Johdatus saamelaisyhteiskuntaan

From Saamelaiskulttuurin ensyklopedia
Jump to: navigation, search

Johdatus saamelaisyhteiskuntaan

Saamelaiset ovat alkuperäiskansa, joka asuu Suomessa, Norjassa, Ruotsissa ja Venäjällä valtiorajat ylittävällä Saamenmaan (Sápmi) alueella. Suomen saamelaisalue kattaa Enontekiön, Utsjoen ja Inarin kunnat, sekä Sodankylän kunnan pohjoisalueen, mutta yli puolet Suomessa asuvista saamelaisista asuu nykyään saamelaisalueen ulkopuolella, esim. Helsingissä, jossa on suhteellisen suuri ja aktiivinen saamelaisvähemmistö.

Neljän eri valtion yhtenäisellä Saamenmaalla asuu kaikkiaan noin 100 000 saamelaista, Suomessa noin 10 000. Saamelaiset puhuvat suomalais-ugrilaiseen kieliperheeseen kuuluvia kieliä, jotka poikkeavat toisistaan siinä määrin, että eri kielten puhujat eivät välttämättä ymmärrä toisiaan. Saamen kieliä on yhdeksän; lännessä niitä ovat etelä-, uumajan-, piitimen-, luulajan- ja pohjoissaamen kielet, sekä idässä inarin-, koltan-, kildinin-, ja turjansaamen kielet. Kaikki saamelaiskielet ovat vähemmistökieliä ja eriasteisesti uhanalaisia, ja aiemmin puhuttu akkalansaame onkin sammunut 2000-luvulla. Kielistä puhutuin on pohjoissaame, ja Suomessa sen puhujia on arviolta 2000, kun taas inarinsaamen puhujia arvioidaan olevan n. 300–400 ja koltansaamen äidinkielisiä puhujia n. 300.

Saamelaiskulttuuri on moninainen, sisältäen eri kieliä ja yhteisöjä. Saamelaisensyklopedia ottaa tämän moninaisuuden huomioon esittämällä tietoa Saamen kansan sisällä olevista vähemmistöryhmistä, mm. Kuolan saamelaisista, jotka ovat aiemmin olleet saamelaiskulttuurin tutkimuskentälläkin syrjässä. Saamelaiskulttuurin kirjon takia on kuitenkin mahdoton saada kerätyksi kaikkea olemassa olevaa tutkimustietoa tähän ensyklopediajulkaisuun.


Saamelaisten ja Saamenmaan nimistä

Termit Sápmi ja sápmelaš ulottuvat vähintään 3000 vuotta taaksepäin, jolloin ne vakiintuivat saamelaisten esivanhempien käyttämiksi omakielisiksi nimityksiksi itsestään. Sápmi-sana löytyy kaikista saamen kielistä ja viittaa sekä alueeseen, että kieleen ja kansaan. Saamenmaa on eri saamelaiskielillä: Sápmi (pohjoissaame), Säämi (inarinsaame), Sää’m/Sää’mvu’vdd (koltansaame), Saemie (eteläsaame), Sábmie (uumajansaame), Sábme (piitimensaame ja luulajansaame), Соаме/Soame, (kildininsaame) ja Sámme (turjansaame). Etnonyymi sápmelaš on johdos sanasta sápmi tarkoittaen saamelaista, ja tarkalleen sama johdos tunnetaan laajalti saamelaiskielten itä- ja keskiryhmässä, mm. sápmelaš (pohjoissaame), sábmelatj (luulajansaame), säˊmmlaž (koltansaame), sämmilâš (inarinsaame) ja са̄ммьленч, saaḿḿlentš (kildininsaame), kun taas eteläisimmistä saamelaiskielistä se näyttää puuttuvan. Myös suomen ikivanha heimonimi hämäläinen on lähtöisin samasta alkuperästä.

Saamelaisista vanhastaan, aina 1960-luvulle saakka käytetty eksonyymi (muiden antama nimitys) on lappalainen, joka on historialtaan tiiviisti kytköksissä alueen nimitykseen Lappi (latinalaistettuna Lapponia). Lop, lopari saamelaisten nimityksenä esiintyy venäläisissä lähteissä jo 1200-luvulla. Suomessa ja sen läheisissä sukukielissä sanaa lappalainen on käytetty viittaamaan paitsi saamelaisiin myös yleensä pohjoisempana asuviin kansoihin (kuten vienankarjalaisiin) tai rintamailta kauempana asuviin ihmisiin, mihin saattaa perustua Lappi-sanan yleisyys laajalti esim. Etelä-Suomen paikannimistössä. Myös ruotsin kielessä on käytetty nimitystä lapp (monikossa lappar) jo 1200-luvulla, ja olettaen sanaa alkuperältäänkin skandinaaviseksi, liittyen sanaan lapp 'paikkatilkku', on ajateltu sen olleen alkuaan pilkkanimitys. Sanan alkuperä on kuitenkin hämärän peitossa, ja se saattaa olla alkuaan itämerensuomalainenkin. Jälkimmäisessä tapauksessa sillä lienee viitattu yksinkertaisesti rintamailta syrjässä asuviin ihmisiin. Sanan pejoratiivistuminen on kytköksissä valtaväestön asenteisiin saamelaisia kohtaan. Pejoratiivistumisen myötä siitä on Pohjoismaissa luovuttu, mutta vastaava termi on monissa Euroopan kielissä edelleenkin laajalti käytössä (esim. ranskan lapon, saksan Lappe, Lappisch, unkarin lapp). Nykyään Suomessa nimityksestä lappalainen on tullut hallinnollinen ja sitä käytetään, kuten historiallisissa lähteissäkin, maanomistus- ja kiinteistökysymyksiin liittyvissä yhteyksissä.

Norjassa saamelaisista on myös näihin päiviin käytetty nimitystä finn, joka on tuttu jo antiikin ajalta Tacituksen teoksesta. Norjan pohjoisinta aluetta kutsutaan Finnmarkiksi. Tacituksen fenni-nimitystä ovat ilmeisesti alunperin käyttäneet muinaisruotsalaiset Pohjois-Ruotsissa eläneistä saamelaisista, joita koskevia tietoja he ovat levittäneet maailmalle. Finn ja Finland, jotka ovat muiden antamia nimityksiä suomalaisista ja saamelaisista, jäivät sittemmin tarkoittamaan myös 'ei-saamelaisia', erityisesti (varsinais-)suomalaisia ja (Varsinais-)Suomea.

Alueita ja rajoja

Ruotsin valtakunnan hallinnossa Lappmarken Lapinmaa -käsite tarkoitti hallinnollista aluetta, jota asuttivat saamelaiset/lappalaiset. Aina uudisasutuksen alkuun (1673 ja 1695 uudisasutusplakaatit) käsite lappalainen riitti kuvaamaan alueen asukkaita yleensä, sillä muita kuin saamelaisia/lappalaisia alueella ei asunut. Heidän perinteisiä elinkeinojaan nimitettiin hallinnossa lappalaiselinkeinoiksi. Lapinmaan erotti Lannanmaasta ns. lapinraja. Lannanmaassa asui lantalaisia, jotka harjoittivat lannan elinkeinoja. eli maanviljelystä ja karjanhoitoa.

Lapinmaa (Lappmark) jakautui lappeihin, kaikkiaan kuuteen lappiin, joista nykyinen Suomen alue kattaa Tornion (osaksi) ja Kemin lapit. Lapit edelleen jakautuvat lapinkyliin eli siidoihin ja kylät vielä sukujen tai perheiden kesken lapinvero- eli perintömaihin. Lapinkylän muodostivat suvut ja niihin kuuluvat sukulaisperheet, jotka asuivat suurimman osan vuotta perheittäin hajallaan omilla alueillaan. Talvella kaikki kokoontuivat talvikyläänsä ja kesäksi siirryttiin muille alueille metsästämään, kalastamaan ja hoitamaan poroja.

Talvikylässä keskinäisten asioiden hoitoa varten pidettiin kyläkokouksia. Ruotsin valtakunnan lapinkylissä kyläkokokouksia kutsuttiin kotakäräjiksi (kolttainmailla sobbar tai norrös), joita johti kylänvanhin. Yhteisiin päätettäviin asioihin kuuluivat mm. maa- ja vesioikeuksien jakaminen sukujen kesken, majavan- ja peuranpyyntiin osallistuminen, saaliin jako kaikkien kesken tasaisesti sekä tietysti veronkanto. Kyläkokouksissa hoidettiin myös suhteita toisiin siidoihin. Perinteistä yhteisöä leimasi yhteisvastuullisuus ja tasa-arvoisuus. Heikommassa asemassa olevia autettiin.

Kolttasaamelaiset, jotka asuivat perinteisissä siidoissaan Paatsjoella, Petsamossa ja Suonikylässä Kuolan niemimaalla, asutettiin maailmansotien jälkeen pohjois- ja inarinsaamea puhuvien poro- ja järvisaamelaisten sekä suomalaisten keskuuteen Inarin kuntaan Suomeen. Kolttien kulttuuri on ollut saamelaisten keskuudessa suurimman suomalaistumisen paineen alaisuudessa. Koltan kieltä käytetään koti- ja koulukielenä, vaikka jo 1960-luvulta lähtien on ollut näkyvissä suomen kielen astuminen koltan kielen tilalle. Perinteinen poronhoito on nykyisin muuttunut sivuelinkeinoksi, kalaakin pyydetään vain kotitarpeeksi. Monet, erityisesti nuoret ovat joutuneet jättämään kotiseutunsa ja muuttamaan työn perässä etelään.

Neljä valtiota on jakanut saamelaisten maan, Sápmin, historian kuluessa keskenään. Vuonna 1751 Strömstadin rauhansopimuksella vedettiin Ruotsin ja Norjan välinen raja, ja vuonna 1809, jolloin Suomi joutui Venäjän vallan alle, syntyi uusi Venäjän ja Ruotsin välinen raja. Vuonna 1826 käytiin rajanvetoa Venäjän ja Norjan välillä. Suomen ja Venäjän rajajärjestelyjä tehtiin vielä 1920- ja 1940-luvulla. Näiden rajavetojen vuoksi useat saamelaissiidat hajosivat ja perinteiset poronhoitomaat kaventuivat. Siitä seurasi saamelaisten keskuudessa muuttoliikkeitä. Saamenmaan pirstoutumisen seurauksena saamelaisten perinteiset yhteiskunnalliset, taloudelliset ja oikeudelliset järjestelmät tuhoutuivat. Valtioiden käytännön kannalta Saamenmaa merkitsee lähinnä kunkin valtion omaa Saamenmaata ja harvoin koko Saamenmaata. Saamenmaan sijaan käytetään muita nimityksiä kuten Pohjois-Kalotti, Lappi, Finnmark ja Norrbotten.

Kirjakielen kehityksestä ja asemasta

Saamen kielten kirjoittamisen historia ulottuu aina vuoteen 1557, jolloin englantilainen merikapteeni Stephen Borrough laati 95 sanaa ja sanontaa käsittävän luettelon Venäjän Jokangassa puhutusta saamesta. Ensimmäinen saamenkielinen teksti, Piitimen papin Nicolaus Andreæn kirjoittama aapinen, julkaistiin vuonna 1619. Vuonna 1673 ilmestyneessä Johannes Schefferuksen teoksessa Lapponia julkaistiin keminsaamelaisen Olaus Sirman kaksi joikurunoa, Guldnasaš ja Moarsi fávrrot.

Pohjoissaamen voidaan sanoa olevan Suo­men, Norjan ja Ruotsin pohjoisosien eli kalottialueen saamelaisten yhteinen kieli. Ensimmäinen teos, jossa käytettiin kirjoitettua pohjoissaamen kieltä, oli jo vuonna 1648 Ruotsin saamelaisalueella julkaistu lähes tuhatsivuinen, osin saamenkielinen Johannes Tornaeuksen kirjoittama Manuale Lapponicum. Ruotsi-Suomessa ja Tanska-Norjassa voimistuivat 1700-luvun alussa vaatimukset saamelaisten opettamisesta ja käännyttämisestä kristinuskoon, ja lähetystyön ansiosta saamen kielen kirjallinen harrastus ylipäätään vahvistui. Norjan harjoittaman lähetystoiminnan myötä pohjoissaamen kirjakieli alkoi edistyä. Merkittävimmät 1700- ja 1800-luvun kirjakielen edistäjistä olivat Knud Leem, Rasmus Rask, Nils Vibe Stockfleth sekä J.A. Friis. Konrad Nielsenin laatima laaja neliosainen sanakirja Lappisk ordbok Lapp Dictionary ilmestyi vuosina 1932 - 1962. Pohjoissaamelaista kaunokirjallisuutta on julkaistu jo viime vuosisadalla. Klassikon aseman on saavuttanut Johan Turin kirja Muittalus samiid birra ("Kertomus saamelaisista") vuodelta 1910. Pohjoissaamea on kirjoitettu jopa kolmellatoista eri tavalla ja eri maissa on ollut omat ortografiansa. Yhteinen pohjoismainen ortografia Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa hyväksyttiin vuoden 1978 saamelaiskonferenssissa lähes kymmenen vuoden valmistelun jälkeen. Uusi ortografia aloitti pohjoissaamen kirjallisen käytön renessanssin.

Koltansaamen puhujia asuu nykyään kahden valtakunnan alueella, Suomessa ja Venäjällä, mutta Norjan Näätämön alueelta (Neiden) koltansaame on hävinnyt. Suomessa koltan saamea käytetään koti- ja koulukielenä, vaikka jo 1960-luvulta lähtien on ollut nähtävissä, että suomen kieli asteittain valtaa sijaa koltan saamelta. Kielen elvyttämiseksi on vuodesta 1993 perustettu kielipesiä, jotka ovat tarkoitettu alle kouluikäisille lapsille. T.I. Itkonen julkaisi suuren Koltan- ja kuolanlapin sanakirjan vuonna 1958. Koltansaamen nykyortografian kehittäjinä ovat olleet Mikko Korhonen, Pekka Sammallahti ja Jouni Moshnikoff. Uudella ortografialla julkaistiin koltansaamenkielinen aapinen vuonna 1973 sekä vuonna 1991 Pekka Sammallahden ja Jouni Moshnikoffin Suomi-koltansaame sanakirja, Lää'dd-sää'm sää'nnke'rjj. Satu Moshnikoff on toimittanut tarinakokoelman, Maaddârää´jji mainnâz (Esi-isien tarinoita) vuonna 1992. Se ilmestyi samana vuonna myös viiden kasetin äänikirjana. Kaunokirjallisuutta edustavat kolttasaamelaisen kirjailijan Claudia Fofonoffin kaksi teosta, tarina- ja runokokoelma Pââšjogg Laulli (Paatsjoen laulut, 1988) ja runokirja Jânnam muttum nuu´bbioo´ri (Maa kääntynyt nurinpäin, 1999).

Kuolan alueen saamen kielten (kildinin, akkalan ja turjan) yhteinen kirjoituskieli pohjautuu kildinin saameen, joka virallistettiin vuonna 1982, ja jossa käytetään kyrillistä kirjaimistoa. Vuonna 1994 tehdyn selvityksen mukaan kildininsaamen puhujia arvioitiin silloin olleen 700, sekä akkalan ja turjan saamen puhujia kumpaakin alle kymmenen. Kildinisaamelaisten keskuspaikka on Lovozero (Luujaavv'r), jossa asuu noin 700 saamelaista. Siellä sijaitsee myös Luujärven alueen historian museo. Koltansaamen Nuortijärven (Njuõ´ttjäu´rr, Notozero) murteen puhujia on parisenkymmentä samannimisen järven ympärillä. Venäjällä julkaistavan saamenkielisen kirjallisuuden määrä on pieni. Arvid Genetz julkaisi vuonna 1878 Matkamuisteluksia Venäjän Lapista ja vuonna 1891 maineikkaan sanakirjan Kuollan Lapin murteiden sanakirja ynnä kielinäytteitä. Uudella ortografialla on ilmestynyt oppikirjoja, sanakirjoja (saame-venäjä, kildininsaame-pohjoisssaame), kaunokirjallisuutta ja muutama lastenkirja. Vuonna 1989 ilmestyi ensimmäisen turjansaamelaisen kirjailijan Oktjabrina Voironovan (1934-1990), runokokoelma Jaella (Elämä). Jo aiemmin hänen runojaan oli ilmestynyt venäjäksi.

Inarinsaamen kirjakielen asema on vahvistunut viimeisten vuosien aikana. Sen ortografia virallistettiin vuoden 1996 saamelaiskonferenssissa. Inarinsaamen kirjakielen perustan loi rovasti Lauri Arvid Itkonen raamatunhistorian käännöksellään vuonna 1906. Monet kielentutkijat ovat keränneet inarinsaamenkielistä materiaalia 1800-luvulta lähtien. A.V. Koskimies julkaisi vuonna 1917 teoksen Inarinlappalaista kansantietoutta, josta on otettu uusi painos 1979. T.I. Itkonen on myös julkaissut inarinsaamelaisista keräelmämateriaalia, muun muassa eri Kalevaseuran vuosikirjoissa (KSV 14, 15, 17 ja 18). 1900-luvun inarinsaamen maineikkaimmista tutkijoista on mainittava Frans Äimä, joka keräsi laajan kielinäytekokoelman ja Erkki Itkonen, joka julkaisi muun muassa Inarinsaamelaisia kielennäytteitä vuonna 1992 ja sanakirjan Inarilappisches Wörterbuch I-IV vuonna 1986 - 1991. Pekka Sammallahden ja Matti Morottajan sankirja Säämi-suoma sänikirje, Inarilaissaamelais-suomalainen sanakirja ilmestyi vuonna 1993. Vuonna 1986 perustettu inarin kielen yhdistys Anarâškielâ servi edistää inarinsaamen asemaa ja sen käyttöä. Yhdistys julkaisee ahkerasti muun muassa oppikirjoja, perinne kirjallisuutta, lehteä ja kalenteria. Kerrontaan liittyvä perinne, muisteleminen, elää edelleen inarinsaamelaisen kirjallisuuden pioneerituotannossa. Yhdistyksen aktiiviset jäsenet, Iisakki Mattus ja Ilmari Mattus ovat kumpikin julkaisseet omaelämäkerrallisia muisteluksia ja opettaja Matti Morottaja on toimittanut tarinakokoelman Tovlááh mainâseh.

Luulajansaamen kielen kehittäminen alkoi 1800-luvulla, jolloin Lars Levi Laestadius julkaisi 21 sivuisen uskonnollisen kirjasen Hålaitattem Ristagasa ja Satte almatja kaskan. Luulajansaamen ortografiaa uudistettiin 1970-luvulla ja se hyväksyttiin vuoden 1983 saamelaiskonferenssissa. Anta Pirakin omaelämäkerrallinen teos Jåhttee saamee viessoom ilmestyi vuonna 1937. Kirja kuuluu saamelaisen kirjallisuudenhistorian merkittävimpiin teoksiin. Luulajansaamen sanakirjoja on julkaistu useita, muun muassa Harald Grundströmin Lulelappisches Wörterbuch (1946-1954) ja Olavi Korhosen Bákkogir'je julevusámes dárrui, dárros julevusábmái. Lulesamisk-svensk, svensk-lulesamisk ordbok (1979). Viime vuosikymmeninä on luulajansaameksi ilmestynyt useita lastenkirjoja ja runoteoksia. Tuotteliain luulajansaamenkielinen kirjailija on Stig Gaelok (s. 1961), jolta on ilmestynyt vuodesta 1983 alkaen kymmenkunta teosta, erityisesti runotuotantoa.

Eteläsaamen kirjakieli pohjautuu pohjoiseen uumajansaameen. Lyckselessä toiminut opettaja ja pappi Petrus Fjellström julkaisi vuonna 1738 Vähän katekismuksen, saamen kieliopin ja ruotsalais-saamelaisen sanakirjan perustaen näin eteläsaamen kirjakielen. Nykyisin käytössä olevan eteläsaamen ortografian loivat Ella Holm Bull ja Knut Bergsland ja se hyväksyttiin vuoden 1976 saamelaiskonferenssissa. Uudella ortografialla on julkaistu sanakirja, kielioppi ja oppikirjoja. Knut Bergslandin Sydsamisk grammatikk julkaistiin vuonna 1994 ja sanakirja vuonna 1993 yhdessä Lajla Mattson Magan kanssa, Åarjelsaemien-daaroen baakoegaerja, Sydsamisk-norsk ordbok. Eteläsaamenkielistä kirjallisuutta alettiin julkaista vasta 1970-luvulla, muun muassa ¢allagat-sarjassa. Ensimmäinen itsenäinen teos oli opettaja Laila Mattsonin (myöh. Mattson Magga) kirjoittama lasten kirja Dågkangaerja-Dåkkagirji (Nukkekirja) 1978. Ensimmäisen runokirjan Gaaltjie (1987) kirjoitti Norjan saamelainen 74-vuotias Gaebpien Gåsta, Gustav Kappfjell. Suurin osa viimeaikaisista julkaisuista, esimerkiksi lastenkirjat, ovat kuitenkin käännöksiä.

Saamen käyttö on lisääntynyt 1970-luvulta lähtien yhteiskunnan eri aloilla, kuten opetuksessa ja tiedotusvälineissä. Taustalla on saamelaisliikkeen nousu ja saamelaisuuden renessanssi. Pohjoismaiden assimilaatiopolitiikka saamelaisia kohtaan aina 1960-70 -luvulle asti uhkasi hävittää saamelaisen kulttuurin ja kielen, minkä vuoksi saamelaisten poliittiset liikehdinnät vahvistuivat. Saamelaisliikkeen toiminta on johtanut siihen, että saamelaiset kirjattiin alkuperäiskansaksi 1990-luvun vaihteessa Norjan, Suomen ja Ruotsin perustuslakeihin. Saamelaisille turvattiin kotiseutualueellaan kulttuuri-itsehallinto, jota toteuttamaan on perustettu Norjaan, Suomeen ja Ruotsiin Saamelaiskäräjät - Sámediggi.



Muokkaa tätä sivua

Suomenkieliset artikkelit

Dát ii leat vel davvisámegillii

Čále dan

Introduction to Saami society

Saamis are Indigenous people living in the region of Sápmi, exceeding the national state boarders of Finland, Sweden, Norway and Russia. The Saami -area of Finland covers the municipalities of Enontekiö, Utsjoki, Inari, and the northernmost part of the municipality of Sodankylä, but more than half of Saamis live outside the Sápmi region, for example in Helsinki, which has a relatively big and active Saami community.

In its entirety, the Saami population numbers around 100,000, with roughly 10,000 living in Finland. The Saamis speak Finno-Ugric Saami languages – in the Western Sápmi regions Southern Saami, Ume Saami, Pite Saami, Lule Saami and Northern Saami are spoken, and in the East, Inari Saami, Skolt Saami, Kildin Saami and Ter Saami are spoken. These languages differ from each other to that extent that the speakers of different Saami languages might not necessarily understand each other.

All Saami languages are minority languages that are endangered to varying extents, and the previously spoken Akkala Saami became extinct in the 21st century. The most spoken Saami language is Northern Saami, and in Finland there are approximately 2000 speakers, while there are an estimated 300-400 speakers of Inari Saami, and 300 speakers of Skolt Saami in Finland. Saami culture is not homogenous, and it covers many customs, languages and societies. The Encyclopaedia of Saami culture considers this diversity by presenting information on the minorities within the Saami people, such as the Russian Saamis, who until now have remained in the margins even in research concerning Saami culture. Due to the vast scope of Saami culture, it is nevertheless impossible to collect all existing information in this Encyclopaedia.

The terms Sápmi and sápmelaš

The terms Sápmi and sápmelaš date back at least 3, 000 years, when they were used by the ancestors of the Saami to refer to themselves in their own language. The term Sápmi is found in every Saami language, and it means area, language, and people. Sápmi in different languages is: Sápmi (Northern Saami), Säämi (Inari Saami), Sää’m/Sää’mvu’vdd (Skolt Saami), Saemie (Southern Saami), Sábmie (Ume Saami), Sábme (Pite Saami and Lule Saami), Соаме/Soame, (Kildin Saami) and Sámme (Ter Saami). The ethnonym sápmelaš is derived from the word sápmi and means Sámi, and the same derivate is used in the Eastern and Mid-Saami languages, i.e, sápmelaš (Northern Saami), sábmelatj (Lule Saami), säˊmmlaž (Skolt Saami), sämmilâš (Inari Saami) ja са̄ммьленч, saaḿḿlentš (Kildin Saami), while it is missing in the Southernmost Saami languages. Additionally, also the ancient Finnish ethnic term hämäläinen share a common origin.

The old exonym (name given by others) of the Saami is Lapp, which is historically closely associated with the term Lapland (Lapponia in Latin), used to refer to the area. The terms lop and lopari in reference to the Saami first appear in Russian sources in the 13th century. In Finnish and closely related languages, the word lappalainen (Lapp) was used not only regarding the Saamis but also peoples further to the north – such as the Dvina or Russian Karelians – and people living further away from settled areas, which may be the basis for the common occurrence of Lappi placenames in Southern Finland. The term lapp (plural lappar) was already used in the Swedish language in the 13th century and is assumed to have Scandinavian origins: it is associated with the word lapp, meaning 'piece of cloth', and it is suggested it was originally a pejorative term. The true roots of this word, however, remain unknown, and it may even be Baltic-Finnic. In the latter case, it may have simply meant people living at distances from settled areas. Its development into a pejorative was linked to the attitudes of the mainstream population regarding the Saamis. Because of its pejorative nature, the term has gone out of use in the Nordic countries, but similar terms are still widely used in many European languages (e.g., the French lapon, the German Lappe, Lappisch, and lapp in Hungarian). In present day Finnish, the term lappalainen (Lapp) has become an administrative concept and it is used in connection with land-ownership and property matters, including in historical sources.

In Norway, the term finn has been used for the Saami to the present day. This word is familiar from Tacitus's famous account of the northern peoples. The northernmost part of Norway is known as Finnmark. Tacitus's term fenni was apparently first used by the ancient Swedes to refer to the Saami living in Northern Sweden, of whom they spread information. Finn and Finland, exonyms of the Finns and the Saami, later remained in use to also mean "non-Saami", particularly the people and region of Finland (Proper), i.e. Souhwest Finland.

Regions and borders

In the administration of the Swedish region, the term Lappmark (literally Lapp land) referred to the administrative area inhabited by the Saamis/Lapps. Until the beginning of colonization (the colonization proclamations of 1673 and 1695), the term Lapp was sufficient to describe the inhabitants of the region in general, as the Saamis/Lapps were the only people who lived there. In government, the traditional economy of the Saami was known as the Lapp means of livelihood. Lapland was separated from the southern regions, known as Lannanmaa (literally dung land), by the so-called Lapp border. Lannanmaa was the abode of the lantalaiset who practised means of livelihood using dung, i.e., farming and animal husbandry.

Lappmark was divided into six separate Lapp territories, of which the Tornio (in part) and Kemi territories are in present-day Finland. The territories were further divided into Lapp villages, or siidas, and the villages among kin groups or families were divided into so-called Lapp-tax or inherited lands. Lapp village communities consisted of kin groups and their related families who spent most of the year dispersed in families in different areas. In the winter, these communities assembled in their respective winter villages, while in the summer they moved throughout different regions to fish and herd reindeer.

Meetings were held in the winter villages to handle matters of mutual importance. In the Lapp villages of the Swedish region, the village meetings were known as the "hut ting" (sobbar or norrös in the Skolt territories) and they were led by the village elder. Joint matters to be decided upon included the division of rights to land and waters among families, participation in beaver and wild reindeer hunting, the even and fair distribution of the catch, and the collection of taxes. The village meetings also addressed relations with other siida communities. The traditional communities were characterized by shared responsibility and equality. Assistance was given to disadvantaged members.

After the First and Second World War, the Skolt Saami, who lived in their traditional siidas at Paatsjoki, Petsamo and Suonikylä were relocated into the municipality of Inari in Finland among the Reindeer and Lake Saami, who spoke North and Inari Saami, and the local Finnish population. Among the Saami, the Skolt culture has been under the greatest pressure of Finnicization. The Skolt language is used in homes and schools, although signs of it being replaced by Finnish have been evident since the 1960s. At present, traditional reindeer herding has become an auxiliary means of livelihood, and fish is caught only for household needs. Many Skolts, particularly young people, have had to leave their home regions and move south to find work.

Over time, Sápmi - the land of the Saami - has been divided among four countries. The border between Russia and Norway was established in the Treaty of Strömstad in 1751, and a new Russo-Swedish border was established in 1809 when Finland became part of the Russian Empire. In 1826, the border between Russia and Norway was again redefined, and Finno-Russian border arrangements were still carried out in the 1920s and 1940s. Owing to these measures, many Saami siidas ceased to exist and the traditional reindeer herding territories were restricted. These developments led to migration among the Saami. As a result of the disintegration of the land of the Saami, the traditional social, economic, and legal systems of the Saami were destroyed. For the various states of the region, the term Sápmi means the respective the land of the Saami within the borders of each country and only rarely the whole entity. Instead of the term Sápmi, other geographical names such as North Calotte, Lapland, Finnmark and Norrbotten are used.


The development and status of written Saami languages

The history of written Saami dates back to 1557, when the English sea captain Stephen Borrough drew up a list of 95 words and phrases of the Saami language spoken in Yokanga in Russia. The first text in Saami, a primer by Nicolaus Andreae, a clergyman of Pite, was published in 1619. Johannes Schefferus's Lapponia from 1673 contains two joikha poems by the Kemi Saami Olaus Sirma, Guldnasas and Moarsi favrrot.

Northern Saami can be regarded as the shared language of the Saamis of the so-called Calotte Area, the northern regions of Finland, Norway, and Sweden. The first book in which written North Saami was used was the almost 1000-page Manuale Lapponicum, partly written in Saami by Johannes Tornaeus and published in the Saami region of Sweden as early as 1648. In the early 18th century, growing demands were voiced in Sweden-Finland and Denmark-Norway for teaching the Saami and converting them to Christianity; as a result of the missionary activity, interest in the written language increased. In addition, Norwegian missionary work led to progress in the development of written North Saami. The most important contributions to developing and promoting written Saami were made in the 18th and 19th century by Knud Leem, Rasmus Rask, Nils Vibe Stockfleth and J. A. Friis. Konrad Nielsen's four-volume Lappisk ordbok, Lapp Dictionary, appeared between 1932 and 1962. Literature in the North Saami language has been published in the past century. Classic status was achieved by Johan Turi's Muittalus samiid birra ("A Tale of the Saami") from 1910. There have been as many as thirteen different orthographies of North Saami with different standards set in their respective countries, and after almost a decade of preparation, a joint North Saami orthography was approved at the Saami Conference of 1978. The new orthography launched a renaissance of literary use for the North Saami language.

Speakers of Skolt Saami live in two countries, Finland and Russia, while the Skolt Saami language of the Neiden area in Norway has disappeared. In Finland, this language is used in the home and in school, although there have been signs since the 1960s that Finnish is gradually taking the place of Skolt Saami. Since 1993, Skolt Saami language education has been arranged for children under school age. In 1958 T. I. Itkonen published a major dictionary of Skolt and Kola Saami. The present orthography of Skolt Saami has been developed by Mikko Korhonen, Pekka Sammallahti and Jouni Moshnikoff. A Skolt Saami primer in the new orthography was published in 1973, followed by Pekka Sammallahti's and Jouni Moshnikoff's Finnish- Skolt Saami dictionary, Suomi-koltansaame sanakirja, Lää´dd-sää´m sää´nnke´rjj in 1991. Satu Moshnikoff edited the anthology Maaddârää´jji mainnâz (Tales of the Forefathers) in 1992. This collection of tales also appeared in the form of five cassette tapes in the same year. Literature in this language is represented in two works by the Skolt Saami writer Claudia Fofonoff: Pââččjogg Laulli (Songs of Paatsjoki, 1988) a collection of tales and poems, and Jânnam muttum nuu´bbioo´ri (Land turned upside down, 1999), a book of poems.

The joint written form of the Saami languages spoken in the Kola Peninsula (Kildin, Akkala and Ter) is based on Kildin Saami, which was given official status in 1982 and employs the Cyrillic alphabet. According to a study from 1994, there were around 700 estimated speakers of Kildin Saami, and Akkala and Ter Saami were spoken by fewer than ten persons. The main site of the Kildin Saami is Lovozero (Luujaavv´r), with a Saami population of roughly 700 and a museum presenting the history of the Luujärvi region. There are some twenty speakers of the Nuortijärvi (Njuõ´ttjäu´rr, Notozero) dialect of Skolt Saami living on the shores of the lake of the same name. The amount of literature published in Saami languages in Russia is very small. In 1878, Arvid Genetz published Matkamuisteluksia Venäjän Lapista (Travels in Russian Lapland) and in 1891 his renowned dictionary and study of Skolt Saami (Kuollan Lapin murteiden sanakirja ynnä kielinäytteitä). The new orthography has been used in textbooks, dictionaries (Saami-Russian, Kildin Saami - North Saami), literature, and a few children's books. Oktjabrina Voironova (1934-1990), the first author to write in the Ter Saami language, published an anthology of verse titled Jaella (Life) in 1989. She had previously published poems in Russian.

The role of written Inari Saami has gained ground over the past few years. Its orthography was given official status at the Saami Conference of 1996. The basis for written Inari Saami was created by Dean Lauri Arvid Itkonen in his translation of Bible history from 1906. Many researchers have collected Inari Saami material since the 19th century. In 1917 A. V. Koskimies published Inarinlappalaista kansantietoutta, a work on Inari Saami folklore, of which a new edition was issued in 1979. T.I. Itkonen also published a collection of Inari Saami material, in the journals of the Kalevala Society (KSV 14, 15, 17 and 18), among others. Prominent researchers of Inari Saami in the 20th century were Frans Äimä, who compiled a large collection of linguistic material, and Erkki Itkonen, whose publications include Inarinsaamelaisia kielennäytteitä from 1992 and the Inarilappisches Wörterbuch I-IV from 1986 - 1991. Pekka Sammallahti's and Matti Morottaja's dictionary Säämi-suoma sänikirje. Inarilaissaamelais-suomalainen sanakirja appeared in 1993. The Inari language society Anarâskielâ Servi, founded in 1986, promotes the status and use of Inari Saami. The society actively publishes textbooks, literature on folklore, a newspaper, and a calendar. Oral tradition and the recollection of past times still live on in pioneer works of published Inari Saami literature. As active members of the society, Iisakki and Ilmari Mattus have both published autobiographical memoirs and the teacher Matti Morottaja has edited an anthology of tales entitled Tovlááh mainâseh.

Efforts to develop Lule Saami began in the 19th century, when Lars Levi Laestadius published a 21-page religious booklet entitled Hålaitattem Ristagasa ja Satte almatja kaskan. The orthography of Lule Saami was revised in the 1970s and approved at the Saami Conference of 1983. Anta Pirak's autobiographical work Jåhttee saamee viessoom was published in 1937. This book is considered to be one of the most important works in the history of literature in the Saami language. Several dictionaries of Lule Saami have appeared, including Lulelappisches Wörterbuch (1946-1954) by Harald Grundström and Olavi Korhonen's Bákkogir'je julevusámes dárrui, dárros julevusábmái, Lulesamisk-svensk, svensk-lulesamisk ordbok (1979). Several children's books and works of poetry have appeared in Lule Saami in recent years. The most prolific writer in the Lule Saami language is Stig Gaelok (b. 1961), who has published some ten works since 1983, particularly verse.

The written form of South Saami is based on northern Ume Saami. In 1738, Petrus Fjellström, a teacher and clergyman of Lycksele, published The Small Catechism, a Saami grammar and a Swedish-Saami dictionary, thus establishing a written form of South Saami. The present orthography of South Saami was created by Ella Holm Bull and Knut Bergsland and was approved at the Saami Conference of 1976. A dictionary and grammar guide, as well as textbooks, have appeared in the new orthography. Knut Bergsland published his Sydsamisk grammatikk in 1994, and the dictionary Åarjelsaemien-daaroen baakoegaerja. Sydsamisk-norsk ordbok in 1993 in collaboration with Lajla Mattson Magga. Literature in the South Saami language did not begin to appear until the 1970s, in the Càllagat series, among others. The first separate work was the children's book Dågkangaerja-Dåkkagir'ji (Doll Book) published by the teacher Laila Mattson (later Mattson Magga) in 1978. The first book of poems in the South Saami language, Gaaltjie (1987), was written by Gaebpien Gåsta, Gustav Kappfjell, a 74-year-old Norwegian Saami. Most of the recent publications, such as children's books, are translations rather than original works.

Since the 1970s, use of the Saami languages has become more common in different sectors of society, such as education and the media. The rise of the Saami movement and an overall Saami renaissance have contributed to these developments. Until the 1960s and 1970s, Nordic assimilation policies concerning the Saami threatened their culture and language, in turn strengthening reactive political activism among the Saami. The Saami movement has achieved the official recognition of the Saami as Indigenous peoples in the constitutions of Norway, Finland, and Sweden at the turn of the 1990s. Cultural autonomy was ensured for the Saami in their own regions and the Saami Parliament – Sámediggi – was established in Norway, Finland, and Sweden to implement these policies.



Muokkaa tätä sivua

Articles in English

Denna språkversion existerar inte ännu

Skriv den