Laestadius Lars Levi x
Laestadius Lars Levi x
Laestadiuksen elämäkerta jakaantuu neljään jaksoon, joita hallitsevat eri fyysiset, sosiaaliset ja kulttuuriset ympäristöt sekä roolit, tehtävät ja kiinnostukset. Jokaista periodia luonnehtii sille ominainen henkilökohtainen, sosiaalinen, kulttuurinen ja uskonnollinen identiteetti:
- Lapsuus (1800-1808) Jäckvikin kodissa ja nuoruus velipuolen, Carl Erik Laestadiuksen Kvikkjokin pappilassa tämän kuolemaan asti (1808-1816).
- Opiskeluaika (1816-1824) Petrus-veljen kanssa Härnösandin lukiossa ja Uppsalan yliopistossa. Petrus Laestadius, sittemmin lehtimies ja lappologi, jakoi veljensä ekologiset harrastukset.
- Pappisvihkimys 1824, pappina Arjeplogissa, 1826 Karesuannon kirkkoherrana ja pohjois-Ruotsin seurakuntien tarkastajana (1824-1844). Aktiivisen tieteellisen toiminnan kausi kasvi- ja eläintieteilijänä, etnografina, teologina ja filosofina.
- Henkilökohtainen kääntymys 1844, ja herätysten käynnistyttyä 1845 toiminta uskonnollisen kansanliikkeen johdossa julistajana, koulu- ja raittius- ja lehtimiehenä saamelaisenemmistöisessä Karesuannossa vuoteen 1849 ja suomenkielisessä Pajalassa, Ruotsin puoleisessa Tornionjokilaaksossa (1844-1861).
Ruotsin kirkon pappisviran ohella Laestadius oli aktiivinen eri tieteenaloilla ja rooleissa, jotka yhdessä muodostavat uniikin kokonaisuuden. Tiedemiesura profiloituu neljään uomaan:
- Ekologi ja kasvitieteilijä, jolla oli vahva pohjoisen asiantuntemus. Laestadius mainitaan C. von Linnén seuraajaksi arktisen luonnon tuntijana avustaen prof. J. Wahlenbergia kasvienkeruumatkoilla Skåneen, Ruotsin ja Norjan Lappiin. Laestadiuksen Lapin kasvikokoelma on luku- ja lajimääräisesti ainutlaatuinen. J. P. Gaimardille (Skandinavian, Huippuvuorten ja Grönlannin La Recherche -retkikunnan johtaja 1838-1840) Ranskaan myyty herbaario käsitti 6700 kasvia. Tukholman luonnonhistoriallisen museon Laestadiana-kokoelma - kasveja, piirroksia ym. muistiinpanoja - todistaa elämänmittaisesta tieteellisestä harrastuksesta, joka alkoi koulupoikana Kvikkjokkissa ja päättyi Laestadiuksen viimeiseen kesään 1860.
- Teologina ja uskonnonfilosofina Laestadius hyödynsi mittavaa valistusajan psykologian, filosofian ja teologian tuntemustaan (Raittila 1967) pastoraaliväitöskirjassaan Crapula mundi (Maailman kohmelo, 1843), 3-osaisessa Dårhushjonet -teoksessa (Hulluinhuonelainen, kirjoitettu ennen 1851), uskonnollisissa kirjoituksissaan, sekä Postilloissa julkaistuissa saarnoissaan (suomeksi, ruotsiksi ja lapiksi).
- Lappologina Laestadius oli merkittävä filologi, joka hallitsi luulajansaamen ja tunturisaamen äitinsä piitimensaamen lisäksi. Hän kehitti "kodissa kuulemansa" piitimen- ja luulajanlapin pohjalta kotalapin ortografian.
- Mytologin ja mytografin uran pääteos on Fragmenter i Lappska Mythologien, joka valmistui 1840-1845, ilmestyi in extenso alkukielellä 1997 ja suomeksi 2000.
Laestadius oli Lapin tutkijana ekologi, saamelaisten etnografi, mytologi ja mytografi. Etnografina hän teki muistiinpanoja saamelaisten muinaisuudesta, mytologina kokosi kansanuskomuksista aineksia lappalaisten mytologiaksi kutsumaansa systeemiin, ja mytografina hän mytologia lähtökohtanaan pyrki kirjoittamaan saamelaisille heidän "omaa historiaansa", jonka kokoamista harkitsi jo 1833. Laestadius oli kenttätutkija, joka asui keskellä tutkimuskenttäänsä Karesuannon kirkkoherrana ja koko Ruotsin Lapinmaiden seurakuntien tarkastuspappina, joka tässä virassa oli "käynyt Ruotsin Lapin jokaisessa kolkassa ja kodassa", kuten hän Mytologian Muistutuksessa lukijalle kertoo. Mytologiat 1840-1845, kuten pastoraaliväitöskirja Crapula mundi 1843,valmistuivat kesken omaa hengellistä murrosta, joka lopulta johti hänet pohjoisen herätyksen johtoon. Laestadiukselle oli tyypillistä elää koko sydämellään mukana saamelaisten "sisäisessä taloudessa", kuten hän heidän sisäistä mielenmaisemaansa, oikeastaan uskontoa, kutsui. Laestadiuksen kirje Utsjoen kirkkoherra J. Fellmanille joulukuussa 1845 on todistusvoimainen kertomus prosessista, joka hänessä ja Karesuannossa oli vuodenvaihteessa 1844-1845 alkanut: "Haluan todeta, etten enää voi ryhtyä tämän ansiokkaan käsikirjoituksen suhteen mihinkään lisätoimenpiteisiin, koskapa huomioni on kääntynyt toisaalle ja sen ovat vallanneet kokonaan toiset, uskonnon piiriin kuuluvat asiat, jotka minusta näyttävät mytologiaa huomattavasti merkityksellisemmiltä".
Laestadiuksen "kulttuurinen äidinkieli" oli saame, saamelaisidentiteetti sukuperintöä. Laestadius syntyi kaksikieliseen perheeseen. Isä kuului Ruotsin Lapissa kauan asuneeseen pappissukuun. Äiti oli eteläsaamelainen, ja puoliso Brita Kajsa Alstadius (1827) polveutui saamelaisista esivanhemmista. Sukujen perimätietoa on Laestadiuksen Lappalaisten mytologiassa. Puhuttua kieltä tärkeämpää on se, että Laestadiuksen oli lapsena mahdollista saada syvällisiä vaikutteita saamelaisen maailmankuvan, elämäntavan ja mentaliteetin ulottuvuuksista. Hän ilmaisi uskonnollisen ja kulttuurisen identiteettinsä ohjelmallisesti Crapula Mundissa (18. kappale suomennoksen 1965 mukaisesti): "Mutta minä, Laestadius, jos minussa on jonkin verran jumalisuutta, jos otakin luottamusta Jumalaan, jos jotain kärsivällisyyttä vastoinkäymisissä, niin varmasti minä en ole oppinut näitä hyveitä kouluissa, vaan isän kodissa ja äidin helmassa olen saanut sen, mitä minussa on uskontoa ja uskoa. Sillä sen onnellisen ajan esimerkille, kyynelille ja öisille huokauksille olen minä kiitollisuudenvelassa kaikesta siitä, mitä minä olen saanut opetusta uskonnossa ja uskossa". Laestadius rinnastaa uskonnon äidinkieleen, joka opitaan kuin äidin sylissä. Hän oli itse kokeva homo religiosus, joka uskoi yliluonnollisen maailman olemassaoloon ja myös koki sen saamelaisella tavalla. Herätysjohtajan roolissa Laestadius kutoi saamelaisten etnistä uskontoa koskevan tietonsa saarnoihinsa (Outakoski 1991), jotka sisältävät saamelaismytologian käsitteitä uusin kristillisin merkityksin. Esim. maahiset, maan alla asuvat ihmisen kaltaiset kadnihah- tai gufihtar -olennot eivät enää olleet positiivisessa roolissaan saamelaisten auttajina ja kauniitten, houkuttelevien naisten hahmoissa, vaan negatiivisin arvolatauksin Aatamin ja Eevan piilotettuja lapsia, jotka ryöstivät lapsia ja vaihtoivat niitä omiinsa jne. Kuulijat, jotka saivat kuulla olevansa kääntymättömiä "maahisia" tai "äpäröitä", eivät näytä tiedostaneen tätä arvotuksen muutosta tai olleen siitä kiinnostuneita. Laestadiuksen Postillojen yliluonnollisia olentoja koskeviin saarnoihin vedoten saamelaisen uskomusperinteen totuusarvo on vahva: "Kyllä varmasti se on totta, kun Laestadiuskin siitä on puhunut". Laestadiuksen kirjallinen tuotanto latinaksi, ruotsiksi, suomeksi ja saameksi on hyvin laaja. Saamenkieliset kirjoitukset, mm. Hålaitattem Ristagase ja Satte almatja kaskan (1839), Tåluts Suptsahah, Jubmela pirra ja Almatji pirra (1844), tekivät hänestä yhden ensimmäisistä saamelaiskirjailijoista. Omaelämäkerta, mytologia, kirjeet ja Postillat ilmaisevat kokemuksia ja metaforia sekä julistuksesta (Kristuksen ristinkuoleman mystinen kokemus "Verivanhimman rinnoilla") että saamelaisesta maailmankuvasta, jossa raja elämän ja kuoleman välillä on ollut kuin veteen piirretty ja jossa kuolleiden läsnäolonkokemukset ja unet ovat elämysten keskeinen osa-alue.
Laestadiuksen elämä ja kuolema (1.2.1861) kanonisoitiin lestadiolaisten piirissä pyhäksi kertomukseksi, jonka muisto saarnoissa ja Vanhinten kirjeissä haluttiin pitää voimassa siellä, minne liike levisi Pohjoismaissa ja Atlantin takana. Laestadiuksen vuorovaikutus saamelaisten kanssa oli likeinen. Hän asui opiskeluaikaa ja Pajalan vuosia lukuun ottamatta Ruotsin Lapin maita. Kvikkjokissa muisteltiin 1999 suvun vanhinten perimätietoa: veljesten leikeistä lapiksi toveriensa kanssa (saamelaispappi J. Märak). Uppsalassa Laestadius-veljekset asuivat "lappalaisittain", pukeutuen lapinpukuun, pieksuihin ja syöden kuivattua poronlihaa (C. A. Gottlund). Saamelaisdentiteetti vahvistui saamelaisten pastorina, joka (tarkastuskertomus 1834) "tammikuun ja helmikuun välillä vieraili joka lappalaisessa kotakunnassa, joka kuului hänen seurakuntaansa".
Laestadiuksen pappisrooliin kuului edustaa Ruotsin syrjäseutuja valtakunnan ja ev.-lut. valtionkirkon "kuolleita" keskuksia, Uppsalaa, Tukholmaa ja Härnösandia, vastaan. Hän ilmensi matalakirkollista protestia, kun kritisoi ankarasti piispojen ym. kirkonjohtajien opetuksesta löytämäänsä "kuollutta" opillisuutta. Hän puolusti Crapula Mundi -pastoraaliväitöskirjaansa 12 teesillä, joista I-X olivat latinaksi, ja suunnattu valistusajan rationalismia vastaan. XI, raittiutta koskeva teesi, on suomeksi, koska viinakauppa oli suomea puhuvien kauppamiesten ja uudisasukkaitten hallussa: "Raittiuden ystävät menevät harhaan saarnatessaan enemmän raittiudesta kuin kristillisestä uskosta". Lapinkielinen väitöslause taas kuuluu suomennettuna: "XII. Lappalainen on paremman laatuinen ihminen kuin paikallaan asuva tai ei-lappalainen". Kamppailu "paloviinan lohikäärmettä" vastaan oli Laestadiukselle enemmän puhtaan saamelaisen identiteetin puolustusta alkuperäisen luonnonihmisen turmelevaa vierasta elementtiä vastaan kuin uskonnollisesti motivoitunutta raittiusliikettä, joksi se myöhemmin terästyi. Kritiikki kohdistui suomalaisiin kauppamiehiin, jotka toimittivat Lappiin autenttiselle saamelaiselle elämäntavalle vieraita tuotteita ja pilasivat köyhät, luontonsa puolesta aidosti puhtaat saamelaiset ihmiset myymällä paloviinaa näiden luonnontuotteita vastaan.
Laestadiuksen Lappalaisten mytologiassa on paljon kirjoittajan omaksumaa saamelaisten sukujen perimätietoa. Puhuttua kieltä tärkeämpi seikka onkin se, että Laestadiuksen oli lapsena mahdollista saada syvällisiä vaikutteita saamelaisen maailmankuvan, elämäntavan ja mentaliteetin ulottuvuuksista. Hän ilmaisi uskonnollisen ja kulttuurisen identiteettinsä ohjelmallisesti Crapula Mundissa (18. kappale suomennoksen 1965 mukaisesti):
"Mutta minä Laestadius, jos minussa on jonkin verran jumalisuutta, jos jotakin luottamusta Jumalaan, jos jotain kärsivällisyyttä vastoinkäymisissä, niin varmasti minä en ole oppinut näitä hyveitä kouluissa, vaan isän kodissa ja äidin helmassa olen saanut sen, mitä minussa on uskontoa ja uskoa. Sillä sen onnellisen ajan esimerkille, kyynelille ja öisille huokauksille olen minä kiitollisuuden velassa kaikesta siitä, mitä minä olen saanut opetusta uskonnossa ja uskossa."
Laestadius rinnastaa näin uskonnon äidinkieleen, joka opitaan kuin äidin sylissä. Hän oli itse syvästi kokeva homo religiosus, joka uskoi yliluonnollisen maailman olemassaoloon jamyös koki sen saamelaisella tavalla. Herätysjohtajan roolissa Laestadius kutoi saamelaisten etnistä uskontoa koskevan tietonsa saarnoihin, jotka sisältävät saamelaismytologian käsitteitä uusin kristillisin merkityksin. Esim. maahiset, maan alla asuvat ihmisen kaltaiset olennot eivät enää olleet positiivisessa roolissaan saamelaisten auttajina ja kauniitten, houkuttelevien naisten hahmoissa vaan negatiivisin arvolatauksin, Aatamin ja Eevan piilotettuina lapsina, jotka ryöstivät lapsia ja vaihtoivat niitä omiinsa jne. Kuulijat, jotka saivat kuulla olevansa kääntymättömiä maahisia tai äpäröitä (eahparaš), eivät näytä tiedostaneen tätä arvotuksen muutosta tai olleen siitä kiinnostuneita. Laestadiuksen saarnakokoelmien, Postillojen arvovalta on kohottanut eräitten saamelaisen uskomusperinteen yliluonnollisten olentojen totuusarvoa: "Kyllä varmasti se on totta, kun Laestadiuskin siitä on puhunut". Laestadiuksen koko tuotanto ilmaisee saamelaisesta maailmankuvasta nousevia kokemuksia ja metaforia, jossa raja elämänja kuoleman välillä on ollut kuin veteen piirretty ja jossa kuolleiden läsnäolon kokemukset ja unet ovat elämysten keskeinen osa-alue.
Laestadiuksen elämä ja kuolema (21.2.1861) kanonisoitiin lestadiolaisten piirissä pyhäksi kertomukseksi, jonka muisto saarnoissa ja Vanhinten kirjeissä haluttiin pitää voimassa kaikkialla siellä, minne liike levisi Pohjoismaissa ja Atlantin takana.
L:n latinan-, ruotsin-, suomen- ja saamenkielinen kirjallinen tuotanto on hyvin laaja. Hänen luulajansaameksi tekemänsä kirjoitukset, mm. Hålaitattem Ristagase ja Satte almatja kaskan, A conversation between a Christian and an ordinary man (1839), Tåluts Suptsahah, Jubmela pirra ja Almatji pirra, An old tale [kertomus] about the God and the Man [vanha kertomus Jumalasta ja ihmisestä] (1844), tekivät hänestä yhden ensimmäisistä saamelaiskirjailijoista.
