| TekstiTämä on erikoisominaisuus.
|
<P align="justify"> Lyriikka on nyky … <P align="justify"> Lyriikka on nykyään vahvin saamelaisen [[Kirjallisuus|kirjallisuuden]] laji, ja se on myös tunnetuinta saamelaisalueen rajojen ulkopuolella. Yksi rakastetuimmista runoilijoista on Paulus Utsi (1918-1975), jonka ensimmäiset saamenkieliset runot julkaistiin [[Samefolket-lehti|Samefolket]]-lehdessä 1950-luvulla. Myöhemmin ilmestyivät runoteos <i>Giela giela</i> (1974) ja vaimonsa Inger Huuva-Utsin kanssa kirjoittama <i>Giela gielain</i> (1980) postuumisti. Utsin runoissa ekologinen ääni on vahva, samoin kuin runoilija Nils-Aslak [[Valkeapää, Nils Aslak|Valkeapäänkin]] (1945-2001) tuotannossa. Áillohaš aloitti runoilijanuransa 1974 teoksella <i>Giđa ijat čuovgadat</i>, joka ilmestyi uudellen <i>Ruoktu váimmus</i> -trilogian osana 1985 (<i>Lávllo vizar bielločizáš</i> 1976, <i>Ádjaga silbasuonat</i> 1981). Hän voitti 1991 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon teoksellaan <i>Beaivi, áhčážan</i> (1988), ja samalla saamelaiskirjallisuus sai myös laajempaa julkisuutta. Valkeapään asema saamelaislyriikan alueella on merkittävä, ja häntä voi kutsua myös visuaalisen runouden isäksi. Jo <i>Ruoktu váimmus</i> -trilogian kuvitus ja runojoen graafiset muodot toimivat esteettisen kokonaisuuden rakennusosina, ja sama tyyli jatkui ja vahvistui hänen myöhemmässä tuotannossaan (<i>Nu guhkkin dat mii lahka</i> 1994, <i>Jus gazzebiehtár bohkosivččii</i> 1996, <i>Girddán seivvodan</i> 1999, <i>Eanni, eannážan</i> 2001). Valkeapään aloittamaa tyyliä ovat monet kirjailijat seuranneet ja siitä onkin muotoutunut saamelaisen runouden tuotemerkki. Esimerkiksi Synnöve Persenin runojen (<i>alit lottit girdilit</i> 1981, <i>biekkakeahtes bálggis</i> 1992, <i>ábiid eadni</i> 1994) kuvitus ja graafinen muoto rakentavat erottamattoman kokonaisuuden. Samaa voi sanoa Thomas Maraisen runoteoksesta <i>Duddjojun sánit</i> (1997) ja monien muiden saamelaisten runoilijoiden tuotannosta. </P>
<P align="justify"> Vaikka ensimmäiset lyriikan kirjoittajat olivatkin miehiä, on valta sittemmin siirtynyt naisille. Runoissaan monet naiset kuvaavat, mitä on olla nainen, pohtivat sukupuolirooleja ja etsivät uudenlaista nais- ja saamelaisidentiteettiä. Näin ovat tehneet muun muassa Rauni Magga Lukkari, Risten Sokki, Inga Ravna Eira, Marry A. Somby, Inger-Mari Aikio ja Rose Marie Huuva. </P>
<P align="justify"> Naislyyrikoista tuotteliain on ollut Rauni Magga Lukkari. Tuotannossaan (<i>Jieŋat vulget</i> 1980, <i>Losses beaivegirji</i> 1986, <i>Mu gonagasa gollebiktasat</i> 1991, <i>Čalbmemihttu/Silmämitta</i> 1995, <i>Arbeeadni</i> 1997, <i>Dearvvuođat</i> 1999) Lukkari pohtii muuttunutta saamelaisyhteisöä ja naisen asemaa muutoksen pyörteissä. Monet runoilijoista ovat myös käsitelleet saamelaisten lapsuudenaikaisia koulukokemuksia ja niiden vaikutusta myöhempään elämään. Esimerkiksi Inghilda Tapion teoksessa <i>Ii fal dan dihte</i> (1995) kuvataan seitsemänvuotiaan lapsen tuntoja hänen astuessaan koulutielle ja joutuessaan asuntolaan. Samoin Kirsti [[Paltto, Kirsti|Palton]] runokokoelmassa <i>Beaivváža bajásdánsun</i> (1985) palataan runohenkilöiden muistoissa saamelaislapsen ja -nuoren koulukokemuksiin ja tuntemuksiin, jotka raastavat ihmisen mieltä vielä aikuisenakin. </P>
<P align="justify"> Emansipatorisen lyriikan lisäksi ovat runoilijat käsitelleet myös muita teemoja, ja yksi keskeisin on luonnollisestikin rakkaus. Inger-Mari Aikion esikoisrunoteos <i>Gollebiekkat almmi dievva</i> (1989) viitoittaa suuntia uudenlaiselle runoudelle. Aikion runoista huokuu nuoren naisen henkilökohtainen ote elämään, ja hän on pysynyt aloittamalleen tyylille uskollisena myöhemmissä teoksissaan (<i>Jiehki vuolde ruonas giđđa</i> 1993, <i>Silkeguobbara lákca</i> 1995, <i>Máilmmis dása</i> 2001). Myös nuori Stina Inga kuvaa nuoren ihmisen rakastumista ja pettymystä teoksessaan <i>Ferten eallima joksat</i> (1995). </P> <P align="justify"> Huomattavasti synkempiä tunnetiloja kuvaa Risten Sokki kaksikielisessä runoteoksessaan <i>Bonán bonán soga suonaid / Jeg tvinner tvinner slektas sener</i> (1996). Sokkin teoksessa suoni on symboli, joka sitoo eri sukupolvet toisiinsa ja jonka avulla kirjailija pystyy käsittelemään sukunsa veren tahrimaa historiaa, isoisänsä Aslak Jacobsen Hættan teloitusta vuoden 1852 Koutokeinon tapahtumien jälkeen. </P>
<P align="justify"> Kuolemaa ja ihmiselämän rajallisuutta pohtii myös Rose-Marie Huuvan runoelma <i>Galbma rádná</i> (1999). Se kertoo syöpään sairastuneen naisen, alter egon, tuntemuksista, kun hän saa tiedon sairaudestaan, ja valmistautumisesta leikkaukseen ja paranemisesta. Yksinäisyys, kuolemanpelot ja kiitollisuus eletystä elämästä ja jäljellä olevista päivistä vuorottelevat runon puhujan ajatuksissa. </P> <P align="justify"> Viimeisten vuosikymmenten aikana saamelaisessa runoudessa on alkanut kuulua myös muiden saamen kielten kuin pelkästään pohjoissaamen ääni. Stig Gælok Urheim on julkaissut useita runokokoelmia luulajansaameksi (<i>O, Oarjjevuodna</i> 1983, <i>Vuonak / Fra fjordene</i> 1986, <i>Amuk... den fremmende</i> 1988, <i>"-ale desti!" / "-ikke mer!"</i> 1992, <i>Soaje / Venger</i> 1993 yhdessä Kari Waag Gælokin kanssa, <i>Det dobbelte hjerte</i> 1994). Claudia Fofonoff julkaisi koltansaameksi tarina- ja runokokoelmansa <i>Pââsjogg laulli / Paatsjoen laulut</i> 1988 ja äskettäin ilmestyi hänen toinen runoteoksensa <i>Jânnam muttum nuuˊbbiooˊri</i> (1998). Turjansaameksi on ilmestynyt Oktyabrina Voronovan (1934-1990) runokokoelma <i>Yealla</i> (1989), ja muutamaa vuotta myöhemmin inarinsaameksi Aune Kuuvan ensimmäinen runokokoelma <i>Uáináh-uv / Oainnátgo</i> 1992. Ensimmäinen eteläsaamenkielinen runoteos <i>Gaaltije</i> ilmestyi puolestaan 1987, jonka kirjoittajana oli 74-vuotias Gaebpien Gåsta, Gustav Kappfjell. </P><BR>
[[Sisällysluettelo: Taiteet|Sisällysluettelo: Taiteet]]<BR><BR>lysluettelo: Taiteet]]<BR><BR> +
|
