Stállu (engl. ver.)
Stállu
Stállu oli eräänlainen maailman pimeän puolen vastapari ihmiselle. Stállu-perinne on luonteeltaan yleissaamelainen, mutta tunnetaan vain tarinoista. On siksi vaikea sanoa, onko stállun olemassaoloon todella uskottu. Stállu oli rikas, vaarallinen ja vahva, mutta kömpelö ja tyhmä. Monen saamelaisen sanottiin painineen hänen kanssaan ja voittaneen oveluudella. Yleensä tämä erämaan hieman ihmistä muistuttava suurikokoinen hirviö kohdattiin tunturissa yksin ainoastaan koira seurana. Stállu eli kuitenkin perhekunnittain, ja jotkut tarinat kertovat kohtaamisesta koko stállu-perheen kanssa. Usein tarinoihin sisältyy hyvin sadistisia yksityiskohtia, ja usein juuri lappalainen kohtelee stállua hyvin raa'asti ja säälimättömästi sen jälkeen, kun tällainen toiminta ensin on motivoitu antamalla stállun esim. syödä joku lappalaisen lapsista.
Stállun sanottiin olevan Kuun poika. Toisten tietojen mukaan hän oli Kuun tyttären Áhčešeatnen puoliso (Áhčešeátne ja Njávešeátne). Myöhäistraditiossa stállu on imenyt itseensä monia ilmeisen vieraita motiiveja, kuten piru- ja ihmissyöjämotiivin. Stállun vaimoon, Lutakiin ('seinälude'), liitetään puolestaan vampyyrimotiivi; hän imee veren uhristaan rautaisella pillillä. Samoin stállusta on joissakin myöhäisissä tarinoissa tullut eräänlainen zombie-hahmo, siis vihamielisen noidan "nostattama" elävä ruumis tai myös esim. savesta tehty keinotekoinen kostajahahmo.
Stállulle on tarjottu historiallista selitystä, jonka mukaan se olisi muistuma saamelaisia aikoinaan vainonneista viikingeistä. Myös Lars Levi Laestadius argumentoi mytologiassaan (Lappalaisten mytologian katkelmia) tämän selityksen puolesta. Epäilemättä ryöstelevät viikingit on ainakin rannikon merisaamelaisten parissa ollut helppo assosioida luultavasti jo vanhastaan tunnettuun stállu-hahmoon, eli vanhalle perinteelle on löydetty uusia tulkintoja ja näistä puolestaan on traditioon tarttunut uusia elementtejä.
Juovlastállu, joulustállu on eräänlainen stállun degeneroituma; ns. fikti, johon aikuiset eivät ole uskoneet, mutta jolla lapsia on peloteltu jouluisin olemaan hiljaa ja siivosti. Sillä on kuitenkin mytologinen taustansa sikäli, että stállun todella uskottiin bissemanan, joulukuun kuun (kuu) ja ns. juovlagatzen, jouluväen (tuolloin liikkeellä olevan luonnon- ja vainajahenkien joukon) tapaan olevan jouluna erityisen aktiivinen. Joulun alla kodan edusta piti pitää puhtaana kaikesta roskasta, jotta stállun raito ei tarttuisi siihen kiinni.
Katso myös: Stállu (sanan_alkuperästä)
Stállu (engl. ver.)
This creature was a kind of counterpart of man that belonged to the dark side of nature. It was rich, dangerous and strong but clumsy and stupid. The stállu was a pan-Saami tradition. The easternmost Skolt Saami of Notozero call it stallo-staal, while the Kildin name for it is taall. This large creature that to some extent resembled a man dwelt in the wilds, and accompanied by a dog it was encountered on the fells alone. It was also related that the stállu would come to challenge a Saami man to a wrestling match, and it would announce its arrival by whistling. Many Saami men were said to have wrestled with it and defeated it by their craft. When they did so, the wealth of the stállu, gold or silver which it carried sewn into its belt, went to the victor. It was not possible to kill a stállu with its own knife because it only gained in strength from this. It was also necessary to kill the stállu's dog so that it would not be able to revive its master by licking his wounds. According to some legends, the stállus lived in families.
According to a pan-Saami legend, the stállu abducted children who, in defiance of their parents, rode their sledges down hills late in the evening when the moon was shining. He took them to his own dwelling. However, by their cunning, the children managed to escape, and usually the people of the Saami village killed the stállu. The tall, which is the protagonist in Kildin Saami stories with this theme, is at the same time a giant and a bear. The figures of the stállu and the man-eating bear would seem to have merged in this tradition. This is also reflected in the Kildin Saami language, in which taall has replaced the original Saami word for bear, which still exists in the other eastern Saami languages. In the later tradition, the stállu incorporated numerous foreign features, including those of devil and man-eater (→ illustration). The stállu's wife, lutak bedbug , was associated with the vampire theme; she sucks the blood of her victims with an iron pipe. In the legends of the Skolt and Akkala Saami, the stallo/stall is also associated with the vampire or some corresponding theme. In the late North Saami tradition, the stállu became an artificial avenging figure made of clay that was conjured up by a hostile shaman.
The stállu of the southern Saamis was said the be the son of the Moon; according to other sources he was the husband of Áhčešeatne, the daughter of the Moon.
A historical explanation of the stállu has been proffered; according to this, it was a relic of the Vikings or other foreigners who had earlier persecuted the Saami. Lars Levi Laestadius also argued in favour of this interpretation in his work Lappalaisten mytologian katkelmia Fragments of Lapp Mythology. Certainly it was easy for the maritime Saami to associate the plundering Vikings with the probably long familiar figure of the stállu; in other words, new interpretations of an old tradition were found, and from these new elements have found their way into the folklore.
In the late Saami tradition, the stállu appears as a bogey, an imaginary figure used for scaring children by adults, who themselves do not believe in it. The purpose of stories about it is to teach children certain behavioural norms or to prevent them from going into dangerous places. The Christmas stállu (juovlastállu), known in Norway and Sweden, also belongs to the late tradition. It was used to frighten children into being quiet and behaving themselves at Christmastime. However, it does have a mythological background in that the stállu was truly believed to be particularly active when the Moon was shining in December. Likewise, the juovlagatze (the Christmas folk, a band of nature and ancestor spirits) were thought to be active around at Christmastime. In the days leading up to Christmas, the areas in front of the lodge had to be kept clear of all rubbish so that the reindeer caravan of the Christmas stállu would not get entangled in it.
