The bear worship and ritual
Karhunpalvonta
Karhulla oli saamelaisessa kulttuurissa kultillinen erityisasema. Randulfin mukaan "saamelaiset pitävät kaikkia eläimiä pyhinä", mihin hän jatkoi: "mutta karhua he pitävät pyhimpänä kaikista" (1723; pyhä). Karhun katsottiin olevan sáivasta kotoisin. Ihmisen ja karhun välillä oli ikään kuin sanaton sopimus siitä, mitä kummankin velvollisuuksiin kuului. Ihmisen tuli kunnioittaa karhua ja tappaessaan sen noudattaa tarkkoja rituaalisääntöjä. Karhun puolestaan piti pidättäytyä tappamasta ihmistä. Tämä sääntö oli kokemuksen vahvistama; yleensä karhu välttelee ihmistä. Jos se tuli ihmisten ilmoille, tätä pidettiin osoituksena siitä, ettei karhu ollut luonnollinen, vaan että se oli noidan "nostama" taikka suorastaan ihmisestä muutettu karhu. Ihmisen tappaneen karhun suhteen ei tabusäännöksiä noudatettu, vaan karhun ruho saatettiin suorastaan häpäistä; karhun inkarnoituminen estettiin leikkaamalla sen oikea etukäpälä nilkasta irti ja hautaamalla se erikseen. Näin luuranko ei ollut kokonainen, ja karhun kierto maailmassa päättyi siihen (sielu).
Karhunmetsästys oli kauttaaltaan rituaalinen ja kultillinen tapahtumasarja. Karhunpyynnillä ei ollut saamelaisten ruokataloudessa mitään olennaista merkitystä, vaan se oli itseisarvoinen toimenpide. Oikein suoritettu karhurituaali takasi sen, että karhu syntyi uudestaan sáivassa, ja siellä sen odotettiin kertovan kanssakarhuilleen, kuinka suuri kunnia oli tulla ihmisten tappamaksi ja juhlimaksi. Karhurituaalista on yksityiskohtaisemmat tiedot Skandinavian saamelaisilta. Näillä karhunmetsästyksen kokonaisuus sisälsi seuraavat vaiheet:
- Karhun kiertäminen ensilumen tultua, usein rummun oraakkelin avulla.
- Metsästysseurueen muodostaminen. Skandinaviassa metsästys näyttää olleen huomattava seurapiiritilaisuus, ja kiertäjä piti juhlan, jonka osanottajat olivat velvolliset ottamaan osaa metsästykseen. Suomen Lapissa metsästys oli enemmän perhekohtainen tapahtuma;
- Itse kaataminen kevättalvella. Ennen kaatoretkelle lähtöä selvitettiin rummun avulla, tulisiko kaato onnistumaan. Jos vastaus oli myönteinen, seurasi miehillä muutaman päivän selibaatti, ja he paastosivat edellisen vuorokauden ja peseytyivät, minkä jälkeen he siirtyivät ulos kodan pyhän peräoven boaššun kautta. Karhun pesälle mentiin kulkueessa: kiertäjä, rummunlyöjä, parhaitten metsästäjien joukosta valittu kaataja ja muut metsästäjät arvojärjestyksessä. Pesällä karhu ensin herätettiin. Tarkoitus oli varmistaa, että karhun mahdollisesti ruumiin ulkopuolella unen aikana liikkuva sielu ehtisi palata ruumiiseen, eikä jäisi karhun kuoleman jälkeen harhailemaan ja mahdollisesti aiheuttamaan ongelmia. Karhun syöksyessä pesästä ulos etukäteen kaatajaksi valittu metsästäjä surmasi sen erityisellä karhukeihäällä. Vielä seuraavaan päivään karhu jätettiin paikoilleen "kuoleman suuntaan", vasemmalle kyljelleen, pää osoittamaan pesästä vasemmalle. Tämänkin tarkoituksena luultavasti oli varmistaa sielun asettuminen ruumiiseen. Koko kaatamisvaiheen ajan karhusta puhuttiin kiertoilmaisuin ja karhunpyytäjien "salakieltä" käyttäen
- Siirtyminen kylään. Karhua vetävällä porolla oli messinkirengas suojana. Poro oli tämän jälkeen vuoden verran naisille tabu, eivätkä naiset seremonian aikana saaneet ylittää seurueen paluulatua. Matkan aikana laulettiin ensimmäinen karhulaulu. On säilynyt ainoastaan Gabriel Tuderuksen suomeksi muistiinmerkitsemä laulu Kemin Lapista, joka korostaa karhun jumalallista alkuperää sekäsitä, että karhurituaali oli itsetarkoitus. Naiset ottivat metsästäjät vastaan katsomalla heitä varotoimenpiteenä messinkirenkaan läpi ja purskuttamalla heidän päälleen punaista lepänkuorimehua. Tämä tehtiin karhujen suojelijana pidetyn metsästyksen jumalan Leaibeolmmain ('Leppämies'; esikristilliset jumalat) kunniaksi. Tämän jälleen laulettiin lauluja, joissa karhua puhuteltiin nimillä saivo olmai, 'saivon mies' jos karhu oli uros ja saivo neit, 'saivon tyttö', jos se oli naaras.
- Karhun lihan keittäminen ja syöminen eli itse karhujuhla. Karhun nylkivät ja sen lihan keittivät miehet ainakin Skandinaviassa erillisessä karhujuhlaa varten pystytetyssä kodassa, jonne naisilla ei ollut asiaa. Suomen puolella naisetnäyttävät saaneen olla mukana. Karhu nyljettiin laulaen joikuja, joissa sille vakuutettiin, ettei sen kuolema itse asiassa ollut metsästäjien aiheuttama, vaan että se oli itse vahingossa lipsahtanut alas liukkaalta kalliolta tai että vieraista maista tulleet miehet olivat sen tappaneet. Lihaa paloitellessa pidettiin tarkka huoli siitä, että yhtään luuta ei rikottu, ja kaikki luut otettiin huolella talteen. Karhun liha piti keittää ilman suolaa. Tämä sääntö viitannee siihen, että karhurituaali on hyvin vanha ja peräisin ajalta, jolloin sisämaan saamelaisilla ei ollut suolaa käytettävissään. Skandinaviassa miehet toivat valmiin lihan asuinkotaan, ja naisetkin saivat siitä syödä, tosin vain joko etu- tai takapäästä (tiedot vaihtelevat). Heidän piti kuitenkin varotoimenpiteenä syödä liha jälleen messinkirenkaan läpi.
- Puhdistusriitit ja karnevalistinen osuus. Karhunmetsästäjät puhdistautuivat tulen ja lipeän avulla. Tämän jälkeen seurasi miesten ja naisten välisiä leikkejä, joilla on saattanutolla eroottista luonnetta, ja joista otettiin enteistä seuraavan karhunmetsästyksen ajankohdasta.
- Karhun hautaus. Karhun luut, sen kuononahka ja häntä haudattiin siten, että ne aseteltiin kuin kysymyksessä olisi ollut kokonainen karhun ruho. Tämän tarkoituksena oli varmistaa karhun syntyminen uudelleen sáivaan, mikä edellytti, että kaikki luut alun perin olivat tallessa ja että pedot eivät voineet päästä niihin käsiksi.
- Karhun taljan ampuminen. Seurasi toinen karnevalistinen osuus, jossa nyljetty karhun talja pingotettiin puiselle kehikolle, ja kylän naiset saivat silmät sidottuina ampua sitä nuolilla. Ensiksi sokkona taljaan osuneen naisen mies tulisi olemaan seuraava karhunkaataja, tai jos nainen oli naimaton hänen tuleva miehensä olisi suuri karhunmetsästäjä.
- Selibaatti 3-4 päivää. Vasta tämän jälkeen karhurituaaliin osallistuneilla miehillä oli jälleen lupa lähestyä vaimojaan.
Kaikissa karhurituaalin vaiheissa karhun ja kylän naisten suhde oli hyvin kriittinen. Siihensisältyi kaksi ulottuvuutta: karhun seksuaalinen uhka naiselle, ja naisten metsästysonnelle ja -varusteille muodostama uhka. Yleisesti ottaen kuitenkin karhu ja nainen näyttävät muodostaneen uhkan toisilleen. Naisten piti suojautua karhun voimalta, mutta toisaalta naisen seksuaalisuus näytti olevan uhka karhulle. Uroskarhun ei uskottu tappavan naista, ellei tämä kantanut poikasikiötä, eikä naaraskarhun uskottu tappavan miestä. Laajalti tunnettu on käsitys siitä, että jos uroskarhu ahdistelee naista, on tämän nostettava helmansa ylös, jolloin karhu nostaa käpälät silmilleen ja häpeissään kääntyy pois.
Skandinaavisten saamelaisten karhurituaalikin perustuu kertomukseen, jossa ihmisellä siis naisella ja karhulla on eroottinen suhde. Tässä kertomuksessa saamelaistyttö yöpyy karhun pesässä ja joutuu näin karhun vaimoksi. Lopuksi karhu antautuu tytön veljien tapettavaksi opetettuaan sitä ennen tytölle kaikki karhurituaalin vaiheet ja itseään koskevat tabusäännöt. Tällaisenaan se perustelee lähinnä vain karhukultin ja korostaa karhun ja naisen seksuaalisuhteen mahdollisuutta. Se ei suoranaisesti esitä, että karhu olisi saamelaisten kantaisä, kuten eräät tutkijat ovat arvelleet. Myöskään karhun kunnianimiä 'vaari', 'isoisä' jne. ei voida pitää todisteina totemismista, koska tällainen on ylipäätään kunnianimitys jollekin, jota halutaan arvostaa hyvin korkealle.
Pikemmin karhukultissa lienee kysymys siitä, että karhu oli eläin, jonka kanssa saamelaiset halusivat olla hyvissä väleissä, mutta jonka voiman he samalla kertaa halusivat jakaa. Karhu oli eläimistä pyhin, mutta sen voima tuli rituaalissa osaksi saamelaisen omaa voimaa.
Sisällysluettelo: Muinaisusko, mytologia ja folklore
The bear worship and ritual
The bear had a special cultic position in Saami culture. According to Johan Randulf, who wrote about the South Saami, The Saami consider all animals sacred but they consider the bear to be the most sacred of all. (1723) (Sacred). The bear was believed to come from the sáiva. There existed between man and the bear a kind of unspoken agreement about the obligations of each. Man must respect the bear, and when he killed it he must observe strict ritual rules, while the bear must not kill human beings. This rule was confirmed by experience: generally bears avoided people. If one approached humans, they considered it an indication that it was not a natural bear, but one conjured up by a shaman and sent to harm a particular person, or then even a metamorphosed human being (Animal metamorphoses). If a bear killed a person, the taboos were no longer respected, and its carcass might even be desecrated; its reincarnation was prevented by cutting off its right front paw and burying it separately. In this way the skeleton was no longer complete, and the bear s cycle of lives ended (Soul).
A bear hunt was a completely ritualistic and cultic series of events. Bear hunting had no essential significance with regard to the sustenance of the Saami; rather it was an operation that had its own intrinsic value. A properly performed bear ritual guaranteed that the bear would be born again in the sáiva, where it was expected to tell its fellow bears what a great honour it was to be killed and worshipped by humans. There is more detailed information about the bear ritual in Sweden and Norway than in the other areas where the Saami lived. There a complete bear hunt included the following stages:
- tracking down the bear when the first snow came, often with the oracular aid of the shaman s drum;
- the formation of the hunting party. In Scandinavia, hunting seems to have been a social event of some importance, and the tracker held a celebration in which the participants committed themselves to take part in the hunt. In Finnish Lapland, hunting was more centred round the family;
- the actual hunt in the late winter or early spring. Before setting out, the hunters consulted the shaman, who used his drum to ascertain whether the hunt would be successful. If the response was favourable, the men were obliged to remain celibate for several days before the hunt. They fasted on the eve of the hunt, and after washing they exited from the lodge via the boaššu, the sacred back door. They went to the bear s lair in a procession, the tracker first, a drummer, the person who chosen from the best hunters to slay the bear, and then the other hunters in order of precedence. At the lair, the bear was woken up from its winter sleep. The purpose of this was to ensure that the soul of the bear, which might have been wandering outside its body while it was asleep, would return and not remain to wander around and possibly cause problems after the bear was killed. When the bear rushed out of the lair, the hunter chosen to bring it down killed it with a special bear spear . The carcass of the bear was left until the following day in the position of death : on its left side with its head facing left from the lair. The purpose of this too was probably to ensure that the soul would settle in the body. During the whole procedure of the kill, the bear was addressed with euphemisms in the secret language of bear hunters.
- the return to the village. The reindeer that pulled the bear s carcass was protected by a brass ring talisman, and it was taboo to women for the following year. Nor were women during the ceremony permitted to cross the tracks of the returning hunting party. During the journey, the hunters sang the first bear song. The only song that has survived is one from Kemi Lapland recorded in Finnish by Gabriel Tuderus; it emphasizes the divine origin of the bear and the intrinsic purpose of the bear ritual. The women received the hunters by looking at them through talismanic brass rings and pouring red juice made from alder bark over them; this was done in honour of the God of Hunting, Leaibeolmmai ( the Alder Man ). Then other songs were sung in which the bear was called saivo olmai, man of the sáiva if it was a male and saivo neit, girl of the sáiva if it was a female;
- the cooking and eating of the bear s meat, the actual bear feast. The bear was skinned and its meat was cooked, at least in Norway and Sweden, in a separate hut erected especially for the bear feast which women were prohibited from entering. In Finland, the women would seem to have been permitted to participate in this. The skinning was accompanied with songs in which the bear was assured that its death had not in fact been caused by the hunters, but that it had fallen down a steep precipice or that men from other lands had killed it. When the meat was butchered, care was taken not to break a single bone, and all the bones were scrupulously collected. The meat had to be cooked without salt; this rule indicates that the bear ritual was very ancient, going back to a time when the Saami of the interior had no salt. In Norway and Sweden the men took the cooked meat to their lodges, and the women were allowed to eat it, albeit only meat from either the front or rear ends (although the information on this varies). However, once again they had to take the precaution of eating it through a brass ring;
- purification rituals and the carnivalistic element. The bear hunters cleansed themselves with fire and lye. This purification was followed by games in which the men and women participated, and which may have been erotic in nature. Omens concerning the time of the next bear hunt were also sought in these games;
- the burying of the bear. The bear s bones, the skin of its snout and its tail were arranged and buried in positions that were the same as those of a whole carcass. The purpose of this was to ensure that the bear would be born again in the sáiva. For this it was necessary that all the bones had been saved and that predators had not been able to get at them;
- shooting at the bear s skin. There then followed a second carnivalistic stage, in which the bear s skin was stretched on a wooden frame, and the blindfolded women of the village were allowed to shoot arrows at it. It was believed that the husband of the first woman to hit the mark would be the next slayer of a bear, or if the woman was unmarried that her future husband would be a great bear hunter;
- A period of three or four days celibacy. Only after this period had been observed were men permitted to approach their wives.
The relationship between the bear and the women of the village was extremely critical at all stages of the bear ritual. There were two dimensions to it: the sexual threat presented to the women by the bear, and the women s threat to the success and equipment of the hunt. Generally speaking, the bear and the women seem to have constituted a threat to one another. The women had to protect themselves from the force of the bear, but on the other hand their sexuality would seem to have been a bbbbb to the bear. It was believed that a male bear did not kill a woman unless she was carrying a male foetus, and that a female bear would not kill a man. There was a widespread belief that if a woman was molested by a male bear she should raise her skirt, and the bear would cover his eyes with his paws and turn away in shame.
In fact, the bear ritual of the Saami of Norway and Sweden is based on a legend according to which there existed an erotic relationship between the woman and the bear. In this legend, a Saami girl spends the night in a bear s lair and thus becomes the wife of the bear; in the end the bear is slain by her brothers after they have taught the girl all the stages of the bear ritual and the taboos relating to herself. As such it merely provides a justification for the bear cult and emphasizes the possibility of a sexual relationship between the bear and the woman; it does not directly suggest that the bear was the progenitor of the Saami, as some scholars have supposed. Nor can the honorifics used of the bear like grandfather be regarded as evidence of totemism, because this epithet was a generally an honorary title for any highly respected person.
Rather, the bear cult was probably a manifestation of the fact that the bear was an animal with which the Saami wished live on amicable terms, but whose strength they also wished to share. The bear was the most sacred of the animals, but in the rituals its strength became part of the Saamis own strength.
