Maatalous
Maatalous
Omavaraisen maatalouden harjoittaminen yleistyi Saamenmaassa 1800-luvulla uudisasutuksen ja valistuksellisten vaikuttajien puheiden ja kirjoitusten leviämisen myötä. Maatalouden harjoittamiseen kannustettiin myös viranomaisten ja päättäjien taholta, koska kansalaisista oli tällöin helpompi pitää lukua ja verotus oli helpompi hoitaa.
Luonnon yleisen karuuden, pitkien välimatkojen, lyhyen kasvukauden, maaperän ravinnekoostumuksen, kesäisten hallaöiden ja runsaslumisten talvien vuoksi Lapissa harjoitettu maatalous on kuitenkin aina ollut ongelmallisempaa ja vähemmän kiinnostusta herättävää kuin etelän vehmaammilla alueilla.
Norjassa on suunnilleen 700 talollista aina Tysfjordin alueelta Varangin vuonolle asti. Maatalous on ollut runsampaa ennen kuin nyt, mutta kannattamattomuuden takia monien on täytynyt luopua siitä. Tavallisimmat tuotteet ovat lehmän- ja vuohenmaito sekä härän- ja lampaanliha. Norjassa maatalouden tuotto yhdessä valtion tukien ja tuotteiden myynnin kanssa on suunnilleen 250 miljoonaa kruunua. Saamelaismaataloutta varten ei ole olemassa erityislainsäädäntöä. Saamelaisoikeuskäytäntökään ei enää päde muun muassa perinnön jaossa. Esimerkiksi Norjan lainsäädännön mukaan vanhimmalla lapsella on oikeus perintöön, kun taas saamelaisten perinteisen tavan mukaan nuorimmalla on oikeus.
1900-luvun sotien jälkeen omavaraistaloudellinen maanviljely ja karjan pitäminen muuttuivat elinkeinon harjoittamiseksi myös pohjoisimmassa Suomessa. Lapin läänin lisääntyvän suomalaisasutuksen paineessa viranomaiset tekivät erilaisia elinkeinosuunnitelmia, joissa nojauduttiin ensisijaisesti maatalouteen ja sen tuomiin valtiontaloudellisiin kasvumahdollisuuksiin.
Koska lapinlehmät olivat hävinneet vuosien 1944-1948 aikana, asutusvaliokunnan alaiset Pohjois-Suomen maanviljelysseurat hankkivat paikkakunnilleen Pohjois-Suomen Karjanjalostusyhdistyksen ja Itä-Suomen Karjanjalostusyhdistyksen välityksellä kantakirjan omaavia rotusonneja asemasonneiksi. Valtio tuki sonnihanketta osallistumalla kuljetuskustannuksiin ja ostamalla rotusonneja Lapin eri paikkakunnille. Myös Utsjoelle hankittiin valtion varoin neljä asemasonnia, joiden astutuskäytöstä perittiin maksua.
1950-luvulla Lapin maatalouden tehostamista ryhdyttiin vaatimaan yhä voimakkaammin yhteisen edun nimissä. Myös saamelaisväestölle maatalouden katsottiin olevan ainoa kehityskelpoinen elinkeino väkiluvultaan kasvavassa Lapissa. 1960-luvulla valmistui E4-pikitie Utsjoelle saakka, ja pian tämän jälkeen Valion meijeri kytki Utsjoen navettojen rotulehmät osaksi maitolinjaverkostoaan.
Etelästä tuodut rotulehmät olivat hoidollisesti vaativampia ja fyysisesti suurempia kuin lapinlehmät. Ilman ostorehua ja erilaisia maatalouskoneita ei uuden karjakannan ylläpitäminen ja maatalouselinkeinon palkitseva harjoittaminen ollut Lapissa mahdollista. Seuraavalle vuosikymmennelle tultaessa maataloudesta ja karjasta olivatkin luopuneet yhä useammat Lapin asukkaat, taloudellisen kannattamattomuuden perusteella.
Agriculture
The practice of self-sufficient husbandry expanded in Saamiland in the nineteenth century along with settlers and the influence of enlightened speakers and writers on the subject. The administrators and the government also encouraged people to take up agriculture because it made it easier to assess and tax the population.
The general barrenness of the land, the long distances, the short growing season, the nutrient content of the soil, summer frosts and the deep snows of winter have always meant that agriculture is harder and less attractive as a means of livelihood than it is in the more fertile regions of the south.
In Norway there are about 700 farmers engaged in agriculture from Tysfjord to the Varanger Fjord. In fact, agriculture used to be more widespread than it is today, but many farmers have given up because it is uneconomic. The produce consists mainly of cow and goat milk, beef and mutton. In Norway, the income from the sale of produce together with state subsidies amounts to approximately 250 million kronor. There exists no special legislation regarding Saami agriculture. The old legal practice of the Saami courts is no longer valid in such matters as inheritance; for example, according to Norwegian law it is the eldest child who inherits, while according to the traditional Saami custom it is the youngest.
As elsewhere, after the Second World War self-sufficient tilling of the land and cattle raising turned to intensive farming in the northernmost areas of Finland, too. The pressure resulting from the increased Finnish settlement of Lapland forced the authorities to initiate special plans regarding sources of livelihood and they primarily focussed on agriculture and its growth potential with regard to the state economy.
As Lapland Cattle disappeared in the period between 1944 and 1948, the agricultural associations of northern Finland, which operated under the state Settlement Committee, procured through the North Finnish Cattle Breeding Association and the East Finnish Cattle Breeding Association some pedigree bulls for stud purposes for the areas they represented. The state supported these acquisitions by subsidizing transport costs and purchasing pedigree bulls for different places in Lapland. For example, four stud bulls were purchased with government funds for the Utsjoki region, and a covering fee was charged for their use.
In the 1950s, stronger demands began to be made for the efficiency of agriculture in Finnish Lapland be improved in the name of the common good. It was thought that the growth in the population of the province made agriculture the only viable occupation for the Saami people, too. In the 1960s,a macadamized road was built as far north as Utsjoki, and soon after this Valio, the major dairy produce company in Finland, incorporated the pedigree cattle of Utsjoki into its dairy network.
The pedigree cattle that had been brought from the south demanded more tending and were bigger in size than the old Lapland Cattle. Without the purchase of fodder and various agricultural machinery, it was not possible to maintain a new herd and practise agriculture as a viable livelihood in Lapland. By the following decade, most of the inhabitants of Finnish Lapland had given up agriculture and cattle-raising as uneconomic.
