Alta-dispute

From Saamelaiskulttuurin ensyklopedia
Jump to: navigation, search

Alta-kiista

Alattion- ja Kautokeinonjoen patoamishankkeesta (1979-81) tuli suuri kansainvälistäkin huomiota saanut tapaus norjalaisessa yhteiskunnassa. Tätä ns. Alta-kiistaa on pidetty käännekohtana Norjan saamelaisten politiikassa. Norjan valtion energiayhdistys NVE oli jo 1968 tehnyt ehdotuksen Finnmarkin vesistön säännöstelemiseksi. Alkuperäisessä suunnitelmassa, josta kuitenkin Norjan valtio luopui 1973, oli pienen Masin saamelaiskylän upottaminen tekojärven alle. 1978 Norjan Suurkäräjät äänesti jälleen Alta-Kautokeinon vesistön rakentamisen puolesta. Samana vuonna syntyi laaja kansanliike vastustamaan rakentamishanketta. Heinäkuussa 1979 kansanliikkeen mielenosoittajat kokoontuivat Stillassa. Syksyllä Oslossa järjestettiin mielenosoituksia, joiden huipennukseksi viisi saamelaisnuorta ryhtyi nälkälakkoon Suurkäräjien edessä. Mielenosoitukset Oslossa ja Stillassa pysäyttivät rakennuskoneet ja keskeyttivät tietyöt kohti Stillaa. Ajatus Nollapisteestä oli syntynyt. Kuumimmat hetket koettiin Stillassa 1981, kun 600 poliisia oli komennettu kantamaan 1100 rauhanomaista mielenosoittajaa pois alueelta. Pato rakennettiin lopulta vuosien 1982 ja 1986 välisenä aikana. Alta-Kautokeino -tapauksen aikaan saamelaisliikettä johti ammattimaisesti toimiva saamelainen koulutettu ryhmä, joka oli kyvykäs työskentelemään julkisen sanan ja suuren yleisön kanssa. Saamelaiskysymyksestä tuli ihmisoikeuskysymys. Saamelaisliikkeessä alettiin esittää voimakkaita vaatimuksia omien elinkeino- ja kulttuurioikeuksien tunnustamiseksi sekä saamelaisten alkuperäiskansa-aseman eli erityisen aseman tunnustamista. Siihen asti saamelaisten vaatimukset oli yleisesti nähty hyvinvointivaltion näkökulmasta joko syrjäseutujen tai luontaistalouden ongelmina. Alta-kiistassa kulki kaksi virtausta rinnakkain: toisaalta kansainvälisen luonnonsuojelu- ja ympäristöliikkeen ja toisaalta saamelaisten yhteenotto Norjan hallituksen kanssa sekä alkuperäiskansojen ja muiden vähemmistöjen yhä kasvava tietoisuus omista kollektiivisista oikeuksistaan.

Alta-tapauksen seurauksena syntyi uusi käsite C*SV, joka tarkoitti sanomaa "kollektiivisten elämänkokemusten symboleista" ("om tegn pl kollektive livserfaringer"). Tätä seurasi uusi kollektiivisen identiteetin määrittämisen tapa, me ja muut / vähemmistö ja enemmistö -ajattelu. Niinpä prosessissa, joka oli edennyt ensimmäisistä haparoivista pan-saamelaisista liikehdinnöistä 1900-luvun alusta, voidaan havaita saamelaisen järjestäytymisen onnistuneen luoda edellytyksiä uudelleenmäärittelyille, jotka koskivat saamelaisuutta, saamelaisyhteiskuntaa sekä poliittista yhtenäisyyttä. 1980 hyväksyttiin Tromssassa pidetyssä saamelaiskonferenssissa saamelaispoliittinen ohjelma, jonka alkusanoissa puhutaan saamenkansasta omana etnisenä ryhmänä, jolla on "oma alueensa, kulttuurinsa ja sosiaalinen rakenteensa".

Alta-kiistan tärkeimpänä seurauksena valtio perusti kaksi komiteaa selvittämään saamelaisten kulttuurista, kielellistä ja oikeudellista asemaa. Saamelaisten oikeuksia selvittävä komitea aloitti toimintansa jo 1980, ja saamelaiskulttuurin komitea nimitettiin 1980-luvun lopulla. Komiteoiden tulokset alkavat näkyä 1980-luvun lopulla huomattavina lainsäädännöllisinä muutoksina. Norjassa 1980 nimitetyn saamelaisoikeuksien komitean työn tuloksena julkaistiin 1981 komiteamietintö saamelaisten oikeudellisesta asemasta (NOU 1984:18). Kulttuuri- ja kielikysymyksiä käsittelevä komiteamietintö valmistui seuraavana vuonna (NOU 1985:14). Uuden saamelaislain (1987) perusteella koottiin demokraattisilla vaaleilla valittu saamelaiskäräjät (Sámediggi, Sametinget). Vuonna 1988 saamelaiset tunnustettiin alkuperäiskansaksi Norjan perustuslaissa (110 a § 1988). Perustuslakiin liitetyn saamelaispykälän mukaan valtiolla on velvollisuus pitää huolta siitä, että saamelaiset alkuperäiskansana saavat harjoittaa ja kehittää kieltään, kulttuuriaan ja yhteiskuntaelämäänsä. Norjan saamelaiskäräjät aloitti toimintansa 1989. Norjan valtio on myös Alta-kiistan seurauksena allekirjoittanut joitakin kansainvälisiä sopimuksia (ILO:n alkuperäiskansoja ja heimoja koskeva sopimus, nro 169), jotka velvoittavat Norjan valtiota takaamaan saamelaisten tulevaisuuden. Edelleen ovat kuitenkin maa- ja vesioikeusasiat ratkaisematta. Tapauksen seuraukset heijastuivat myös Ruotsin ja Suomen saamelaisten asemaan.

Venäjän saamelaisten poliittinen tilanne
Saamelaisten parlamentaarinen neuvosto
Alkuperäiskansaliike


Sisällysluettelo: Politiikka, järjestäytyminen ja organisaatiot

Irja Seurujärvi-Kari



Muokkaa tätä sivua

Suomenkieliset artikkelit

Dát ii leat vel davvisámegillii

Čále dan

Alta-dispute

The project to dam the Alta-Kautokeino River in 1979-81 was a controversy in Norwegian society that also attracted worldwide attention. The issue, which became known as the Alta-dispute, is considered to have marked a turning point in the Saami policy of the Norwegian government. The Norwegian state-owned energy company NVE had already put forward a proposal in 1968 for harnessing the water resources of the Finnmark. The original scheme, which the Norwegian government renounced in 1973, involved the submerging of Masi, a small Saami village, under a reservoir. In 1978, the Norwegian Parliament again voted in favour of regulating the waters of the Alta-Kautokeino. In the same year, a widespread popular movement in opposition to the scheme grew up, and in July 1979 members of the movement demonstrated in Stilla. Further demonstrations were organized in the autumn in Oslo, culminating in a hunger strike by five young Saamis outside the Parliament house. These demonstrations in Oslo and Stilla silenced the bulldozers and brought construction work at Stilla to a halt. The most heated moment came in Stilla in 1981, when 600 policemen were ordered to carry away 1100 peaceful demonstrators from the construction area. Finally, however, the dam was finally built between 1982 and 1986. At the time of the Alta-Kautokeino issue, the Saami movement was led by a group of trained Saami professionals who were able to work with the media and the public. The Saami leaders made strong demands to get the state to recognise Saami peoples's special rights, such as the rights of their way of living and culture as an indigenous people. Up till then, the demands of the Saami had generally been regarded from the point of view of the welfare state as either the problems of a peripheral region or those of an economy based on the exploitation of natural resources.

In the Alta-Kautokeino case, there were two concurrent issues: on the one hand, an international movement for the protection of nature and the environment; on the other, a clash between the Saami and the Norwegian government and the formers ever-increasing awareness of their own rights as defined in the collective rights of indigenouspeoples and other minorities. As a result of the dispute, a new definition of collective identity based on the concept of we and others , or minority versus majority, was born. Thus in the long process from the first faltering steps of pan-Saami action at the beginning of the twentieth century to the threshold of the 1990s, the Saamis organizational activities had succeeded in creating the conditions for a redefinition of Saaminess, Saami society and political unity. At the 1980 Saami Conference in Tromsø, a manifesto was adopted which in its introduction spoke of the Saami people as a separate ethnic group with its own territory, culture and social structure .

One major consequence of the Alta Dispute was that the Norwegian state set up two committees to report on the cultural, linguistic and legal position of the Saami. The Committee on Saami Rights was appointed in 1980 and the Committee on Saami Culture at the end of the 1980s. The work of the committees began to bearfruit towards the end of the decade The findings of the Committee on Saami Rights were published in a report (NOU 1984:18) dealing with the legal position of the Saami, and the report of the Committee on Saami Culture (NOU 1985:14) on culture and language was issued the following year. In accordance with the new Saami Act of 1987, a democratically elected Saami Parliament (Sámediggi/Sameting) was established. In 1988 the Saami were recognized as an indigenous people in the constitution of Norway (§110a 1988). The article of the constitution dealing with the Saami obliges the state to ensure that the Saami as an indigenous people are able to practice and develop their language culture and social way of life. The Norwegian Saami Parliament began to operate in 1989. As a result of the Alta dispute, Norway has also signed some international agreements, such as the ILO Convention on Indigenous and Tribal Peoples in Independent Countries (No. 169), which oblige the state of Norway to guarantee the future of the Saami. However, questions concerning land and water rights remain unsolved. The repercussions of the case also affected the position of Saamis in Finland and Sweden.

Saami movement

Irja Seurujärvi-Kari



Muokkaa tätä sivua

Articles in English

Denna språkversion existerar inte ännu

Skriv den