MyWiki:Tietoja

Saamelaisten nimeäminen alkuperäiskansaksi perustuu saamelaisten omaperäiseen maailmankuvaan, omaan historiaan, omiin elinkeinoihin ja omaan kieleen. Nykyisin erityisluonne on vahvistettu kansallisella lainsäädännöllä ja kansainvälisin sopimuksin. Ensyklopediahankkeen tavoitteena on valaista tätä erityisluonnetta.

Saamelaiskulttuurin ensyklopediahankkeessa kohteena on saamelainen alkuperäiskulttuuri. Hankkeeseen tartutaan ajankohtaisen monitieteisen tutkimuksen mahdollisuuksin ja haastein. Etnisiin vähemmistöihin, kuten saamelaisiin liittyvä tutkimus ei mahdu yhden tieteenalan rajoihin, vaan se on useimmiten jo lähtökohtaisesti monitieteistä. Etnisten vähemmistöjen tutkimukseen on kytketty niin politiikan, kulttuurin, uskontotieteen, historian, yhteiskunnan, talouden, mielen ja kielen tutkimuksen traditioita ja näkökulmia. Tässä tutkimushankkeessa, kuten tavallisestikin monitieteisyys ymmärretään eri tutkimusalojen välisenä yhteistyönä. Etuna on tutkimuksellinen moniäänisyys ja erilaisten tieteellisten lähestymistapojen yhdistäminen. Monitieteisyys on oleellinen edellytys identiteetistä, etnisyydestä ja kulttuurisista käytävälle keskustelulle.

Saamelaisia ja heidän kulttuuriaan tutkiva varhaisempi tieteenala, lappologia, on kuvannut saamelaiskulttuuria ulkoisesta näkökulmasta 1600-luvun lopulta 1900-luvun loppupuolelle saakka. 1900-luvun viime vuosikymmenillä saamelaisiin kohdistuneessa tutkimuksessa on siirrytty kohti kulttuurinsisäistä näkökulmaa. Termi lappologia on haluttu hylätä ja ottaa sen tilalle käyttöön uusi nimitys monitieteinen saamentutkimus. Kulttuurinsisäinen näkökulma merkitsee tässä yhteydessä myös saamelaisten itsensä merkittävää panosta oman kansansa tutkimuksessa.

Saamelaisten ja Saamenmaan nimistä

Sápmi-termi löytyy kaikista saamen kielistä ja se tarkoittaa aluetta, kieltä ja ihmistä. Etnonyymi sápmelaš (johdos sanasta sápmi) ja suomen ikivanha heimonimi hämäläinen ovat lähtöisin samasta alkuperästä. Sápmi, sápmelaš ulottuu vähintään 3000 vuotta taaksepäin, jolloin se vakiintui saamelaisten esivanhempien omakieliseksi nimitykseksi.

Saamelaisista vanhastaan, aina 1960-luvulle saakka käytetty eksonyymi (muiden antama nimitys) on lappalainen, joka on historialtaan tiiviisti kytköksissä alueen nimitykseen Lappi (latinalaistettuna Lapponia). lop, lopari saamelaisten nimityksenä esiintyy venäläisissä lähteissä jo 1200-luvulla. Suomessa ja sen läheisissä sukukielissä sanaa lappalainen on käytetty viittaamaan paitsi saamelaisiin myös yleensä pohjoisempana asuviin kansoihin (kuten vienankarjalaisiin) tai rintamailta kauempana asuviin ihmisiin, mihin saattaa perustua Lappi-sanan yleisyys laajalti esim. Etelä-Suomen paikannimistössä. Myös ruotsin kielessä on käytetty nimitystä lapp (monikossa lappar) jo 1200-luvulla, ja olettaen sanaa alkuperältäänkin skandinaaviseksi, liittyen sanaan lapp 'paikkatilkku', on ajateltu sen olleen alkuaan pilkkanimitys. Sanan alkuperä on kuitenkin hämärän peitossa, ja se saattaa olla alkuaan itämerensuomalainenkin. Jälkimmäisessä tapauksessa sillä lienee viitattu yksinkertaisesti rintamailta syrjässä asuviin ihmisiin. Sanan pejoratiivistuminen on kytköksissä valtaväestön asenteisiin saamelaisia kohtaan. Pejoratiivistumisen myötä siitä on Pohjoismaissa luovuttu, mutta vastaava termi on monissa Euroopan kielissä edelleenkin laajalti käytössä (esim. ranskan lapon, saksan Lappe, Lappisch, unkarin lapp). Nykyään Suomessa nimityksestä lappalainen on tullut hallinnollinen ja sitä käytetään, kuten historiallisissa lähteissäkin, maanomistus- ja kiinteistökysymyksiin liittyvissä yhteyksissä.

Norjassa saamelaisista on myös näihin päiviin käytetty nimitystä finn, joka on tuttu jo antiikin ajalta Tacituksen teoksesta.. Norjan pohjoisinta aluetta kutsutaan Finnmarkiksi. Tacituksen fenni-nimitystä ovat ilmeisesti alunperin käyttäneet muinaisruotsalaiset Pohjois-Ruotsissa eläneistä saamelaisista, joita koskevia tietoja he ovat levittäneet maailmalle. Finn ja Finland, jotka ovat muiden antamia nimityksiä suomalaisista ja saamelaisista, jäivät sittemmin tarkoittamaan myös 'ei-saamelaisia', erityisesti (varsinais-)suomalaisia ja (Varsinais-)Suomea.

Alkuperästä ja maailmankuvasta

Fenno-skandia sai ensimmäiset asukkaansa jääkauden väistyttyä toisaalta länsi-Euroopasta ja toisaalta itä-Euroopasta käsin. Sen jälkeen kehitys johti erilaisten yhteisöjen muodostumiseen alueen eri osissa. Suomalais-ugrilainen kieliyhteisö muotoutui itä-Euroopassa. Vuoden 3000 tienoilla eKr. Suomeen tullut ns. vasarakirveskulttuuri johti suomalais-ugrilaisen kansan hajoamiseen maantieteellisesti ja kielellisesti toisistaan eroaviksi haaroiksi. Eteläinen ryhmä omaksui vähitellen maatalous- ja karjanhoitokulttuurin, ja muodosti lopulta uuden kantasuomalaisen etnisen ryhmän. Pohjoisessa ryhmässä harjoitettiin omia perinteisiä elinkeinoja, kalastusta ja metsästystä. Tässä ryhmässä syntyi kantasaamelaisuus. Saamelaisten alue ulottui tuolloin laajalle Ääniseltä ja Laatokalta nykyisille alueille, mutta ei ehkä vielä Skandinaviaan asti. Eteläisessä Suomessa saamelaisia asusti ainakain Savossa ja nykyisen Karjalan alueella vielä 1500-luvulla.

Varhaiskantasaamelaisuus siis nykytietämyksen mukaan on muotoutunut saamelais-suomalaiselta pohjalta vasta Suomessa, Itä-Karjalassa ja myöhemmin myös Skandinaviassa. Saamelaisten historiallisesti tunnettu esikristillinen maailmankuva on merkittävästi eriytynyt sen taustalla olevasta uralilaisesta perinteestä. Erot oletettuun uralilaiseen kantakulttuuriin (ja myös sen perushahmotukset hyvin pitkälti säilyttäneeseen suomalaiseen perinteeseen) ovat siinä määrin perustavia, etteivät ne selity pitkällä itsenäisellä esihistorialla tai esim. skandinaavisilla kontakteilla. Esim. uralilaisille kulttuureille leimallinen horisontaalinen maailmanhahmotus on saamelaisilla ollut selvästi toissijainen, kun taas vertikaalinen hahmotus (ylinen, keskinen ja alinen maailma) on vastaavasti ollut huomattavan korostunut. Vesiteitten merkitys myyttisissä mielikuvissa on Lapin suurista joista huolimatta ollut suhteellisen vähäinen, eikä pohjoisella ilmansuunnalla ole ollut sitä tuonpuoleiseen viittaavaa asemaa, joka sillä uralilaisissa kulttuureissa on ominainen, jne. Yksi selitysmahdollisuus on, että saamelaiset pohjoiseen levittyessään ovat inkorporoineet itseensä jonkin tuntemattoman ei-uralilaisen kansan ja kulttuurin; tämä oletus selittäisi sekä geneettisen että kulttuurisen eron.

Saamelaisten esikristillinen maailmankuva on rakentunut elolliseksi koetun luonnonympäristön ehdoilla. Kaikissa luonnon entiteeteissä koettiin olevan elollinen, tajuava ja tahtova puoli, joka ihmiseen nähden oli enemmän tai vähemmän mahtava ja hallitseva. Näin muodostui tuonpuoleisen jatkumo, jonka toisessa päässä oli arkinen elinympäristö luonnonhaltijoineen ja näkymättömine kanssaeläjineen kuten maahiset ja toisessa päässä taivaanyliset ja taivaalliset jumalat. Jonnekin välille sijoittuivat seita-jumaluudet, alueelliset elinkeinojen suojelijat, joiden edustajina toimivat tunturissa ja järvien rannoilla sijaitsevat seitakivet. Suhtautuminen tuonpuoleiseen, pyhään, vaihteli vastaavasti arkisesta kohteliaisuudesta suuriin, ja harvoin suoritettuihin yhteisöllisiin rituaaleihin. Saamelainen koki yleensä olevansa vastavuoroisessa suhteessa ympäröivän maailman voimien kanssa. Vain ylisen ja alisen maailman kaikkein mahtavimpien jumaluuksien edessä hän oli täysin voimaton; sen sijaan esim. seitojen tiedettiin toimivan viime kädessä samoilla ehdoilla kuin hän itse. Niinpä seita, joka ei täyttänyt velvollisuuksiaan antanut peuroja tai kalaa joutui hylätyksi tai peräti hävitetyksi. Sama koskee karhua, jonka tappaminen oli mahdollista mutta vain rituaalisesti; karhun tuonpuoleinen luonne oli siinä määrin vahva, että kanssakäyminen edellytti tarkkojen tabusääntöjen noudattamista.

Kuitenkin saamelaisetkin tarvitsivat ammattilaisen välittäjäksi ihmisyhteisön ja tuonpuoleisten voimien välille. Tämä oli shamaani, saamelaisten noaidi. Noidan tärkein tehtävä oli sairauden parantaminen, alkuperäisen ja hyvän maailmanjärjestyksen palauttaminen tältä osin. Sairauden ajateltiin johtuvan ihmisen kaksiosaisen sielun toisen puoliskon, sen ruumiista irtautumaan kykenevän osan joutumisesta vainajien haltuun ja aliseen maailmaan. Tavallisin syy tähän oli vainajahenkien sekaantuminen elävien elämään. Tällöin noita joutui hankkiutumaan transsitilaan ja sen aikana suorittamaan sielunmatkan Jábmiidáibmuun, saamelaiseen vainajalaan. Tavoitteena oli potilaan sielun saaminen takaisin ihmisten maailmaan. Samalla tavalla noita saattoi joutua vapaasti liikkuvan sieluosuutensa hahmossa lähtemään matkalle tässä maailmassa, jos saaliseläinten sielut olivat joutuneet hukkaan esim. naapurisiidan noaidin vangitsemina. Noidan tärkein varuste oli noitarumpu, jota käytettiin paitsi transsitilaan hankkiutumisessa myös ennustamiseen.

Saamelaisen muinaisuskon huomiota herättävät yhteisölliset elementit, kuten shamaanilaitos, koko siidan yhteinen seitapalvelu tai karhukultti, juurittiin pois viimeistään 1700-luvulla, mutta yksilöllinen luonnonuskonnon harjoitus, esim. yksilökohtainen seitapalvonta, jatkui osin viime vuosisadalle asti.

Lähetystyöstä ja sen seurauksista

Systemaattinen lähetystyö saamelaisten parissa alkoi vasta uudella ajalla, mutta Skandinaaviset ja kristilliset elementit suodattuivat saamelaisten perinteiseen maailmankuvaan kaupan ja muiden sekulaarien kontaktien johdosta jo varsin varhain. Siksi vanhimmissakaan lähteissä ei saamelaista pakanuutta tavata puhtaana. Katolinen kirkko ei vielä tehnyt merkittävää lähetystyötä saamelaisten parissa, tai ainakin se jäi tehottomaksi. Karkeasti voidaan sanoa, että Ruotsin lapinmaat kristillistettiin ainakin pinnallisesti 1600-luvulla luterilaisen ortodoksian hengessä; tämä oli kiinteästi kytköksissä kirkkojen rakentamiseen valtakunnan pohjoisille ja itäisille raja-alueille, mikä puolestaan viime kädessä palveli valtapoliittisia tavoitteita. Ruotsi-Suomi joutui luopumaan vaatimuksistaan Ruijan rannikkoon Tanska-Norjan kanssa solmitussa Knäredin rauhassa 1613. Tämän jälkeen alueelliseksi suurvallaksi laajentumassa oleva Ruotsi-Suomi asetti tärkeäksi tavoitteeksi turvata pohjoiset sisämaa-alueensa yhtäältä Tanska-Norjalta ja toisaalta Itämeren suunnalla laajenemismahdollisuutensa menettäneeltä ja siksi voimakkaasti pohjoiseen ja Jäämerelle pyrkivältä Venäjältä.

Toisena keinona lähetystyössä nähtiin Ruotsi-Suomessa saamelaiskoulut ja saamenkielisen hengellisen kirjallisuuden julkaiseminen. Varsinainen lähetysrynnäkkö tapahtui valtakunnassa 1600-luvun lopulla, kun havaittiin, että kirkollinen aktiivisuus oli vain osa totuutta: kodissa ja erämaissa vallitsi edelleen vanha pakanuus. Saamelaiskulttuuri osoitti pitkään huomattavaa sopeutumiskykyä suhteessa uusiin länsimais-kristillisiin elementteihin. Uudet jumalat maalattiin noitarummuille vanhojen jumalien alapuolelle. Lähetysrynnäkkö johti noitarummun vaikenemiseen Ruotsi-Suomen lapinmaissa ja muiden saamelaisten esikristillisen uskonnon näkyvien tunnusmerkkien kriminalisoimiseen. Kuitenkin vasta lestadiolaisuuden läpimurto lopullisesti mursi saamelaisten esikristillisen kulttuurin hämmästyttävän vahvan adaptoitumiskyvyn.

Ruijan rannikolle rakennettiin kirkkoja jo varhain, yhtäältä norjalaisen väestön tarpeisiin ja toisaalta valtapoliittisiksi maamerkeiksi. Tätä kautta kristilliset vaikutteet tihkuivat paitsi merisaamelaisten, myös rannikolla kesäisin oleskelevien tunturisaamelaisten pariin. Kuitenkin Norjan saamelaiset kristillistyivät varsinaisesti vasta 1700-luvulla Thomas von Westenin tehokkaan ja saamenkieltä viljelleen pietistisen lähetystyön myötä (1716-1727). Syynä tähän tiettyyn viiveeseen norjan puolella oli toisaalta se, ettei poliittista painetta korvamerkata väestö itselle samassa mielessä ollut ja toisaalta, että saamelaisten oli erittäin vaikea ymmärtää Norjaa, kun taas Suomen ja osin Ruotsinkin Lapissa (Tornion, Luulajan ja Piitimen lapin maissa) osattiin vanhastaan suomea ja näin julistus suomen kielellä tavoitti varsin hyvin. Norjan puolella siis hitaammin oivallettiin saamenkielen viljelyn merkitys. Sekä Ruotsissa että Norjassa lähetystyö tuotti monia arvokkaista dokumentteja saamelaisten muinaisuskosta, joskin niihin monesti liittyy suuria lähdekriittisiä ongelmia.

Itäsaamelaisten alueelle vieraita vaikutteita suodattui vähäisemmässä määrin kuin länteen siitä huolimatta että Idänkirkon muodollinen läsnäolo oli varhainen ja varsin vahva. Lähetystyö alkoi sen jälkeen, kun Moskovan itsenäinen patriarkaatti oli perustettu 1489. Idän kirkko eteni Kuolaan ja Petsamoon 1500-luvun alkupuolella, ja siitä alkaen ovat itäsaamelaiset kuuluneet ortodoksiseen kulttuuripiiriin. Kuolan niemimaalle kohosi 1400- ja 1500-lukujen kuluessa yli 10 toimivaa kirkkoa ja useita luostareita. Katolisen lähetysstrategian mukaan uuden uskonnon perusteet koetettiin tehdä ymmärrettävämmiksi suhteuttamalla ne esikristillisiin elementteihin; näin luotiin tietoisesti synkretistinen tilanne, joka sitten sen kristillistä puolta vahvistamalla uskottiin vähitellen kyettävän kääntämään kokonaan kristilliseksi. Käytännössä synkretismin puhdistaminen osoittautui kuitenkin vaikeaksi tehtäväksi, ja itäsaamelaisten perinteessä onkin säilynyt monia hyvin arkaaisina pidettäviä elementtejä. Toisaalta lähetystyön vähemmän opillisen luonteen vuoksi on itäsaamelaisten osalta muodostunut vain niukalti varhaisia dokumentteja.

Alueita ja rajoja

Ruotsin valtakunnan hallinnossa Lappmarken Lapinmaa -käsite tarkoitti hallinnollista aluetta, jota asuttivat saamelaiset/lappalaiset. Aina uudisasutuksen alkuun (1673 ja 1695 uudisasutusplakaatit) käsite lappalainen riitti kuvaamaan alueen asukkaita yleensä, sillä muita kuin saamelaisia/lappalaisia alueella ei asunut. Heidän perinteisiä elinkeinojaan nimitettiin hallinnossa lappalaiselinkeinoiksi. Lapinmaan erotti Lannanmaasta ns. lapinraja. Lannanmaassa asui lantalaisia, jotka harjoittivat lannan elinkeinoja. eli maanviljelystä ja karjanhoitoa.

Lapinmaa (Lappmark) jakautui lappeihin, kaikkiaan kuuteen lappiin, joista nykyinen Suomen alue kattaa Tornion (osaksi) ja Kemin lapit. Lapit edelleen jakautuvat lapinkyliin eli siidoihin ja kylät vielä sukujen tai perheiden kesken lapinvero- eli perintömaihin. Lapinkylän muodostivat suvut ja niihin kuuluvat sukulaisperheet, jotka asuivat suurimman osan vuotta perheittäin hajallaan omilla alueillaan. Talvella kaikki kokoontuivat talvikyläänsä ja kesäksi siirryttiin muille alueille metsästämään, kalastamaan ja hoitamaan poroja.

Talvikylässä keskinäisten asioiden hoitoa varten pidettiin kyläkokouksia. Ruotsin valtakunnan lapinkylissä kyläkokokouksia kutsuttiin kotakäräjiksi (kolttainmailla sobbar tai norrös), joita johti kylänvanhin.. Yhteisiin päätettäviin asioihin kuuluivat mm. maa- ja vesioikeuksien jakaminen sukujen kesken, majavan- ja peuranpyyntiin osallistuminen, saaliin jako kaikkien kesken tasaisesti sekä tietysti veronkanto. Kyläkokouksissa hoidettiin myös suhteita toisiin siidoihin. Perinteistä yhteisöä leimasi yhteisvastuullisuus ja tasa-arvoisuus. Heikommassa asemassa olevia autettiin.

Kolttasaamelaiset, jotka asuivat perinteisissä siidoissaan Paatsjoella, Petsamossa ja Suonikylässä Kuolan niemimaalla, asutettiin maailmansotien jälkeen pohjois- ja inarinsaamea puhuvien poro- ja järvisaamelaisten sekä suomalaisten keskuuteen Inarin kuntaan Suomeen. Kolttien kulttuuri on ollut saamelaisten keskuudessa suurimman suomalaistumisen paineen alaisuudessa. Koltan kieltä käytetään koti- ja koulukielenä, vaikka jo 1960-luvulta lähtien on ollut näkyvissä suomen kielen astuminen koltan kielen sijaan. Perinteinen poronhoito on nykyisin muuttunut sivuelinkeinoksi, kalaakin pyydetään vain kotitarpeeksi. Monet, erityisesti nuoret ovat joutuneet jättämään kotiseutunsa ja muuttamaan työn perässä etelään.

Neljä valtiota on jakanut saamelaisten maan Sápmin historian kuluessa keskenään. Vuonna 1751 Strömstadin rauhansopimuksella vedettiin Ruotsin ja Norjan välinen raja, vuonna 1809, jolloin Suomi joutui Venäjän vallan alle, syntyi uusi Venäjän ja Ruotsin välinen raja. Vuonna 1826 käytiin rajanvetoa Venäjän ja Norjan välillä. Suomen ja Venäjän rajajärjestelyjä tehtiin vielä 1920- ja 1940-luvulla. Näiden rajavetojen vuoksi useat saamelaissiidat hajosivat ja perinteiset poronhoitomaat kaventuivat. Siitä seurasi saamelaisten keskuudessa muuttoliikkeitä. Saamenmaan pirstoutumisen seurauksena saamelaisten perinteiset yhteiskunnalliset, taloudelliset ja oikeudelliset järjestelmät tuhoutuivat. Valtioiden käytännön kannalta Saamenmaa merkitsee lähinnä kunkin valtion omaa Saamenmaata ja harvoin koko Saamenmaata. Saamenmaan sijaan käytetään muita nimityksiä kuten Pohjois-Kalotti, Lappi, Finnmark ja Norrbotten.

Tutkimuksen historiasta

Saamelaisten omaa historiaa on tutkittu vähän. Ensyklopediassa saamelaisten historian vaiheita pyritään käsittelemään uudella tavalla saamelaisten omasta näkökulmasta. Saamelaiskulttuuri pohjautuu läheiseen luontosuhteeseen, joka on myös saamelaisen perinteisen maailmankuvan perusta. Saamelaiset eivät kuitenkaan ole kielellisesti ja kulttuurisesti homogeeninen ryhmä. Eri alueilla asuvien saamelaisten henkisen ja aineellisen kulttuurin piirteet kuten kieli, uskonto, folklore, elintavat ja kansanpuvut poikkeavat huomattavastikin toisistaan. Saamelaiset jaetaan eri ryhmiin kielten perusteella eikä elinkeinojen mukaan kuten aikaisemmin. Saamelaiskulttuuuri on kehittyvä, nykyaikainen kulttuuri, joten elinkeinoelämäkin on muuttunut muistuttamaan entistä enemmän valtaväestön elinkeinorakennetta.

Saamelaisia ja heidän kulttuuriaan tutkivan varhaisemman tieteenalan, lappologisen tutkimuksen aloittajana pidetään Johannes Schefferusta (1621-79), joka vuonna 1673 julkaisi painosta latinanakielisen Lapponia-teoksen. Tästä eteenpäin aina romantiikan läpimurtoon (1810) tutkimuksella ei yleensä kuitenkaan nähty tieteellistä itseisarvoa, vaan sen tavoitteet olivat poliittisia ja varsinkin uskonnollisia: katsottiin, että saamelaiskulttuurin tuntemus oli tärkeää saamelaisten tehokkaamman käännyttämisen kannalta. Lisäksi saamelaisilla koettiin olevan kuriositeettiarvo, minkä johdosta mm. rumpuja päätyi kaukaisiinkin eurooppalaisin museoihin. Romantiikan aikana (181040) kansojen henkinen perinne miellettiin luonnollisen uskonnon dokumenttina (Schelling), kansanluonteen kuvastajana (Herder, Lars Levi Laestadius) tai hämärtyneenä historiallisena lähteenä (osin Lars Levi Laestadius).

Uudemman lappologian voidaan katsoa alkavan joskus 1800-luvun puolenvälin tienoilla norjalaisen J.A. Friisin toiminnasta; 1859 hän julkaisi ensimmäisen saamelaisen folklorekokoelman ja 1871 teoksen saamelaisesta kansanuskosta. Lappologia muodostui tuolloin osaksi vertailevaa antropologiaa ja etnografiaa. Samalla sen tulkintoja alkoivat ohjata kulloisetkin tieteelliset ja yhteiskunnalliset paradigmat. Varsinkin Darwinin Lajien synty -teoksen (1859) jälkeen siirryttiin antropologiassa ja etnografiassa sekä niistä tukea ottavassa yhteiskuntapolitiikassa pian herderiläisestä kansallisuuskäsityksestä evolutionistis-sosiaalidarwinistiseen otteeseen. Sen hengessä luonnonkansojen kulttuurit nähtiin eurooppalaisiin nähden heikompina ja ikäänkuin luonnonlain voimasta häviämässä olevina; jos nämä kansat, näiden joukossa saamelaiset, haluttiin pelastaa, heidät piti sivistää ja saada omaksumaan vahvempi valtakulttuuri (Kiplingin valkoisen miehen taakka). Evolutionistiseen otteeseen liittyi edelleen saamelaisten esikristillisen uskonnon tulkitseminen esim. animismin tai vainajainpalvonnan ilmentymänä sekä todistuksena ao. teorian puolesta.

Kiinnostus saamelaiseen kulttuuriin perustui monesti puolestaan devolutionismiin, joka edusti evolutionismin kääntöpuolta kulttuuritieteellisessä teorianmuodostuksessa: koska kansankulttuurin tuotteitten katsottiin kuuluvan varhaisempiin, primitiivisiin kulttuurivaiheisiin (jotka kulttuurikansat jo olivat ohittaneet mutta joita luonnonkansat vielä parhaillaan elivät), niiden oletettiin pian häviävän ja jo nyt olevan huomattavan rappeutuneita (devoluutio). Saamelaiset olivat naapurikontaktiensa johdosta mukana kulttuurisessa evoluutiossa mutta saamelaiskulttuurin itsensä kannalta kysymys oli devoluutiosta. Koska saamelaiset nähtiin vähemmän kehittyneenä kansana, oli luonnollista olettaa monet kulttuuripiirteet aikoinaan korkeammalla kehittyneiltä naapurikansoilta lainatuiksi (diffusionismi): näin saamelaiskulttuurin katsottiin saattavan kertoa jotakin valtakulttuurin varhaisemmista vaiheista. Taustaoletuksena oli, että primitiiviset kulttuurit olivat luonteeltaan konservatiivisia, kulttuurisia pakastimia.

Evolutionistis-diffusionistiseen ajatteluun oli lisäksi sisäänrakennettuna asenne, jonka mukaan folkloretuotteet olivat isoloituja, omaa elämäänsä eläviä objekteja vailla yhteyttä niitä kantavaan kulttuuriin: ne katsottiin epäfunktionaalisiksi jäänteiksi, reliikeiksi tms. Taustatukea vähättelevälle asenteelle saamelaiseen kulttuuriin nähden antoi 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella hallitseva maantieteellis-historiallinen koulukunta eli suomalainen koulukunta (Julius ja Kaarle Krohn), jossa juuri seurattiin folklore-elementtien maantieteellistä siirtymistä ja matkan varrella muuntumista. Vasta 1900-luvun loppupuolella on luovuttu lappologiassa vallitsevasta evolutionistis-diffusionistisesta otteesta ja siirrytty kulttuurinsisäiseen tutkimusnäkökulmaan.

Kirjakielen kehityksestä ja asemasta

Suomalais-ugrilaisiin kieliin kuuluvia saamelaiskieliä- sámegielat -puhutaan Norjan, Ruotsin, Suomen ja Venäjän alueella ja ne ovat vähemmistökielinä mainituissa valtioissa. Nykyisin saamen kieliä lasketaan olevan kymmenen. Läntiseen ryhmään niistä kuuluvat etelä-, uumajan-, piitimen-, luulajan- ja pohjoissaamen kielet ja itäiseen ryhmään inarin-, koltan-, kildinin-, turjan- ja akkalansaamen kielet. Saamen kielet poikkeavat toisistaan siinä määrin, että eri kielten puhujat eivät ymmärrä toisiaan. Eri kielten sisällä esiintyy lisäksi alueellista variaatiota, muun muassa pohjoissaame jaetaan neljään päämurteeseen, Itä-Ruijan, Länsi-Ruijan ja Tornion saameen sekä merisaameen. Murteiden sisälläkin on vaihtelua.

Saamen kielten kirjoittamisen historia ulottuu aina vuoteen 1557, jolloin englantilainen merikapteeni Stephen Borrough laati 95 sanaa ja sanontaa käsittävän luettelon Venäjän Jokangassa puhutusta saamesta. Ensimmäinen saamenkielinen teksti, Piitimen papin Nicolaus Andreæn kirjoittama aapinen, julkaistiin vuonna 1619. Vuonna 1673 ilmestyneessä Johannes Schefferuksen teoksessa Lapponia julkaistiin keminsaamelaisen Olaus Sirman kaksi joikurunoa, Guldnasaš ja Moarsi fávrrot.

Pohjoissaamen voidaan sanoa olevan Suo­men, Norjan ja Ruotsin pohjoisosien eli kalottialueen saamelaisten yhteinen kieli. Suomen saamenkielisestä väestöstä noin 70 % puhuu pohjoissaamea. Ensimmäinen teos, jossa käytettiin kirjoitettua pohjoissaamen kieltä, oli jo vuonna 1648 Ruotsin saamelaisalueella julkaistu lähes tuhatsivuinen, osin saamenkielinen Johannes Tornaeuksen kirjoittama Manuale Lapponicum. Ruotsi-Suomessa ja Tanska-Norjassa voimistuivat 1700-luvun alussa vaatimukset saamelaisten opettamisesta ja käännyttämisestä kristinuskoon, ja lähetystyön ansiosta saamen kielen kirjallinen harrastus ylipäätään vahvistuui. Norjan harjoittaman lähetystoiminnan myötä pohjoissaamen kirjakieli alkoi edistyä. Ruotsi-Suomessa ja Tanska-Norjassa voimistuivat 1700-luvun alussa vaatimukset saamelaisten opettamisesta ja käännyttämisestä kristinuskoon. Merkittävimmät 1700- ja 1800-luvun kirjakielen edistäjistä olivat Knud Leem, Rasmus Rask, Nils Vibe Stockfleth sekä J.A. Friis. Konrad Nielsenin laatima laaja neliosainen sanakirja Lappisk ordbok Lapp Dictionary ilmestyi vuosina 1932 - 1962. Pohjoissaamelaista kaunokirjallisuutta on julkaistu jo viime vuosisadalla. Klassikon aseman on saavuttanut Johan Turin kirja Muittalus samiid birra ("Kertomus saamelaisista") vuodelta 1910. Pohjoissaamea on kirjoitettu jopa kolmellatoista eri tavalla ja eri maissa on ollut omat ortografiansa. Yhteinen pohjoismainen ortografia Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa hyväksyttiin vuoden 1978 saamelaiskonferenssissa lähes kymmenen vuoden valmistelun jälkeen. Uusi ortografia aloitti pohjoissaamen kirjallisen käytön renessanssin.

Koltansaamen puhujia asuu nykyään kahden valtakunnan alueella, Suomessa ja Venäjällä. Norjan Näätämön alueelta (Neiden) koltansaame on hävinnyt. Suomessa noin 15 % saamea äidinkielenään puhuvista on koltankielisiä. Suomessa koltan saamea käytetään koti- ja koulukielenä, vaikka jo 1960-luvulta lähtien on ollut nähtävissä, että suomen kieli asteittain valtaa sijaa koltan saamelta. Kielen elvyttämiseksi on vuodesta 1993 perustettu kielipesiä, jotka ovat tarkoitettu alle kouluikäisille lapsille. T.I. Itkonen julkaisi suuren Koltan- ja kuolanlapin sanakirjan vuonna 1958. Koltansaamen nykyortografian kehittäjinä ovat olleet Mikko Korhonen, Pekka Sammallahti ja Jouni Moshnikoff. Uudella ortografialla julkaistiin koltansaamenkielinen aapinen vuonna 1973 sekä vuonna 1991 Pekka Sammallahden ja Jouni Moshnikoffin Suomi-koltansaame sanakirja. Lää'dd-sää'm sää'nnke'rjj. Satu Moshnikoff on toimittanut tarinakokoelman, Maaddârää´jji mainnâz (Esi-isien tarinoita) vuonna 1992. Se ilmestyi samana vuonna myös viiden kasetin äänikirjana. Kaunokirjallisuutta edustavat kolttasaamelaisen kirjailijan Claudia Fofonoffin kaksi teosta, tarina- ja runokokoelma Pââšjogg Laulli (Paatsjoen laulut, 1988) ja runokirja Jânnam muttum nuu´bbioo´ri (Maa kääntynyt nurinpäin, 1999).

Kuolan alueen saamen kielten (kildinin, akkalan ja turjan) yhteinen kirjoituskieli pohjautuu kildinin saameen, joka virallistettiin vuonna 1982 ja jossa käytetään kyrillistä kirjaimistoa. Vuonna 1994 tehdyn selvityksen mukaan kildininsaamen puhujia arvioidaan olevan 700 sekä Akkalan ja Turjan saamen puhujia kumpaakin alle kymmenen. Kildinisaamelaisten keskuspaikka on Lovozero (Luujaavv'r), jossa asuu noin 700 saamelaista. Siellä sijaitsee myös Luujärven alueen historian museo. Koltansaamen Nuortijärven (Njuõ´ttjäu´rr, Notozero) murteen puhujia on parisenkymmentä samannimisen järven ympärillä. Venäjällä julkaistavan saamenkielisen kirjallisuuden määrä on pieni. Arvid Genetz julkaisi vuonna 1878 Matkamuisteluksia Venäjän Lapista. ja vuonna 1891 maineikkaan sanakirjan Kuollan Lapin murteiden sanakirja ynnä kielinäytteitä. Uudella ortografialla on ilmestynyt oppikirjoja, sanakirjoja (saame-venäjä, kildininsaame-pohjoisssaame), kaunokirjallisuutta ja muutama lastenkirja. Vuonna 1989 ilmestyi ensimmäisen turjansaamelaisen kirjailijan Oktjabrina Voironovan (1934 1990) , runokokoelma Jaella (Elämä). Jo aiemmin hänen runojaan oli ilmestynyt venäjäksi.

Inarinsaamea puhuu äidinkielenään noin 15 % Suomen saamenkielisestä väestöstä. Inarinsaamen kirjakielen asema on vahvistunut viimeisten vuosien aikana. Sen ortografia virallistettiin vuoden 1996 saamelaiskonferenssissa. Inarinsaamen kirjakielen perustan loi rovasti Lauri Arvid Itkonen raamatunhistorian käännöksellään vuonna 1906. Monet kielentutkijat ovat keränneet inarinsaamenkielistä materiaalia 1800-luvulta lähtien. A.V. Koskimies julkaisi vuonna 1917 teoksen Inarinlappalaista kansantietoutta, josta on otettu uusi painos 1979. T.I. Itkonen on myös julkaissut inarinsaamelaisista keräelmämateriaalia, muun muassa eri Kalevaseuran vuosikirjoissa (KSV 14, 15, 17 ja 18). 1900-luvun inarinsaamen maineikkaimmista tutkijoista on mainittava Frans Äimä, joka keräsi laajan kielinäytekokoelman ja Erkki Itkonen, joka julkaisi muun muassa Inarinsaamelaisia kielennäytteitä vuonna 1992 ja sanakirjan Inarilappisches Wörterbuch I-IV vuonna 1986 - 1991. Pekka Sammallahden ja Matti Morottajan sankirja Säämi-suoma sänikirje. Inarilaissaamelais-suomalainen sanakirja ilmestyi vuonna 1993. Vuonna 1986 perustettu inarin kielen yhdistys Anarâskielâ Servi edistää inarinsaamen asemaa ja sen käyttöä. Yhdistys julkaisee ahkerasti, muun muassa oppikirjoja, perinne kirjallisuutta, lehteä ja kalenteria. Kerrontaan liittyvä perinne, muisteleminen elää edelleen inarinsaamelaisen kirjallisuuden pioneerituotannossa. Yhdistyksen aktiiviset jäsenet, Iisakki Mattus ja Ilmari Mattus ovat kumpikin julkaisseet omaelämäkerrallisia muisteluksia ja opettaja Matti Morottaja on toimittanut tarinakokoelman Tovlááh mainâseh.

Luulajansaamen kielen kehittäminen alkoi 1800-luvulla, jolloin Lars Levi Laestadius julkaisi 21 sivuisen uskonnollisen kirjasen Hålaitattem Ristagasa ja Satte almatja kaskan. Luulajansaamen ortografiaa uudistettiin 1970-luvulla ja se hyväksyttiin vuoden 1983 saamelaiskonferenssissa. Anta Pirakin omaelämäkerrallinen teos Jåhttee saamee viessoom ilmestyi vuonna 1937. Kirja kuuluu saamelaisen kirjallisuudenhistorian merkittävimpiin teoksiin. Luulajansaamen sanakirjoja on julkaistu useita, muun muassa Harald Grundströmin Lulelappisches Wörterbuch (1946-1954) ja Olavi Korhosen Bákkogir'je julevusámes dárrui, dárros julevusábmái. Lulesamisk-svensk, svensk-lulesamisk ordbok (1979). Viime vuosikymmeninä on luulajansaameksi ilmestynyt useita lastenkirjoja ja runoteoksia. Tuotteliain luulajansaamenkielinen kirjailija on Stig Gaelok (s. 1961), jolta on ilmestynyt vuodesta 1983 alkaen kymmenkunta teosta, erityisesti runotuotantoa.

Eteläsaamen kirjakieli pohjautuu pohjoiseen uumajansaameen. Lyckselessä toiminut opettaja ja pappi Petrus Fjellström julkaisi vuonna 1738 Vähän katekismuksen, saamen kieliopin ja ruotsalais-saamelaisen sanakirjan perustaen näin eteläsaamen kirjakielen. Nykyisin käytössä olevan eteläsaamen ortografian loivat Ella Holm Bull ja Knut Bergsland ja se hyväksyttiin vuoden 1976 saamelaiskonferenssissa. Uudella ortografialla on julkaistu sanakirja, kielioppi ja oppikirjoja. Knut Bergslandin Sydsamisk grammatikk julkaistiin vuonna 1994 ja sanakirja vuonna 1993 yhdessä Lajla Mattson Magan kanssa Åarjelsaemien-daaroen baakoegaerja. Sydsamisk-norsk ordbok. Eteläsaamenkielistä kirjallisuutta alettiin julkaista vasta 1970-luvulla, muun muassa ¢allagat-sarjassa. Ensimmäinen itsenäinen teos oli opettaja Laila Mattsonin (myöh. Mattson Magga) kirjoittama lasten kirja Dågkangaerja-Dåkkagirji (Nukkekirja) 1978. Ensimmäisen runokirjan Gaaltjie (1987) kirjoitti Norjan saamelainen 74-vuotias Gaebpien Gåsta, Gustav Kappfjell. Suurin osa viimeaikaisista julkaisuista, esimerkiksi lastenkirjat, ovat kuitenkin käännöksiä.

Saamen käyttö on lisääntynyt 1970-luvulta lähtien yhteiskunnan eri aloilla, kuten opetuksessa ja tiedotusvälineissä. Taustalla on saamelaisliikkeen nousu ja saamelaisuuden renessanssi. Pohjoismaiden assimilaatiopolitiikka saamelaisia kohtaan aina 1960-70 -luvulle asti uhkasi hävittää saamelaisen kulttuurin ja kielen, minkä vuoksi saamelaisten poliittiset liikehdinnät vahvistuivat. Saamelaisliikkeen toiminta on johtanut siihen, että saamelaiset kirjattiin alkuperäiskansaksi 1990-luvun vaihteessa Norjan, Suomen ja Ruotsin perustuslakeihin. Saamelaisille turvattiin kotiseutualueellaan kulttuuri-itsehallinto, jota toteuttamaan on perustettu Norjaan, Suomeen ja Ruotsiin Saamelaiskäräjät - Sámediggi.</i> Hankkeen luonteesta <P align="justify">Ensyklopedian lähtökohtana ja innoittajana on ollut saamelaisten omaleimainen kulttuuri sekä saamelaisia kohtaan lisääntynyt kiinnostus eri puolilla maailmaa. Eri alojen tutkijat sekä matkailijat ja kirkonmiehet ovat varhaisista ajoista alkaen kiinnostuneet saamelaisista, joiden kulttuuri on koettu eurooppalaisten kansojen kulttuureista eksoottisimpana. Ensyklopediassa artikkelien kirjoittajat pyrkivät kumoamaan vanhoja stereotyyppisiä käsityksiä sekä esittävät monitieteisen saamentutkimuksen viimeaikaisia tuloksia.

Saamelaiskulttuurin ensyklopediahankkeen varsinainen idea pohjautuu Helsingin yliopistossa 1993 aloitettuun saamentutkimuksen opintokokonaisuuteen, josta vastaa useiden laitosten edustajista koostuva työryhmä. Saamentutkimuksen työryhmästä muodostettiin Saamelaiskulttuurin ensyklopediahankkeen toimituskunta, jota täydennettiin pohjoismaisilla yhteistyökumppaneilla. Yhteistyökumppania Uumajan yliopiston saamen instituuttia ovat edustaneet Olavi Korhonen ja Mikael Svonni. Muita yhteistyökumppaneita ovat Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa toimiva saamen kielten etymologinen hanke Álgu ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Tavoitteena on kartoittaa ja systematisoida tietoa saamelaisten pohjoisen alkuperäiskansan kulttuurista yli valtakunnanrajojen. Varsinkin yhdentyvässä Euroopassa on syytä panna erityistä painoa alkuperäiskansojen kulttuurien säilyttämiseen sekä näitä koskevan, tutkimukseen perustuvan informaation laajaan levittämiseen. Tarkoituksena on osaltaan vahvistaa saamelaisten identiteettiä ja kulttuuritietoisuutta. Nykyaikaisessa muuttuvassa maailmassa tämä on yksi parhaista keinoista ehkäistä vaikeissa oloissa elävien pienten kansojen sosiaalista ja kulttuurista syrjäytymistä. Tavoitteena on myös esittää tietoa Saamen kansan sisällä olevista vähemmistöryhmistä, mm. Venäjän saamelaisista, jotka ovat tähän asti olleet saamelaiskulttuurin tutkimuskentälläkin syrjässä.

Ensyklopediahanke tuottaa monipuolisen tietovaraston, jota voidaan pitää Internetiin sijoitettavan saamelaisen tietopankin yhtenä lähtökohtana. Saamelaisten keskuudessa on pitkään pyritty edistämään nykyaikaisten sähköisten medioitten käyttöä. Ensyklopediahankkeen toivotaan edistävän tätä pyrkimystä tuottamalla saamelaisia koskevaa tietoa sähköisessä muodossa yleisesti käytettäväksi. Tavoitteena on julkaista Saamelaiskulttuurin ensyklopedia myös kirjana ja CD-ROM:ina.

Tähän mennessä ei ole myöskään laadittu yhtään ensyklopediaa, joka sisältäisi monipuolista tietoa saamelaiskulttuurista. Muista kulttuureista on viime aikoina ilmestynyt tietosanakirjoja, joista esimerkkeinä mainittakoon Encyclopaedia of Aboriginal Australia (1994), Finland, a cultural encyclopedia (1997) ja Norrlands uppslagsbok: ett uppslagsverket på vetenskaplig grund om den norrländska regionenc (1993-1996). Näitä voidaan pitää merkittävinä kulttuurityön saavutuksina.

Saamelaiskulttuurin ensyklopedia on tarpeellinen kansainväliselle tutkijayhteisölle, viranomaisille ja kulttuurityöntekijöille, eri alojen opettajille ja opiskelijoille sekä kaikille saamelaiskulttuurista kiinnostuneille saamelaisille itselleen.

Saamelaiskulttuurin ensyklopedia koostuu noin 4000 hakusana-artikkelista. Perusartikkeleissa esitellään saamen kieltä, historiaa, mytologiaa, folklorea, kirjallisuutta, musiikkia, taloutta, luontoa ja elinkeinoja, medioita, oikeuksia, koulutusta, taidetta, yhteiskunnallisia oloja jne. Henkilöartikkeleissa esitellään historian ja tämän päivän tärkeitä kulttuurivaikuttajia ja kulttuurin tekijöitä: saamelaisia kirjailijoita, taiteilijoita, laulajia, poliitikkoja sekä myös Saamenmaan tunnetuimpia tutkijoita. Leimallisesti saamelaiskulttuurille ominaiset kulttuurisanat ja -käsitteet on tarkoitus käsitellä ennen kaikkea kulttuurinsisäisestä näkökulmasta tarkastellen. Lisäksi on ns. viittausahakusanoja. Ensyklopediaan sisältyy myös 50 saamelaiskuttuurisanan etymologinen lista.

Sanan kulttuuri toimituskunta on ymmärtänyt laajimmassa merkityksessään eli kulttuuriin sisältyy sekä henkinen että materiaalinen puoli Kulttuuriin kuuluu sekä henkinen että materiaalinen puoli. Kieli on keskeinen kulttuurin ominaispiirre. Saamelaiskulttuurin materiaalisena perustana pidetään luontoa, jota käsitellään maisemaa, luonto- ja lumikäsitteitä sekä eläimistöä ja kasvistoa kuvaavissa artikkeleissa. Henkisen kulttuurin puolia selvitetään identiteettiä, elämäntapaa, perinteitä ja tapoja, yhteiskunnallista ja sosiaalista elämää käsittelevissä artikkeleissa, joissa tarkastellaan nykyajan lisäksi menneisyyden oloja.

Henkilögalleriaan edustuvat saamelaiskulttuurin kannalta kansallisesti ja kansainvälisesti merkittävät henkilöt. Myös kirjan kirjoittajina esiintyvät saamelaiskulttuurissa tärkeät taiteen ja tieteen edustajat. Artikkelehin sisältyy laaja lähdekirjallisuusluettelo, jonka tarkoituksena on koota yhteen saamelaisia käsittelevä kirjallisuus.