Maahiset x
Maahiset x
Perinteessä maahisia luonnehtii tietty ambivalenssi. Maahiset kuvataan lähes samanlaisiksi kuin ihmiset, mutta kauniimmiksi, rikkaammiksi ja onnellisemmiksi. Ihmisten ja maahisten välillä oli vuorovaikutusta. Kerrottiin, että jotkut miehet olivat onnistuneet saamaan maan päälle nousseen maahistytön vaimokseen tai hankkimaan itselleen näiden porokarjaa. Toisinaan maahiset antoivatkin eläimiään, mutta karjan saattoi myös saada omakseen, kun onnistui heittämään jonkin "väekkään" esineen, yleensä puukon, maahisten parttion ylitse. Monet kertoivat myös olleensa maahisten luona, "vuoressa" tai "maan alla" kestitystä nauttimassa ja joikaamassa maahisten kanssa. Maahiset olivatkin hyviä joikaajia. He myös kantoivat lapinasua ja arvostivat siivoa ja hyvää käytöstä. Traditio kuvaa maahiset jollakin tapaa ideaalisiksi saamelaisiksi: heedustavat mielikuvaa siitä, millaista elämä voisi olla, jos elettäisiin täydellisessä maailmassa. Johan Turin mukaan maahiset saattoivat myös neuvoa ihmisiä käytännön asioissa ja kertoa tulevia. He olivat suorastaan auttajia, neuvojia ja suojelijoita, joiden palveluksia hyvitettiin uhraamalla. Maahiset tulevat näin olemukseltaan hyvin lähelle sáivan asukkaita.
Maahisilla oli kuitenkin myös pimeä puolensa: he vaihtoivat mieluusti itselleen ihmisten lapsia ja antoivat tilalle omat ikäloput vanhempansa. Näin selitettiin lasten kehitys- tai muu vammaisuus ja kivulloisuus. Vaihtamisen saattoi estää laittamalla hopeaa, leukun tai parsinneulan (terästä), tuliraudan tai jotakin muuta väekästä (väki) lapsen komsioon. Maahiset saattoivat myös kiusata sellaisia ihmisiä, joista he eivät syystä tai toisesta pitäneet - jotka melusivat, kiroilivat tai käyttäytyivät muuten sopimattomasti. Maahinen myös suuttui, jos joku pystytti kotansa niiden asunnon päälle. Yleensä maahiset silloin tulivat unessa kertomaan tilanteesta ja pyytämään, että kota siirrettäisiin pois, mutta joskus he Turin mukaan saattoivat myös varoittamatta alkaa vaivata ihmisiä. Kuitenkin maahinen vanhassa perinteessä näyttäytyy voittopuolisesti positiivisena olentona. Maahista on tulkittu siten, että sáivaan liittyneet mielikuvat myöhemmässä perinteessä, läntisten vaikutteitten ja kristillistymisen myötä olisivat muuttaneet muotoaan, kun sáivan alkuperäinen (oletettu) vainajalaan liittyvä merkitys olisi alkanut hämärtyä (Reuterskiöld 1912). Maahisusko siten yhtäältä edustaisi sáiva-perinteen degeneroitumista ja toisaalta osoittaisi saamelaiskulttuurin vahvaa sopeutumiskykyä. Tässä vaiheessa olisivat maahiset myös saaneet skandinaavisperäisiä nimityksiä. Itse maahisen idea lienee kuitenkin saamelaisilla joka tapauksessa kotoperäinen. Skandinaavien tuntemilla maahisten kaltaisilla maanalaisilla olennoilla ei ole ollut mitään suojelushaltijan funktiota. Nilla Outakoski on kehittänyt Reuterskiöldin teoriaa edelleen ja esittänyt jo sáivan kunnioitettujen esi-isien taivastuonelan muodostuneen saamelaiskulttuurin sopeutumisilmiönä ulkoisen kristillistymisen tuoman identiteettiuhan paineessa, ja maahisuskon edustavan tämän ajatuksen kehittymistä edelleen, kun kristinuskon mukainen maailmankuva on jo vallannut alaa saamelaiskulttuurin ytimessä.
Myöhäisperinne korostaa maahisten vaarallisuutta ja demonista luonnetta. Aivan erityisesti maahisten demonisointi lienee ollut Lars Levi Laestadiuksen julistuksen vaikutusta. Kirjassaan Lappalaisen mytologian katkelmia Laestadiuskin samastaa maahiset sáivan olentojen kanssa ja kuvailee nämä perinteen mukaisesti voittopuolisen positiivisiksi olennoiksi. Hänen saarnojensa maahinen oli kuitenkin aivan toisenlainen: "He ovat kyllä jumaliset ja siveät, vaikka he juovat, kiroavat ja tappelevat, huorintekevät ja varastavat". Maahisen ruoka kyllä näyttää kauniilta ja maistuu makealta suussa, mutta se ei ole muuta kuin "vuotava lohikäärmeen myrkky", ja maahisneitojen laulu, jolla he hurmaavat ihmisiä, ei ole muuta kuin "huoruuden laulut ja viinalaulut". Maahiset pyrkivät matkimaan ihmisten kristillisiä tapoja, mutta ovat "Jeesuksen ristin vihollisia" (uudenvuodenpäivän saarnasta 1853).
"Pahat", postillojen maahista vastaavat maanalaiset olennot, Laestadius tuntee myös mytologiassaan, mutta hän käyttää näistä eri nimitystä (underboninga eli 'maanaliset') ja ylipäätäänpitää näitä eri asiana, sekundaarina ilmiönä ja skandinaavisena lainana. Siksi hän myös käsittelee "maanaliset" vaihdokkaan yhteydessä. Vaihdokas vastaa edellä mainittua ihmislapseen vaihdettua maahista. Maanaliset vain saattoivat vaihtaa oman lapsensa kastamattoman ihmislapsen tilalle, mikäli tällä ei ollut jotakin kristillistä symbolia suojanaan. Maanaliset eivät sietäneet ristinmerkkiä. Mytologiassaan Laestadius on siis jakanut tradition tunteman jossakin määrin ambivalentin maahisperinteen kahtia hyväksi sáiva-maahiseksi ja demoniseksi "maanaliseksi".
Vaikka demonisoinnille kylläkin on tietty kaikupohja saamelaisen perinteen jossakin määrin ambivalentissa maahiskuvassa, on saarnojen maahinen Laestadiuksella selvästi teologisen ja homileettisen tarkoituksenmukaisuuden sanelema. Saarnoissaan Laestadius tahtoo samastaa "suruttomat" nimikristityt seurakuntalaisensa maahisiin, jotka "uskovat, että kaikki kastetut tulevat autuaiksi, vaikka ristin merkkiä ei ole rinnassa" (em. saarna). Maanalisia hän ei saarnoissaan määrittele, mutta näyttää pitävän näitä kadotettuina, synnissä kuolleina nimikristittyinä. Hän varoittaa, että hänen kuulijansa, mikäli jatkaisivat surutonta elämäänsä maahisten tapaan, olisivat vaarassa muuttua maanalisiksi, jotka "ovat vielä syvempään helvettiin vajonneet" (em. saarna). Saarnojen maahinen ja maanalinen ovat kumpikin maailman pimeän puolen eläjiä, mutta siinä missä maanaliset jo ovat helvetissä, asuvat maahiset vasta sen esikartanossa.
