertomusperinteessä hyvin suosittu motiivi. Olennot ovat olleet myös naapurikansojen tuntemia. Suomalaiset ovat käyttäneet niistä hakusanan nimitystä. Maahisilla on ollut tuonpuoleista luonnetta, mutta vain vähäisessä määrin. Parhaiten niitä voi luonnehti puoli-inhimillisiksi "kanssaeläjiksi" (vrt. Stállu). Saamelaiset ovat tunteneet ne nimityksillä gufihtar, ulda ja kadnihah. Kaksi ensinmainittua ovat etymologisesti skandinaavisia lainasanoja: gufihtar < gud vätte. Vätte tarkoitti alunperin mitä tahansa yliluonnollista olentoa, mutta kristinuskon kriminalisoitua skandinaaviset jumalat se rajoittui tarkoittamaan maahista vastaavaa maanalaista olentoa. Gufihtar siis oikeastaan tarkoittaa 'hyvää maanalaista olentoa'. Ulda tulee sanasta huldra, joka taas on norjankielinen naispuolisen metsänhaltijan nimitys. Kadnihah on saamelainen nimitys, jolle ei löydy etymologiaa.
Perinteessä maahisia luonnehtii tietty ambivalenssi. Maahiset kuvataan lähes samanlaisiksi kuin ihmiset, mutta kauniimmiksi, rikkaammiksi ja onnellisemmiksi. Ihmisten ja maahisten välillä oli vuorovaikutusta. Kerrottiin, että jotkut miehet olivat onnistuneet saamaan maan päälle nousseen maahistytön vaimokseen tai hankkimaan itselleen näiden porokarjaa. Toisinaan maahiset antoivatkin eläimiään, mutta karjan saattoi myös saada omakseen, kun onnistui heittämään jonkin "väekkään" esineen, yleensä puukon, maahisten parttion ylitse. Monet kertoivat myös olleensa maahisten luona, "vuoressa" tai "maan alla" kestitystä nauttimassa ja joikaamassa maahisten kanssa. Maahiset olivatkin hyviä joikaajia. He myös kantoivat lapinasua ja arvostivat siivoa ja hyvää käytöstä. Traditio kuvaa maahiset jollakin tapaa ideaalisiksi saamelaisiksi: he edustavat mielikuvaa siitä, millaista elämä voisi olla, jos elettäisiin täydellisessä maailmassa. Johan Turin mukaan maahiset saattoivat myös neuvoa ihmisiä käytännön asioissa ja kertoa tulevia. He olivat suorastaan auttajia, neuvojia ja suojelijoita, joiden palveluksia hyvitettiin uhraamalla. Maahiset tulevat näin olemukseltaan hyvin lähelle sáivan asukkaita.
Maahisilla oli kuitenkin myös pimeä puolensa: he vaihtoivat mieluusti itselleen ihmisten lapsia ja antoivat tilalle omat ikäloput vanhempansa. Näin selitettiin lasten kehitys- tai muu vammaisuus ja kivulloisuus. Vaihtamisen saattoi estää laittamalla hopeaa, leukun tai parsinneulan (terästä), tuliraudan tai jotakin muuta väekästä (väki) lapsen komsioon. Maahiset saattoivat myös kiusata sellaisia ihmisiä, joista he eivät syystä tai toisesta pitäneet - jotka melusivat, kiroilivat tai käyttäytyivät muuten sopimattomasti. Maahinen myös suuttui, jos joku pystytti kotansa niiden asunnon päälle. Yleensä maahiset silloin tulivat unessa kertomaan tilanteesta ja pyytämään, että kota siirrettäisiin pois, mutta joskus he Turin mukaan saattoivat myös varoittamatta alkaa vaivata ihmisiä. Kuitenkin maahinen vanhassa perinteessä näyttäytyy voittopuolisesti positiivisena olentona. Maahista on tulkittu siten, että sáivaan liittyneet mielikuvat myöhemmässä perinteessä, läntisten vaikutteitten ja kristillistymisen myötä olisivat muuttaneet muotoaan, kun sáivan alkuperäinen (oletettu) vainajalaan liittyvä merkitys olisi alkanut hämärtyä (Reuterskiöld 1912). Maahisusko siten yhtäältä edustaisi sáiva-perinteen degeneroitumista ja toisaalta osoittaisi saamelaiskulttuurin vahvaa sopeutumiskykyä. Tässä vaiheessa olisivat maahiset myös saaneet skandinaavisperäisiä nimityksiä. Itse maahisen idea lienee kuitenkin saamelaisilla joka tapauksessa kotoperäinen. Skandinaavien tuntemilla maahisten kaltaisilla maanalaisilla olennoilla ei ole ollut mitään suojelushaltijan funktiota. Nilla Outakoski on kehittänyt Reuterskiöldin teoriaa edelleen ja esittänyt jo sáivan kunnioitettujen esi-isien taivastuonelan muodostuneen saamelaiskulttuurin sopeutumisilmiönä ulkoisen kristillistymisen tuoman identiteettiuhan paineessa, ja maahisuskon edustavan tämän ajatuksen kehittymistä edelleen, kun kristinuskon mukainen maailmankuva on jo vallannut alaa saamelaiskulttuurin ytimessä.
Myöhäisperinne korostaa maahisten vaarallisuutta ja demonista luonnetta. Aivan erityisesti maahisten demonisointi lienee ollut Lars Levi Laestadiuksen julistuksen vaikutusta. Kirjassaan Lappalaisen mytologian katkelmia Laestadiuskin samastaa maahiset sáivan olentojen kanssa ja kuvailee nämä perinteen mukaisesti voittopuolisen positiivisiksi olennoiksi. Hänen saarnojensa maahinen oli kuitenkin aivan toisenlainen: "He ovat kyllä jumaliset ja siveät, vaikka he juovat, kiroavat ja tappelevat, huorintekevät ja varastavat". Maahisen ruoka kyllä näyttää kauniilta ja maistuu makealta suussa, mutta se ei ole muuta kuin "vuotava lohikäärmeen myrkky", ja maahisneitojen laulu, jolla he hurmaavat ihmisiä, ei ole muuta kuin "huoruuden laulut ja viinalaulut". Maahiset pyrkivät matkimaan ihmisten kristillisiä tapoja, mutta ovat "Jeesuksen ristin vihollisia" (uudenvuodenpäivän saarnasta 1853).
"Pahat", postillojen maahista vastaavat maanalaiset olennot, Laestadius tuntee myös mytologiassaan, mutta hän käyttää näistä eri nimitystä (underboninga eli 'maanaliset') ja ylipäätäänpitää näitä eri asiana, sekundaarina ilmiönä ja skandinaavisena lainana. Siksi hän myös käsittelee "maanaliset" vaihdokkaan yhteydessä. Vaihdokas vastaa edellä mainittua ihmislapseen vaihdettua maahista. Maanaliset vain saattoivat vaihtaa oman lapsensa kastamattoman ihmislapsen tilalle, mikäli tällä ei ollut jotakin kristillistä symbolia suojanaan. Maanaliset eivät sietäneet ristinmerkkiä. Mytologiassaan Laestadius on siis jakanut tradition tunteman jossakin määrin ambivalentin maahisperinteen kahtia hyväksi sáiva-maahiseksi ja demoniseksi "maanaliseksi".
Vaikka demonisoinnille kylläkin on tietty kaikupohja saamelaisen perinteen jossakin määrin ambivalentissa maahiskuvassa, on saarnojen maahinen Laestadiuksella selvästi teologisen ja homileettisen tarkoituksenmukaisuuden sanelema. Saarnoissaan Laestadius tahtoo samastaa "suruttomat" nimikristityt seurakuntalaisensa maahisiin, jotka "uskovat, että kaikki kastetut tulevat autuaiksi, vaikka ristin merkkiä ei ole rinnassa" (em. saarna). Maanalisia hän ei saarnoissaan määrittele, mutta näyttää pitävän näitä kadotettuina, synnissä kuolleina nimikristittyinä. Hän varoittaa, että hänen kuulijansa, mikäli jatkaisivat surutonta elämäänsä maahisten tapaan, olisivat vaarassa muuttua maanalisiksi, jotka "ovat vielä syvempään helvettiin vajonneet" (em. saarna). Saarnojen maahinen ja maanalinen ovat kumpikin maailman pimeän puolen eläjiä, mutta siinä missä maanaliset jo ovat helvetissä, asuvat maahiset vasta sen esikartanossa.
Sisällysluettelo: Muinaisusko, mytologia ja folklore
The underground beings
Earth spirits (gnomes) were anthropomorphic creatures that constituted a very popular subject in beliefs and legends. They appear not only throughout the Saami lands but also among neighbouring peoples. They were not supernatural creatures, and they can best be described as semi-human fellow creatures (cf. Stállu). The western Saami called them gufihtar, ulda and kadnihah. The first two of these names are Scandinavian loan words: gufihtar < gud vätte good creature from below the earth . Etymologically, Ulda is derived from the Norwegian word huldra meaning a female forest spirit. Kadnihah is a Saami name for which no etymology has been found (Čáhkalakkis).
In the tradition there is a certain ambivalence surrounding the earth spirits. They are sometimes described as looking almost like humans but more beautiful, wealthier and happier. There was a reciprocal relationship between humans and earth spirits, and many people were said to have enjoyed the hospitality of earth spirits. Occasionally the earth spirits might also give people fine, meaty reindeer; it was sometimes also possible to get cattle for oneself by throwing an object that possessed mana (väki) over the reindeer. According to the writer Johan Turi, earth spirits could advise people about day-to-day matters and predict the future; they were helpers, advisors and protectors who were recompensed for their services with sacrifices. The earth spirits were also good at chanting, they wore the Saami traditional dress and they esteemed order and good behaviour. The tradition describes the earth spirits as some kind of ideal Saamis: they represented a model of what life could be like in a perfect world. They were thus very similar in character to the inhabitants of the sáiva.
However, the earth spirits also had a dark side: they tended to kidnap human babies and replace them with their own decrepit parents. This was used to explain mental or other handicaps in children. This exchange could be prevented by putting something silver, a knife or a steel darning needle, a flint steel or some other talismanic object in the baby's cradle. Earth spirits could also pester people they did not like for some reason or another those who were rowdy, cursed or otherwise behaved improperly. An earth spirit would also get angry if a lodge was erected above his abode. Then they usually visited the people when they were sleeping and told them about the situation and asked them to remove their lodge, but sometimes, according to Turi, they might also begin to harass the human intruders without any warning. However, in the older tradition, the earth spirit is predominantly a beneficent being.
According to Edgar Reuterskiöld's interpretation, the earth spirits came into being in the later tradition when beliefs about the sáiva changed under western and Christian influence, and the sáiva's (presumably) original significance relating to the world of the dead began to fade. The belief in earth spirits would thus represent a degeneration of the sáiva tradition. On the other hand, it reflects the great flexibility of Saami culture; this latter aspect has been emphasized by Nilla Outakoski. Despite their originally Scandinavian name, the actual concept of the earth spirits was probably in any case an original Saami one; the Scandinavian underground creatures (gnomes) that resembled the Saami earth spirits had not tutelary function.
The late tradition emphasizes the dangerous and demonic nature of the earth spirits. This demonising was probably above all a consequence of the preaching of the revivalist religious leader Lars Levi Laestadius. In his book, Lappalaisen mytologian katkelmia (Fragments of Lappish Mythology), Laestadius equates the earth spirits with the creatures of the sáiva and says that according to the tradition they were mainly benevolent creatures. However, the earth spirit that appeared in his sermons was very different; it was a demonic creature which he used as a symbol of an unconverted person who was a Christian merely in form. The evil underground creatures resembling the earth spirits found in Laestadius Postiller Sermons also appear in his mythology, but he considers them a separate, secondary phenomenon imported from Scandinavia. He also uses a different name for them (underboninga the underground dwellers), and he deals with them under the topic of changelings. A changeling corresponded to the above-mentioned earth spirit that had been exchanged for a human baby; the underground dwellers might also exchange their own child for an unbaptized human one if the latter did not have some Christian symbol to protect it. In his mythology, Laestadius thus continued the somewhat ambivalent folklore tradition of the earth spirit by distinguishing a benevolent sáiva earth spirit and a demonic underground dweller . Despite this ambivalence of the Saami earth spirit in his mythology, the image of it in Laestadius sermons is clearly dictated by theological and homiletic expediency.
