Saamelaisliike: alkuvaiheet
Saamelaisliike: alkuvaiheet
1800- ja 1900-luvun vaihteessa valtioiden vähemmistöpolitiikalle oli tyypillistä kova diskriminaatio- eli erottelupolitiikka. Diskriminaatio-politiikkaa tukivat vallalla olevat sosiaalidarvinistiset ajatukset, jotka konkretisoituivat rasistisena suhtautumisena saamelaisiin, myös nationalismina erityisesti Norjassa. Tästä todisteena on esimerkiksi Norjassa 1850-luvulla alkanut ja vuosisadan jatkunut norjalaistamispolitiikka, jonka taustalla olivat myös valtapoliittiset syyt. Tavoitteena oli saada vähemmistöt niin nopesti kuin mahdollista omaksumaan enemmistön kulttuuri- ja käyttäytymismallit. Eräs käytetyistä keinoista oli saamen kieltä syrjivä kielipolitiikka.
Samoihin aikoihin kun erityisesti Norjan ja Ruotsin valtioiden sulauttamis- ja diskriminaatiopolitiikka kiihtyi, virisivät ensimmäiset pyrkimykset paikallisten yhdistysten perustamiseen. Norjassa ensimmäinen yhdistys yritettiin saada aikaiseksi 1870 tarkoituksena julkaista lehteä Muitalaegje (1873-75). Yritys epäonnistui, koska Norjan hallitus oli haluton myöntämään tukea lehdelle. Norjan Vapaakirkko kykeni kuitenkin julkaisemaan lehteä Nuorttanaste (1898-) ja pitämään sitä hengissä. Saamelaispoliittinen toiminta sai alkunsa 1903-04, kun opettaja, myöhemmin toimittaja ja kirjailija Anders Larsen Seglvikissä Kvaenangin vuonossa kokosi veljensä uudelleen aloittamaan ensimmäistä saamenkielistä lehteä Sagai Muitalaegji. Lehti ilmestyi 1904-1911 ja toimi saamelaispoliittisena kanavana, muun muassa Isak Saban valitsemiseksi kansanedustajaksi Stortingetiin.
Ruotsissa 1904 perustettiin, ensimmäinen saamelaisten paikallisten järjestöjen yhteistyöelin Lapparnas Centralforbund, joka kuitenkin pian sammui, koska se ei onnistunut saamaan tukea hallitukselta. Siitä ajasta kului peräti 21 vuotta uuden saamelaisen keskusjärjestön perustamiseen. Lapparnas Centralforbundin takana olivat useat pienet paikalliset yhdistykset, kuten Vilhemina-Åselen, Fatmomokken, Tärnabyn, Glenin ja Sörselen yhdistykset. Keskusjärjestön poliittinen toiminta tuotti joitakin tuloksia, sillä se julkaisi 1904 ja 1905 lehteään Lapparnas Egen tidning, jonka jatkaja on Samefolkets Egen Tidning (1918-1961) ja vuodesta 1961 Samefolket. Aktiivinen yhdistyshenkilö oli Elsa Laula, joka kirjoitteli lehtiin ja tapasi eri ministereitä, jopa kuninkaan. Elsa Laula vaikutti ensin Ruotsissa, mutta muutettuaan Norjaan hän jatkoi poliittista toimintaansa siellä.
Varsinainen järjestöelämä Norjassa heräsi henkiin myös eteläsaamelaisten alueella, Röyrvikissä hieman myöhemmin kuin Ruotsissa. 1907 Elsa Laula-Renberg, Jonsen Vesterfjeld ja muutamat muut saivat aikaan ensimmäisen saamelaislain Brurskankens Samiske Lag. 1908 perustettiin Nordre Trondhjems Amts Lappeforening ja Söndre Trondhjems Amts Lappeforening, jotka muodostivat yhdessä Helgelandin yhdistyksen kanssa 1910 De lappiske forbundin. De lappiske forbund julkaisi lehteä Waren Sardne yhden kerran viikossa vuodesta 1910 peräti kuuden vuoden ajan. Samana vuonna perustettiin ensimmäinen saamelaisnaisyhdistys Brurskanken Samiske Kvindeforening Elsa Laula-Renbergin toimesta.
Kolme ns. kansalliskokousta pidettiin 1917 ja 1921 välillä. 6.2.1917 oli historiallinen päivä saamelaisliikkeessä, sillä silloin kokoontuivat saamelaiset "kaikista maanosista" Trondheimiin ensimmäiseen pohjoismaiseen saamelaiskokoukseen. Nykyään 6.2. vietetään saamelaisten kansallispäivänä. Avauspuheessa vuoden 1917 kokouksen äiti Elsa Laula-Renberg totesi, mm. "Tänään yritämme ensimmäistä kertaa sitoa Norjan ja Ruotsin saamelaiset yhteen. On ilo nähdä niin monia saamelaisia kokoontuneena ja toivon että yritys onnistuu. On niin paljon asioita jotka yhdistävät meitä. Poronhoitoasian on ajateltu erottavan meidät toisistamme. Mutta luulen luulen, että jopa se asia mieluummin piiskaa meidät yhteen." Asialistalla olivat poronhoito- ja kouluasiat.
Suomessa, maan itsenäistyessä 1917 ja katkeran kansallissodan päätyttyä, pienen saamelaisvähemmistön kielelliset ja kulttuuriset ongelmat jätettiin huomioimatta tai ainakin niihin suhtauduttiin välinpitämättömästi. Maailman sotien välisenä aikana, jota historijoitsijat ovat kutsuneet ns. pimeäksi talveksi, kolmen maan saamelaiset alkoivat kuitenkin mobilisoitua kansallisiksi järjestöiksi voidakseen aloittaa keskustelun kansallisten ja paikallisten viranomaisten kanssa. Suomalaiset akateemiset henkilöt perustivat Helsingissä 1932 Lapin sivistysseuran - Sámi Čuvgehussearvi, jonka tarkoituksena oli toimia saamenkulttuurin ja -kielen tukiyhdistyksenä. Toinen maailmansota vaikutti syvästi saamelaisiin, muun muassa Kuolan kolttasaamelaiset asutettiin Kuolan niemimaalta Suomeen Inarin kuntaan. Norjan ja Suomen Lapin jälleenrakentaminen sodan tuhojen ja polttamisen jälkeen vei vuosia. Tässä vaiheessa kansallisen ja pansaamelaisen järjestäytymisen alkuunpanevana voimana toimivat vielä ei-saamelaiset oppineet, jotka tunsivat huolta tilanteesta ja katsoivat, että suuren yhteiskunnan pitäisi kantaa suurempi vastuu pienestä vähemmistökansastaan. Lapin sivistysseura oli monia vuosia yksi suurimmista vaikuttajista Pohjoismaissa ja edisti tietoisuutta saamelaisten huonosta sosiaalisesta ja kulttuurisesta tilanteesta. Suomen ensimmäinen varsinainen saamelaisyhdistys Samii Litto syntyi 1945 saamelaisten ollessa evakossa Alavieskassa. Yhdessä Lapin Sivistysseuran kanssa se kiinnitti huomiota yhteiskunnallisiin kysymyksiin sekä kolttien asuttamisen järjestämiseen sodan jälkeen.
Same Ätnam -kansallinen kulttuurijärjestö perustettiin 1944 Luulajan piispan Bengt Jonzonin aloitteesta. Järjestön tavoitteena oli edistää tietoa ja kunnioitusta saamelaiskulttuurin arvosta ja omalaatuisuudesta saamelaisen käsityön, kuvataiteen, teatterin, musiikin ja kirjallisuuden kautta sekä työskennellä pohjoismaisen saamelaisen yhteistyön lisäämiseksi. Same Ätnam on edelleen yksi suurimpia järjestöjä. 1947 Norjassa sai alkunsa ammattijärjestö Norjan saamelaisten poronhoitajien valtakunnallinen yhdistys - Norges reindriftssamers landsforening (NRL), josta kasvoi merkittävä tekijä saamelaisten elinkeino- ja kulttuurielämässä. Jäsenistöön hyväksyttiin vain poronhoitajia. Ruotsissa 1950 syntyi Svenska Samernas Riksforbund (SSR) - Ruotsin saamelaisten valtakunnallinen yhdistys - sisarjärjestö Norjan poronhoitajien järjestölle.
Valtiot aloittivat saamelaisasioiden kohentamisen nimittämällä saamelaisasiainkomiteoita. Suomessa 1949 nimitetyn Saamelaisasiain komitean mietintö valmistui 1952, mutta ehdotukset eivät kuitenkaan johtaneet toimenpiteisiin. Yhtä huonosti kävi Norjan saamelaiskomitean mietinnön (1959) ehdotuksille, joista seurasi myrskyisä ja ristiriitainen keskustelu. Mietintöjen lähtökohtana oli pysäyttää assimilaatiopolitiikkaa ja suoda saamelaisille vähäisiä erikoisoikeuksia. Eräät norjalaistutkijat ovat esittäneet ajatuksen, että sosiaalidemokraatit suhtautuivat negatiivisesti saaamelaisten kulttuurityöhön, koska sosiaalidemokraattinen yhteiskuntasolidaarisuus ja kansallinen yhtenäisyys edellyttivät ihmisten välisten erojen vähentämistä. Tällaiseen idealogiseen näkökulmaan ei vähemmistökulttuurien kehittäminen sopinut.
1950-luvun alkupuolella Norjan saamelaisliikkeen avainryhmittymä oli noin 20-30 hengen intellektuelliryhmä, joka toimi eräänlaisena välittäjänä saamelaisten ja muun yhteiskunnan välillä. He olivat saamen kieleen, kulttuuriin ja historiaan erikoistuneita, akateemisesti koulutettuja henkilöitä, jotka pystyivät osoittamaan saamelaisille näiden omaan elämänmuotoon liittyvät kulttuuriset arvot. Oltiin tulossa vaiheeseen, jossa etnisen taustaan viittaaminen oli siis sekä legitiimiä että kunniallista päin vastoin kuin aikaisemmin, jolloin saamelaisuuteen liittyi negatiivisia mielikuvia. Uuden myönteisen omakuvan myötä saamelaiset saivat valmiuksia poliittiseen liikehdintään.
Järjestäytyminen voimistui paikallisesti, kansallisesti ja kansainvälisesti. Norjassa perustettiin 1968 toinen kansallinen järjestö Norgga Samiid Riikkasearvi (NSR) - Norske Samers Riksforbund), jonka jäseninä ovat Finnmarkin paikalliset saamelaisyhdistykset sekä Oslon Sami Saervi. 1979 perustettiin kolmas kansallinen järjestö Samenes Landsforbund (SLF) erityisesti ajamaan kalastajasaamelaisten asiaa. Järjestöllä on ollut vaikeuksia luoda selvät saamelaispoliittiset tavoitteet, ja muut järjestöt ovat karsastaneet sen norjalaismielisyyttä. Ruotsissa perustettiin kaksi mielenkiintoista järjestöä Saminuorra 1963 sekä Landsforbundet Svenska Samer (LLS) 1980.
Pansaamelainen prosessi pääsi liikkeelle Lapin Sivistyseuran, Same Ätnamin ja Sami Saervin (joka oli perustettu Oslossa 1948 ja joka ei ollut varsinainen saamelaisyhdistys, mutta oli aktiivinen koulutuksellisissa asioissa) toimesta pohjoismaisen saamelaiskonferenssin muodossa, joka pidettiin 1953 Jokkmokissa. Siitä lähtien vuoteen 1992 saamelaiskonferenssi on pidetty kolmen vuoden välein ja vuodesta 1992 neljän vuoden välein. Toinen saamelaiskonferenssi Karasjoella 1956 johti Pohjoismaisen saamelaisneuvoston perustamiseen (vuodesta 1992 Saamelaisneuvosto), johon saamelaiskonferenssin osanottajat valitsevat jäsenet. Vuoden 1974 konferenssin julkilausumassa saamelaiset määriteltiin alkuperäiskansaksi. Seuraavana vuonna perustettiin kansainvälinen alkuperäiskansojen maailmanneuvosto - World Council of Indigenous People, jossa saamelaisten rooli Saamelaisneuvoston kautta on ollut merkittävä tähän päivään asti.
Sisällysluettelo: Politiikka, järjestäytyminen ja organisaatiot
