Fragments of Lappish Mythology
Lappalaisten mytologian katkelmia
Lars Levi Laestadius osallistui 1838-40 Ruotsin kuninkaan välittämästä kutsusta "lappalaisena" ranskalaisen La Recherche -retkikunnan Pohjois-Skandinavian retkeen, teki ekologisia havaintoja ja kirjoitti lappalaisten mytologian retkikunnan johtajan J. P. Gaimardin esityksestä.
Katkelmien osan 1 (jumaluusoppi) Laestadius sai valmiiksi 8.3.1840, osat 2-4 sekä 5. lisäyksen lähetettäviksi Pariisiin 1.1.1845. Teos koostuu seuraavista osista:
- jumaluusoppi,
- uhrioppi,
- ennustusoppi (noitalaitos, so. samanismi),
- valikoima lappalaisia tarinoita,
- Laestadiuksen poiminnat J. Fellmanin lähinnä keminlappalaista kansanuskoa käsittelevästä käsikirjoituksesta ja kommentit niihin.
Vaikka Laestadius kritisoikin pyrkimyksiä esittää lappalainen mytologia "täsmällisempänä ja systemaattisena kuin todennäköisesti konsaan on saattanut olla itsensä noidan päässä" ja olettaa, "etteivät noidat luultavasti luokitelleet jumaliaan", hän laati rekonstruktionsa, jota nimittää 'mytologiaksi'. Lapin jumalten Olympos muodostui 5-portaiseksi; Laestadius havainnollistaa sitä K. Leemin rummulla. "Taivaanylisten jumalten" Radienin, Veralden Olmain ja Ruonaneidin Laestadius arvelee olevan "paavillista", saamelaisten kristinuskon keskiajan lähetyksen vaikutuksen aikaan omaksuttua vierasta ainesta. Auringon jumaluus, (aurinko) Beiwe, ja Ailekis Olmak, Pyhäpäivien miehet, muodostavat taivaallisten jumalten kategorian, jonka skandinaavisuus ilmenee terminologiassa (ailigas, ruotsin sanasta helig). Kolmas taivaanjumalten ryhmä on alkuperältään lappalaisempi. Se muodostui lähinnä feminiinisistä jumaluuksista Madderakka ja muut synnytyksessä avustaneet áhkka-jumalat (Sarakka, Juksakka ja Uksakka), joilla Laestadius katsoi olevan "suuremmassa määrin lappalainen leima". Neljäs kategoria koostuu jumaluuksista pyhissä paikoissa passe ja seita. Saamelaisten maanalaisia olentoja Laestadius valottaa folkloren kertomuksin liittäen ne "saiwo-kansan" (sáiva) nimityksiin, jotka "yhä elävät lappalaisten mielikuvituksessa" kaikkialla Lapissa, alueellisesti tai ovat vain noitien tuntemia. Laestadius päättelee uskon saaneen alkunsa noidan päässä ja hän pitää olennoista saatuja kokemuksia tosina. "Silminnäkijöitten" lukumäärä on hänen mukaansa niin suuri, "ettemme kokonaan voi kyseenalaistaa" niitä tietoja, joita hänelle olivat antaneet paitsi tavalliset ihmiset myös Lapissa toimineet papit, mukaan lukien vielä kirjoittajan omat, rationaalisesti selittämättömät elämykset.
Katkelmien "uhriopin" alussa on esipuhe, jossa kirjoittaja toistaa pyrkivänsä "koettelemaan tiedot ja karsimaan pois sen, mikä niissä todennäköisesti on virheellistä". Lappalaisten uskomusperinteen kansainvälisesti tunnetuinta ja kiistellyintä aluetta kuvaava Laestadius on tässä varovainen pohtien lähteiden luotettavuutta ja eettisesti asemaansa pappina niiden tulkitsijana. Hänellä kun ei esimerkiksi koskaan ole ollut tilaisuutta nähdä "sitä merkillistä noitarumpua" (goavddis) tai omin korvin kuulla sen ääntä: "Olisipa hauska tietää, missä se raikaa! Olen itse syntynyt Lapissa, kasvanut Lapissa, asun nyt Lapissa, ja olen myös matkustellut laajasti ympäri kaikissa Lapin seurakunnissa, mutta vielä ei minun ole onnistunut nähdä sitä merkillistä noitarumpua, vielä vähemmän saada kuulla sen raikaavan". Aikansa kamarilappologiaa (lappologian tutkimushistoria) vastaan huomauteltuaan Laestadius antaa arvokasta tietoa "viimeisistä pakanoista" jotka, kuten on niin tyypillistä myyttiselle folklorelle, hänen mukaansa vielä parikymmentä vuotta aiemmin olivat käyttäneet rumpua, mutta sitten luovuttaneet sen pois, ja mainitsee myös lappalaisten noitien nimiä ja asuinpaikkoja. Siteerattuaan aiemman lappologian väärinkäsityksiä J. Schefferuksesta (1673; Lapponia) O. Cravalliukseen (1843) Laestadius esittelee oman käsityksensä rummun käytöstä lähinnä oraakkelina ja uhrirituaalien keskeisenä varustuksena. Ekologisesti orientoituneena tutkijana Laestadius oli kiinnostunut siitä, kuinka rumpu, "maljaa muistuttava puumasiina" valmistettiin - kuvaus siitä, kuinka ja mistä aineista rumpua käytettiin, on yksityiskohtainen. Laestadiuksen mukaan useimmat vanhoista lähteistä kuvaavat lappalaisten uhreja vainajille (manismi). Laestadiuksen tiedot lappalaisten salaisista esim. lapsenpäästöön, lepänparkilla kastamiseen, kuukautisiin tai sairauksien parantamisiin liittyvistä riiteistä ovat tuoreita verrattuna vanhoihin lähteisiin. "Uhriopin" lopussa on kuvaus lappalaisesta karhurituaalista (karhukultti), jonka perustelee sen läheinen yhteys uhrikulttiin. Kuvaus seuraa P. Fjellströmiä (1755). Tieteellisten roolien yhdistäminen onnistuu, kun Laestadius perustelee näkemyksensä Pohjolan karhujahdin yksityiskohdista eläintieteellisellä, ekologisella ja mytologisellakin tietämyksellään. Lukija kokee voivansa seurata Laestadiusta kuin hänen jalanjäljissään sille paikalle asti, jossa "kierretty" karhu makaa pahaa aavistamatta pesässään, ennen kuin metsästäjät sen herättävät. Laestadius katsoo saamelaisen karhurituaalin seuraavan Fjellströmin siteeraaman myyttisen kertomuksen malleja, mutta kuitenkin omalla tavallaan tulkiten.
Katkelmien kolmas osa on ennustusoppi, "lyhykäisiä tietoja lappalaisten kuuluisasta noitalaitoksesta". Paikallisväri ja alueelliset yksityiskohdat hallitsevat kuvausta, johon sisältyy lukuisia henkilökohtaisia kommentteja. Ennustusopissa Laestadius on valistuskauden rationalisoiva skeptikko. Perusteellisten pohdiskelujen jälkeen hän joutuu myöntämään selittämättömille ilmiöille sijansa. Myös tähän liittyvä kysymys mytologi- ja pappisroolien yhteensopivuudesta näyttäytyy Laestadiuksen kirjoittaessa lapinnoitien tiedoista ja toiminnasta: "kirjoittaja, joka itse ei ole noita, ja joka ei haluasi taitoa oppiakaan, joutuu kuitenkin perusteellisen tarkastelun jälkeen tuomaan esiin vaikeasti poisselitettäviä tosiasioita."
Neljäs osa, lappalaisten tarinoita, on hänen viimeiseksi tarkoittamansa osa, ja se käsittelee saamelaista kertomusperinnettä. Kasvitieteilijänä Laestadius etsi Linnén oppeja ja seurasi Lapin kasviston lajeja ja teki löytöjä niin, että hänen nimissään on lajikkeita (Laestadiana) enemmän kuin kenelläkään toisella Lapin botanistilla. Tutkijan tehtävänä on tavallaan löytää luomakunnasta Luojan luomat lajit. Samantapainen on perinteentutkijan asema ja ilo, kun hän havaitsee perinnelajit ihmisten mielikuvituksessa ja kerronnassa. Saamelaisen kertovan folkloren lajiproblematiikan kannalta 4. osa muodostaa mielenkiintoinen ajankuvan. Laestadiuksen johdantoa mytologian ja historian suhteesta on kiintoisaa verrata esim. J. Grimmin (1835) tai M. A. Castrénin (1851-1852) ajatuksiin: "Siltä osin kuin tarinoiden pohjalla uskotaan piilevän jotakin historiallisesti totta, ne varsinaisesti eivät kuulu mytologian piiriin: myytti on mielikuvituksen tuotetta. Mutta tarinan ja myytin välistä rajaa on usein vaikea määritellä, koska tarinoihin on monesti sekoittunut mytologisia aineksia. Tarinat on siten tapana ottaa mytologiaan liitteenä mukaan. Vaikka lappalainen mytologia ei olekaan niin monipuolinen aineksiltaan, kuin ehkä on kuviteltu, heidän tarinansa ovat sitä sisällökkäämpiä. Sellaisen kansan kohdalla, joilla tarinat muodostavat kansan historian, tämä onkin helppo ymmärtää". 1800-luvulla etnografia oli aikansa avainmetodi ikivanhan kirjoittamattoman historian tekemiseksi ymmärrettäväksi. Laestadius käyttää tässä sanaa 'historia' ajan romanttisen kielenkäytön mukaisesti. M. A. Castrén määritteli oppiaineen altailaisten (suomensukuisten) kansojen etnografiaa viimeisiksi jääneillä luennoillaan 1851-52 seuraavasti: "[Etnografia] on vanhan asian uusi nimitys. Sillä ymmärretään tiedettä, jonka kohteena ovat kansojen uskonnot, yhteiskunnalliset olot, tavat ja tottumukset, elintavat, asumukset, sanalla sanoen: kaikki, mikä kuuluu niiden ulkoiseen ja sisäiseen elämään. Etnografiaa voitaisiin pitää osana kulttuurihistoriaa, mutta kaikilla kansoilla ei ole korkeammassa merkityksessä historiaa, vaan heidän historianaan on juuri etnografia." (Castrén 1857, 8). Vaikka Laestadius ei käyttänyt työtavastaan sanaa 'etnografia', hänen mytologiansa muodostaa kunnianhimoisen "lappalaisten kansan" etnografisen kuvauksen ohjelman. Kappaleet I-III käsittelevät mytologiaa ja rituaaleja, kappale IV on kansanomaisen tarinaperinteen yhteenveto. Sen kokoaja oli itse perinteenkannattaja ja kertoja, siis homo tradens, itse kokija ja mystikko, homo religiosus. Pyrkiessään käsittelemään vain "aitoja" tarinoita kirjoittajan tavoitteena on ollut ottaa mukaan vain tiedot, jotka hänen mielestään ovat "lappalaista alkuperää". Tarinakokoelmaa tutkiessa on syytä pitää mielessä johdantokappaleen väite: "Silti se vähä, mitä nyt tulen esittämään, on tuskin kymmenesosakaan siitä, mitä vielä on kansan muistissa". Monet Laestadiuksen kriittisistä Fellman-kommenteista perustuvat pyrkimykseen eliminoida vieraat laina-ainekset "autenttisesta" lappalaisesta mytologiasta. Tällainen kunniahimo Fellmanilta Laestadiuksen arvion mukaan puuttui. Laestadius katsoo Fellmanin ottaneen teokseensa liian monia suomalaiseen perinteeseen palautuvia muistiinpanoja. Pitkässä seitoja koskevassa selvityksessään Laestadius epäilee kollegallaan "sekaantuvan lappalaisen ja suomalaisen taikauskon jäänteet keskenään". Laestadiuksen kriittisen kommentin mukaan "[t]ämä seikka saattaa olla vailla merkitystä herra Fellmanille, joka ei tee eroa eri kansojen mytologioitten välille. Minun se kuitenkin on tehtävä ja siten myös välttämättä tutkittava, mikä on alkuperäisesti lappalaista ja mikä saattaa olla lainattua." Ero on myös Laestadiuksen pyrkimyksessä tulkita lappalaista kansanuskoa historian pohjalta. Laestadius näyttää lukevan Fellmanin tekstejä ja hakee tukea historiallisille tulkinnoilleen esim. stállusta muinaisten viikinkien edustajana. Arkeologiaan (ns. lapinraunioihin), lappalaiseen sanastoon ja folkloreen tukeutuen Laestadius muotoilee käsityksen, että "Suomessa on aikoinaan asunut jotakin muuta rotua kuin suomalaisia tai lappalaisia". Tämä kansa on hänen mukaansa pystyttänyt Fellmaninkin kaivelemat kummelit ja muut raskaat kivilatomukset, joita tavataan kaikkialta Suomenmaasta.
Katkelmat ei ollut ainutlaatuinen hanke. Mytologioiden kirjoittaminen oli oppineitten keskuudessa tuohon aikaan suosittua. Laestadiuksen työtä voidaan siten tarkastella yhtenä lenkkinä ketjussa, jossa sitä Suomessa edelsi C. Gananderin Mythologia Fennica (1789) ja seurasivat M. A. Castréninsuomalaisen mytologian luennot 1851-52 sekä monet mytologiat ympäri Euroopan. Näille kirjoittajille kansanrunous, kieli ja mytologia olivat saman ilmiön kolme eri puolta, joiden katsottiin kuvaavan kansan ylimuistoista "historiaa" eri näkökulmista. 'Mytologia' ja 'historia' tarkoittivat tuohon aikaan jossakin määrin eri asioita kuin nykyään. Toinen seikka on, että muutamat tekstit ovat saattaneet ylittää tietyn kansan kohdalla niiden mytologian ja historian välisen ohuen rajapinnan ja tulla osaksi niiden "pyhää historiaa". Näissä prosesseissa on kansansa mytologioita käsitelleistä kirjailijoista tullut joko elinaikanaan (E. Lönnrot) tai postuumisti, kuten Laestadiuksesta kuoltuaan, kansansa 'pyhästä' historiasta kirjoittaneita mytografeja (Pentikäinen 1989; 1995). Katkelmien vahvuuksiin kuuluvat terävä lähdekritiikki ja saamen kielten ja saamelaiskulttuurin hienovaraisten alueellisten, paikallisten ja henkilökohtaisten aspektien tuntemus. Laestadius kritisoi terävästi monia aikaisempia kirjoittajia saamen kieltä taitamattomina laadituista fantastisista tulkinnoista. Pappeina he pikemminkin vainosivat niitä ihmisiä, noitia, "kansakunnan viisaita ja pappeja", jotka Laestadiuksen mukaan olivat vihityt saamelaisten salaisuuksiin ja joilta viisaammin lähestyen olisi ollut saatavissa todellinen mytologinen tietous. Laestadius oli ensimmäisiä folkloristeja, joka haki eroa uskonnon spesialistien, noitien sakraalin erityistiedon ja jokamiehen asiantuntemuksen, ns. kollektiivitradition välille. Hän teki vertaillen eroa lappalaisten yhteisen, paikallisen ja yksilöllisen muistitiedon välillä ja osoitti perustellusti monien lappologien väitteiden ja juttujen perättömyyden. Antaessaan arvon toiselle arvaa Laestadius myös oman sijansa sangen korkealle aikansa lappologian kentässä ja katsoo omaavansa poikkeuksellisen perusteellisen alueensa ja kansansa tuntemuksen. Muistutuksessa lukijalle: "Tämän teoksen kirjoittaja on syntynyt ja kasvanut Lapissa. Hän on kenties enemmän kuin kukaan muu kulkenut kaikkialla Lapissa kuitenkin hän myöntää auliisti, että lappalaisten sisäisessä taloudessa on vielä paljon sellaista, jota hän ei usko voivansa varmuudella arvostella." Laestadiuspanee suuren painon syntyperäiselle lappalaisten "sisäisen talouden" tuntemukselle. Kysymyksessä on hänen oma terminsä lappalaisten maailmankuvalle tai laajemmin ymmärrettynä mielenmaisemalle, lappalaisten kulttuuriselle äidinkielelle. Laestadius antaa oman panoksensa keskusteluun mytologian määritelmästä. Mitä Laestadius tällä termillä varsinaisesti ymmärsi, on luettavissa jumaluusopin johdannosta: "Mytologialla tarkoitan kansan yleistä uskoa yliluonnollisiin olentoihin ja voimavaikutuksiin. Sellaiset käsitykset yliluonnollisista olennoista ja voimavaikutuksista, jotka eivät edusta yleistä kansanuskoa vaan vain yksityisten henkilöitten mielikuvitusta, eivät minun yksinkertaisen näkemykseni mukaan voi kuulua mytologiaan. Mutta jos runollinen kuvailu tai kauhusta kavahtaneen mielikuvituksen tuote taikka kummitustarina siirtyy osaksi yleistä kansanuskoa, se silloin siirtyy myös osaksi mytologiaa." Laestadiuksen mytologian määritelmä kattaa siis myös kansanuskon. Hänen mytologianäkemystään voidaan verrata esim. E. Lönnrotiin, joka vanhassa Kalevalassaan (1835) pyrki tietoisesti luomaan suomalaisille Karjalan runoihin perustuvan "mytologian", kun taas uusi Kalevala jo miellettiin suomalaisten "pyhäksi historiaksi" (Pentikäinen 1989). Missä Lönnrot pohjaa Kalevalan kokoamisen kansanrunoihin, ns. kalevalaiseen runonlaulantaan, kirjoittaa Laestadius mytologiansa niiden proosakertomusten perusteella, jotka hän osin on löytänyt aiempien lappologien siteeraamina, osin kuullut saamelaisilta informanteiltaan tai joista toisinaan on saanut omakohtaisen kokemuksen. Castrénin tavoin Laestadius kirjoitti mytologiansa proosamuotoon, ei runoksi. Folkloren spesifisesti saamelaista lajityyppiä, joikaamista (joiku), hän ei pitänyt musiikillisesti kovin korkeassa arvossa (Muistutus), ja eeppiseen joikuun hän pääsi tutustumaan vasta Fellmanin käsikirjoituksen myötä. Laestadius puhuu lappalaisten sisäisestä historiasta käsitellessään noitalaitosta: "Asiaa on tarkasteltava oikeasta näkökulmasta ja karsittava pois ne mahdottomuudet, jotka ovat tulleet lappalaisten historiaa sisältäpäin täysin tuntemattomien sadunkirjoittajien tietämättömyydestä. Sitten kun tämä on tehty, jää kaikesta jäljelle vain joitakin puhtaita historiallisia tosiasioita, ja niiden summa on se, että aidot noidat oman ruumiinsa ja sielunsa ponnistuksin, kohottamalla mielikuvitusvoimaansa, joutuivat eräänlaiseen magneettiseen uneen, joka oli omiaan tuottamaan mitä oudoimpia fantasioita. [] Ihmisjärki ei siten voi ajatella ajan ja paikan ulkopuolella. Ihmisessä on kuitenkin sisäiset elementit ei-ajalliseen ja -paikalliseen olemassaoloon. Hänellä on myötäsyntyinen oikeudentunto, moraalinen prinsiippi, joka on täysin ajasta ja paikasta riippumaton. Hänellä on käsitys jostakin korkeammasta olevaisesta ajan ja paikan tuolla puolen ja aavistus tulevasta olemassaolosta tässä tilassa." Laestadiuksen mytologia toimii pikemmin elämyksellisellä kuin tiedollisella tasolla. Laestadius tiedosti sen, että Katkelmat viime kädessä oli hänen tietoinen yrityksensä laatia lappalaisille kirjailijan ainutlaatuiseen rekonstruktioon perustuva mytologia perustellen tulosta näin: "Koskapa ihminen ajattelee ajassa ja tilassa, ja yksi ajatus aina antaa aiheen seuraavaan, olen esittänyt lappalaisten mytologian eräänlaisena systeeminä."
Sisällysluettelo: Tutkimus ja tutkimushistoria sekä tutkimuslaitokset ja museot
Fragments of Lappish Mythology
Fragments of Lappish Mythology is a work about Saami folk myths written by Lars Levi Laestadius (1800-1862), who is better known as a revivalist leader. It was published in abbreviated form in 1959 and in extenso in 1997 in its original language, Swedish, and in English translation in 2002. At the invitation of the King of Sweden, Laestadius took part as a Lapp in a French expedition called La Recherche to northern Scandinavia in the years 1938-1840. He made ecological observations and wrote a mythology of the Saami at the request of the leader of the expedition, J. P. Gaimard. Part 1 of Fragments, which deals with the deities, was finished on 8 March 1840, and Parts 2 4 (sacrifice, divination and a selection of Lapp legends) and Part 5 (an addendum containing Laestadius comments on J. Fellman s manuscript dealing with the folk myths of the Finnish Lapps mainly from Kemi Lapland) were ready to be dispatched to Paris by 1st January 1845. Fellman appended Laestadius comments to his own manuscript and they were published with it in 1906, in other words before Laestadius own work.
On the subject of the original monotheism of the Saami and their relation to it, Laestadius adopted the opposite stance of that of A. Gottlund and E. Lönnrot, who considered that Ukko was the supreme god of a monotheistic original Finnish religion. Laestadius did not believe that the Saami as a primitive people were capable of such philosophical sophistication, but he did emphasize the Saamis genuine and profound religiosity. Although Laestadius criticized attempts to present Lapp mythology (Myth) in more precise and systematic forms than could ever have actually existed among the people, he named his own reconstruction of it a mythology . The pantheon of the Lapp gods was five-tiered, as Laestadius illustrates with the shaman s drum of K. Leem. The gods above the sky, Radien, Veralden Olmai (Raedie) and Ruonaneid (the names are here given in the forms used by Laestadius) he considered to be papist , i.e. foreign imports from the time of the conversion of the Lapps in the Middle Ages. The Sun God Beiwe and Ailekis olmak the Men of the Holy Days constitute the category of sky gods, the Scandinavian origins of which are apparent in the name (áiligas < Swedish helig holy ). The third group of is more Lappish in origin; it consists mainly of female divinities; Laestadius believed that Madderakka and other Áhkká goddesses (Sarakka, Juksakka and Uksakka) who presided over birth-giving carried a more Lappish stamp . The fourth category consists of divinities dwelling in sacred places: passe (bassi) and seita (sieidi).
Laestadius explains the underground beings of the Saami through legends and links them with the saiwo people (sáiva), who are still alive in the imagination of the Lapps everywhere in Lapland , and who, depending on the area, were familiar either to the whole people or were known only to the shamans. Laestadius concludes that the belief in them arose from the fact that the shamans felt that their experiences of these beings in their heads were real. The number and nature of the eye-witnesses, he believed, were such that it was not possible to totally dismiss information about these beings; moreover, there were the writer s own, rationally inexplicable experiences which had to be taken into account.
In Part 2, Sacrifice , which describes what is internationally the best known and most controversial area of Lapp religion, Laestadius takes a cautious stand with regard to the reliability of the sources and addresses the subject ethically in his interpretation of them from his stance as a clergyman. For example, he admits that he himself never had the opportunity to see a → shaman s drum ( that remarkable drum ) or to hear it with his own ears. After some criticism of the closet Lappology of his day, Laestadius provides valuable information about the last pagans , who he claimed had only a score of years previously used the drum. In this context he also mentions the names of the Saami shamans and the places where they lived. After citing some misconceptions of earlier Lappology beginning with the work of J. Schefferus (1673), Laestadius presents his own views about the use of the drum; he considered that it was mainly used for oracular purposes and as an important accoutrement in sacrificial ritual (Sacrifice). With his ecological orientation, Laestadius was interested in how the drum was manufactured; his description of the method of construction and the materials used is detailed.
As far as actual sacrifices are concerned, Laestadius thought that most of the earlier sources described the sacrifices of the Lapps to the dead. His knowledge of the Lapps secret rites performed in connection with childbirth, baptism with alder bark, menstruation or diseases is relatively fresh compared with the old sources. At the end of this part, there is a description of Lapp bear rituals (Bear cult). Its inclusion here is justified by its close connection with the cult of sacrifice. His description follows that of P. Fjellström (1755). Laestadius defends his views about details of the bear hunt in the north with his zoological, ecological and mythological knowledge. The reader is given the feeling that he can follow in the footsteps of the writer to the very spot where the tracked-down bear is lying unsuspecting in its lair until the hunters awaken it. Laestadius considers that the Saami bear ritual followed the patterns described in Fjellström s mythical legends, but he lends his own interpretation to them.
Part 3, The Doctrine of Divination , contains a brief treatise on the notorious practice of sorcery among the Lapps (noiaidi; Shamanism). The description is enlivened with local colour and details, and it contains numerous personal comments. On the subject of divination, Laestadius takes the stance of a rational sceptic of the Enlightenment; however, after a thoroughgoing consideration of the matter, he is forced to admit that there is a place for rationally inexplicable phenomena. The associated question of the compatibility of the roles of mythologist and clergyman also come up in when he writes about the knowledge and functions of the Saami shamans: The writer, who is not himself a noaidi and has no desire to learn the art, is forced, after a thorough investigation, to bring forth truths which are difficult to explain away. This was consistent with his philosophical outlook: Yet a person s inside has the components of an existence which is not in place and time. He has an inborn sense of justice, a moral principle totally independent of place and time. He has a conception of a higher existence beyond place and time and a presentiment of a coming existence beyond time and place
Part 4, Lapp legends,was intended by him to be the last part, and it deals with the Saami narrative tradition. In his work as a botanist, Laestadius followed in the footsteps of Linné in seeking out the flora of Lapland with such success that more plant species are named after him than any other botanist of Lapland. It is in a way the task of a scientist to discover the species created by God in the world. The mythologist is in a similar position, and he experiences the same pleasure in discovering the categories of myth in the minds and legends of man. Part 4 offers an interesting insight into the period with regard to the problem of categorizing Saami narrative folklore; for Laestadius the Lappish legends constituted the history of the people. In the nineteenth century, ethnography was generally regarded as the primary method of explicating ancient unwritten history. Although Laestadius did not use the word ethnography to describe his method, his mythology stands as an ambitious project for an ethnographic description of the Lappish people .
Where Parts 1-3deal with mythology and rituals, Part 4 is a summary of the popular narrative tradition. It was compiled by a man who was himself an upholder of the tradition and a teller of tales (homo tradens), a mystic who himself underwent the experiences described (homo religiosus). In his attempt to deal only with genuine legends, the writer has striven to include information that was in his opinion of Lappish origin . In studying this collection of legends, it is worth bearing in mind the claim he makes in the introductory paragraph: Nevertheless the little that I will present is scarcely a tenth of that which still lives in the meory of the people. Many of Laestadius criticisms of Fellman are based on an attempt to eliminate foreign borrowed elements from authentic Lappish mythology; according to Laestadius assessment, this goal was lacking in Fellman's work. Laestadius considers that Fellman included in his work too many matters which were derived from Finnish folklore. In his long treatment of the seidi (sacred object), Laestadius suggests that his colleague may have confused the remains of Lappish and Finnish mythology with one another . Another difference is Laestadius attempt to interpret the mythology of the Lapps from the perspective of history. He seems to have read Fellman's work with a view to finding support for his own historical interpretations; this is evident, for example, in his view of the stállu as representing the ancient Vikings.
Laestadius Fragments was not an isolated, unique work; the composition of mythologies was a common undertaking amongst scholars at that time. Therefore, it is possible to approach the work as one link in a chain, in which it was preceded by Christian Ganander's Mythologica Fennica (1789) and followed by M. A. Castrén s lectures on Finnish mythology (1851 52), and it was one of numerous mythologies produced all over Europe. For the writers of these, folk poetry, language and mythology were three sides of the same phenomenon, and they considered that they all represented the immemorial history of a people from different points of view. In those days, it should be noted, mythology and history had somewhat different meanings from their present-day significances. Another point is that some texts may have crossed the narrow border between mythology and history in the case of some peoples and become part of their sacrosanct history . In these processes, the writers who have dealt with the mythologies of their peoples have become mythographers of their sacrosanct history ; this was the case with the Finn Elias Lönnrot during his own lifetime and of Laestadius posthumously.
Among the strong points of Laestadius Fragments are its incisive criticism of the sources and a knowledge of the subtle regional, local and individual aspects of Saami culture. Laestadius sharply criticized many earlier writers for their fantastic interpretations resulting from their inability to speak or understand Saami. As clergymen, they preferred to persecute the very persons, the shamans the wise ones or the priests of the people who according to Laestadius were initiated into the secrets of the Saami, and from whom, if they had adopted a wiser approach, they would have obtained genuine mythological information. Laestadius was the first folklorist to distinguish between the sacral expertise of the specialists in folk religion, the shamans, and that of ordinary people (the so-called collective tradition). He makes a comparative distinction between the common, local and individual traditions of the Saami and conclusively demonstrates that the claims and statements made by many other Lappologists were invalid. Laestadius lays great emphasis on the native knowledge of the inner household of the Lapps. This was the term he coined for the world view of the Lapps, or more broadly, their mentality and cultural idiom.
Laestadius also makes his own contribution to the definition of mythology: With the term mythology I mean a general popular belief in supernatural beings and forces. All ideas of supernatural beings and phenomena, which are not part of the general folk belief, but pertain only to fantasies of individuals, do not, according to my simple mind, belong in mythology. If, however, a poetic painting, a frightened imagination, or a ghost story becomes integrated into general folk belief, it also enters the realm of mythology. Laestadius definition of mythology thus also includes folklore. His view of mythology can be compared to that of Lönnrot, who in his old version of the Kalevala (1835) consciously attempted to create for the Finns a mythology based on the folk runes of Karelia, while the New Kalevala (1849) was regarded as the sacrosanct history of the Finns. There where Lönnrot based the compilation of the Kalevala on folk poetry the so-called Kalevala rune singing tradition Laestadius wrote his mythology onthe basis of prose legends, some of which he found quoted in the works of earlier Lappologists, and some of which he heard about from his Saami informants, or which he sometimes heard in person. Like Castrén, he wrote his mythology in prose, not in verse. The spercifically Saami genre of juoiggus (chanting) he did not hold in particularly high esteem musically, and the epic chant he was only acquainted with through Fellman s manuscript.
Laestadius mythology works rather on the plane of experience than that of knowledge. He was aware that Fragments was in the end a conscious attempt on his part to create for the Lapps a mythology based on his own unique reconstruction, and he justified the result as follows: Since humans think in terms of time and place and one idea always gives rise to another, I have here presented Lappish mythology as a kind of system.
