| TekstiTämä on erikoisominaisuus.
|
<P align="justify"> Itäsaamelainen p … <P align="justify"> Itäsaamelainen perinnemusiikki on ollut esimmäkseen [[Laulumusiikki: itäsaamelainen|laulumusiikkia]]. [[Meavrresgárri|Noitarumpu]] onkin ollut menneinä aikoina lähes ainoa mukana kuljetettava soitin. Sen käyttö varsinaisen musiikin esittämisen yhteydessä on kuitenkin epätodennäköistä. Rummun tehtävä on ollut toimia apuvälineenä transsitilan saavuttamisessa, tiedon ja parannusneuvojen hakemisessa sekä ennustamisessa. Varovastikin arvioiden voidaan yhtyä K.-O. Edströmin toteamukseen saamelaisrummusta yleensä, »koska mitään varmaa todistetta ei löydy, voidaan sanoa, että rumpu voidaan katsoa joko soittimeksi tai äänentuottovälineeksi tai se voi olla vaihdellen molempia». Shamanistiselta näkökannalta rumpu ei oikeastaan ole perusfunktioltaan edes äänentuottoväline, vaan oikeastaan hiljaisuuden tuottoväline, koska se sulkee ympäristön satunnaisäänistä koostuvan äänimaiseman pois havaintomaailmasta ja auttaa tällä tavoin noitaa transsin saavuttamisessa. Noitarummun myyttistä mainetta kuvaa se, että tutkimusmatkailija Friis vertasi 1800-luvulla noitarumpua Kalevalan Sampo-kirjokanteen. Tamburiinin kaltaisen rummun nimitys olisi tällöin alunperin <i>tamp</i>, jonka toinen nimitys <i>govadas</i> viittaa rummun kalvolla oleviin kuviin. Saman vuosisadan lopulla hänen ajatustaan tuki A. Genetz, jonka muistiinpanoihin valtaosa Kuolan shamanismia koskevasta tietoudestamme perustuu.
Kolttien noitarummun käytöstä ei ole mainintoja. Kuolassa käytetty rumpu on ollut maljamainen, yhdestä puupahkasta koverrettu. Siitä oli vielä 1990-luvulla suullisena perimätietona säilynyt rummun ääneen viittaava nimi <i>shummer</i> (lpK sammerded, 'jymistä' ). Saamelaiskielissä tulee vahvasti esille sama nimi, mutta lyöntivälineeseen sopivana nimityksenä yleensä saamelainen <i>hamara</i>-sanue. Kirjallisuus tuntee Kuolasta nimitykset <i>k(u)obdas, koa'mmd, kiemde, kuömdes, koamtazi</i> (suomen <i>kansi, kontakka, kannus</i>) sekä <i>kievr(e)</i> (suomen <i>käyrä</i>). </P>
<P align="justify"> Lyöntikapulana toimivaa - yleisimmin T:n tai kannuksen muotoista - luuta on Luulajasta Turjaan kutsuttu nimellä <i>pallem</i>. Eri variaatioina termiä on sovellettu myös niin noidan apureihin kuin varusteisiinkin. Ennustamiseen käytetty rummun kalvolla pomppiva arpa eli <i>birra</i> on itäsaamelaisten keskuudessa kantanut nimiä <i>cuabb, cuemb, ciembaj</i> 'sammakko'. </P>
<P align="justify"> Luettelo Kuolan saamelaisten soittimista on teoreettinen äänitettyjen näytteiden vähyyden vuoksi: <BR>
a) kanteletta muistuttava 3-7 kielinen soitin, <BR>
b) 5-6 huilun yhtäaikainen soittaminen ja mahdollisesti tähän liittyvä maininta koivuisesta pan-huilun kaltaisesta soittimesta, <BR>
c) isommasta päästä soitettava lehmänsarvi, <BR>
d) hampailla toisesta päästä kiinni puristettava lanka, <BR>
e) <i>shereda</i>, helistin, joka on tehty riekon tai poron kurkusta, nähtävästi kaulanikamista; sisälläon kiviä, herneitä tms. materiaalia, <BR>
f) <i>piessj</i>, soittotuohilehdykkä; sen ääni viheltää (<i>njurke</i>) kuin pajupilli, <BR>
g) <i>tatskan</i>, poron sarviin kiinnitettävä kolistin, myös soitin; mahd. komilaista lainaa. </P>
<P align="justify"> Kiinteään asumismuotoon siirryttäessä ovat uudet soittimet hanuri (<i>garmán</i>), huuliharppu (<i>njalmgarmán</i>) balalaikka ja mandoliini saaneet sijaa erityisesti katrillitanssien ja tanssilaulujen säestyssoittimina. Hanurin käytöstä kolttien tanssimisen ([[Tanssi: itäsaamelainen|Tanssi: itäsaamelainen]]) yhteydessä on ensimmäisen kerran maininnut Samuli [[Paulaharju, Samuli|Paulaharju]] 1921. Levysoitinta tiedetään käytetyn jo 1930-luvulta lähtien. </P><BR>
[[Sisällysluettelo: Taiteet|Sisällysluettelo: Taiteet]]<BR><BR>lysluettelo: Taiteet]]<BR><BR> +
|
