You do not have permission to edit this page, for the following reason:
The action you have requested is limited to users in the group: Users.
<p align="justify">Tarinat ja sadut ovat folkloren eeppisiä muotoja. Edelliset ovat sidoksissa yhteisön uskontoon, uskomuksiin ja maailmankuvaan, ja tällä sidoksella on kertomukselle, sen kompositiolle, keskeinen merkitys. Saduissa on etusijalla viihdyttämisfunktio, ja tämän vuoksi kertoja suhtautuu tietoisemmin kertomuksensa muotoon, sen muokkaukseen. Huolimatta eroista muodossa, sisällössä, maailmankuvassa, uskottavuudessa ja osallistuvassa eläytymisessä on raja tarinan ja sadun välillä perimmältään liukuva. Kielenpuhujat, saamelaiset, käyttävät itse samaa termiä kummastakin folklorelajista, molemmat ovat pohjois- ja itäsaamelaisella alueella máinnas ja länsisaamelaisella alueella <i>cuvccas</i>.</p> <p align="justify">Tarinat jakautuvat useampaan alatyyppiin: uskomustarinoihin, historiallisiin tarinoihin ja aitiologisiin (alkuperän selittäviin) tarinoihin. Ensinmainittujen joukossa ovat keskeisessä asemassa {{Artikkelilinkki|20140610144154|<i>stállu</i>}}-tarinat, joiden vanhimmilla motiiveilla on paralleeleja muissa pohjoiseuraasialaisissa traditioissa. Motiivistoltaan pohjoiseuraasialaisia ovat myös tarinat dualistisesta alkuolentoparista, hyvästä <i>njávešeatnesta</i> ja pahasta <i>áhčešeatnesta</i>. Sekä <i>stállun</i> että mainittujen alkuolentojen hahmot ovat uudempina aikoina vetäneet puoleensa myös satuaineksia, esimerkiksi <i>áhčešeatne</i> esiintyy saduissa noita-akkana. ({{Artikkelilinkki|1027|<i>Áhčešeátne-Njávešeátne</i>}})</p> <p align="justify">Saamelaisten samanistisiin ({{Artikkelilinkki|1051|samanismi}}) käsityksiin on ollut yhteys tarinoilla, joissa kuvataan {{Artikkelilinkki|10119|noidan}} erilaisia taitoja ja tehtäviä ja jotka esittävät noidan yhteisön johtajana, näkijänä, hyvää tarkoittavana tietäjänä ja parantajana ({{Artikkelilinkki|16126|<i>Päiviö</i>}}, {{Artikkelilinkki|1674|<i>Akmeeli</i>}}) tai toisaalta pahan aiheuttajana. Tarinoissa kuvataan myös noidan kykyä muuttautua eläinhahmoiseksi. Tämän metamorfoosin ({{Artikkelilinkki|10102|eläintransformaatiot}}, {{Artikkelilinkki|0420|<i>Valkoinen peura</i>}}) selittäviin sielukäsityksiin perustuvat myös tarinat etiäisistä ({{Artikkelilinkki|10139|<i>ovdasaš</i>}}).</p> <p align="justify">Lukuisia tarinoita on kerrottu kummittelevista vainajista, myös kummittelevista murhatuista aviottomista lapsista ({{Artikkelilinkki|1033|<i>eahpáraš</i>}} äpärä ). Nämä jälkimmäiset perustuvat alkuaan skandinaavisiin käsityksiin ja niiden levinneisyys rajoittuu länsisaamelaiselle alueelle.</p> <p align="justify">Paljon on saatu talteen myös tarinoita haltioista. Suuren ryhmän näistä muodostavat tarinat hyvänsuovista {{Artikkelilinkki|1009|maahisista}} ({{Artikkelilinkki|1074|<i>gufihtar</i>}}, ulda (yks.)); uskomusten mukaan nämä olivat Eevan Jumalan silmiltä piilottamia lapsia. Myös nämä puoli-inhimilliset olennot ovat peräisin skandinaavisesta traditiosta ja niistä kerrotut tarinat onkin talletettu länsisaamelaiselta alueelta.</p> <p align="justify">Itäsaamelaisia, erityisesti kuolansaamelaisia, ovat sen sijaan {{Artikkelilinkki|1045|totemistisiin}} käsityksiin perustuvat tarinat peuramiehestä ({{Artikkelilinkki|1084|<i>Meandash</i>}}). Itäsaamelaisen perinteen erikoispiirteitä sisältävät myös tarinat taivaankappaleista ({{Artikkelilinkki|1067|aurinko}}, {{Artikkelilinkki|1003|kuu}}) ja {{Artikkelilinkki|0830|revontulista}}.</p> <p align="justify">Historiallisista tarinoista suuri osa on vainolaistarinoita, ja niiden sisältämistä motiiveista monet ovat laajalti levinneitä. Vainolaistarinat kertovat vaarallisista vieraista maahantunkeutujista ({{Artikkelilinkki|1070|čuhti}}), jotka useimmiten voitetaan, yleensä viekkautta tai myös taikakeinoja käyttäen. Pelastajana on tavallisesti yksi henkilö (esim. {{Artikkelilinkki|16112|<i>Lavrukaš/Laurukainen</i>}}).</p> <p align="justify">Aitiologisten tarinoiden merkitys näyttää eri alueilla erilaiselta. Niissä saavat selityksensä paikalliset ilmiöt, esim. paikannimet, tai yleisemmätkin asiat, mm. eläinten ominaisuudet.</p> <p align="justify">Saduista ovat eläinsadut erityisen suosittuja ja tietoja onkin useammasta kuin 80 tyypistä. Noin kolme neljäsosaa muistiinmerkityistä eläinsaduista kuuluu viekkaasta ketusta kertovien satujen alaryhmään. Tähän ryhmään on kehittynyt myös joukko omapohjaista saamelaista motiivistoa. Varsinaisista saduista on alaryhmä "Sadut tyhmästä paholaisesta" vahva ja osa motiiviaineksista laajalti levinneitä. Paholaisen roolissa on yleensä <i>stállu</i>. Näitä struktuuriltaan yksinkertaisia eläin- ja paholaissatuja on kerrottu myös eteläisillä saamelaisalueilla; eläin- ja {{Artikkelilinkki|20140610144154|<i>stállu</i>}}-satuja ovatkin heti ensimmäiset tallentajat merkinneet muistiin näiltäkin alueilta, joilta kuitenkin muut satutyypit lähes kokonaan puuttuvat, esim. ihmesadut, joita on kerrottu ennen kaikkea pohjoissaamelaisella alueella. Pilasatuja on ainakin julkaistuissa kokoelmissa lähinnä vain muutamia teema-alueita käsittelevinä (esim. morsiamen valinta) tai hölmöläistarinoina, jotka eivät kuitenkaan ole saaneet erityistä saamelaista väritystä.</p> <p align="justify">Tarinoiden ja satujen esiintymisalueilla on saamelaisessa traditiossa selvä alueellinen jakauma siitä huolimatta, että monet figuurit ja motiivit ovat laaja-alaisia. Tähän jakaumaan ovat olennaisesti vaikuttaneet eri naapurikansat. Toisaalta saamelainen elintapa ja talousmuoto ovat johtaneet eri alueellisten ryhmien väliseen kulttuurivaihtoon. Tällaista vaihtoa edisti esim. kalastus Lofooteilla, missä kohtasivat paitsi norjalaiset ja ruotsalaiset myös eri alueilta kotoisin olevat saamelaiset. Yleensä rannikon kalastajien yöpymispaikat on erityisesti mainittu iltaisina tai huonon sään aikaisina tarinoiden ja satujen kertomispaikkoina, samoin kuin porolauman vaellusten aikaiset leiripaikat ja poropaimenien nuotiopaikat.</p> <p align="justify">Tarinoiden muistiinmerkintä alkoi 1700-luvulla (useampia tarinoita Pehr Högströmin teoksessa <i>Beskrifning öfwer de til Sweriges Krona lydande Lapmarker</i>, 1747), satujen merkintä 19. vuosisadan alkupuoliskolla ensimmäisenä muistiinpanijana Jonas A. Nensén, joka Ruotsissa eri paikkakunnilla merkitsi muistiin myös tarinoita (mm. <i>stállu</i> - ja vainolaistarinoita sekä aitiologisia tarinoita; Nensénin muistiinpanot julkaisi 1918 Sigrid Drake ruotsinkielisenä käännöksenä). Samaan aikaan Ruotsin saamelaisalueilla suullista perinnettä talteen merkinneistä on ennen kaikkea mainittava Lars Levi {{Artikkelilinkki|1661|Laestadius}} (mm. <i>stállu</i>- ja vainolaistarinoita), Suomen saamelaisalueen perinteen tallentajista Jaakko {{Artikkelilinkki|1671|Fellman}} (mm. kuuluisista noidista kertovia tarinoita) ja Matias Aleksanteri Castrén (tarinat {{Artikkelilinkki|16126|Päiviö}}-suvusta). Ensimmäisestä laajasta tarina- ja satujulkaisusta on kiittäminen J. A. Friis´iä; saamenkielinen laitos ilmestyi 1856, ja norjankielisen laitoksen (1871) välityksellä tulivat nämä tarinat ja sadut Skandinavian ulkopuolellakin tunnetuiksi. 1870-luvun lopulla alkoi toinen norjalainen, Just Knud {{Artikkelilinkki|16160|Qvigstad}}, vuosikymmeniä kestäneen keräystyönsä. Suurin osa sen tuloksista on julkaistu monumentaalissa, neliosaisessa teoksessa <i>Lappiske eventyr og sagn</i> (1927-1929), joka sisältää lähes 1000 satua ja tarinaa Norjan eri saamelaisalueilta. Osan teksteistä ovat saamelaiset itse merkinneet muistiin, mm. Johan Johnsen Aikio ja Isak Persen {{Artikkelilinkki|1666|Saba}}. Läntisten saamelaisalueiden perinteenkerääjistä voidaan mainita myös unkarilainen Ignác Halász (keräystyössä vuosien 1884 ja 1891 välisenä aikana) ja suomalainen Eliel Lagercrantz (keräystyö 1919-1926). Suomalaisia perinteentallentajia liikkui myös itäsaamelaisella kielialueella. Arvid Genetz jatkoi 1876 D. E. D Europaeuksen 1856 aloittamaa tallennusta Venäjän saamelaisten keskuudessa. A. V. Koskimies oli samassa työssä inarinsaamelaisten parissa 1886. T. I. Itkosen satu- ja tarinakokoelmassa <i>Koltan- ja kuolanlappalaisia satuja</i> on keskeisessä asemassa hänen vuosina 1914 ja 1927 keräämänsä materiaali. Myöhemmin on {{Artikkelilinkki|1613|Erkki Itkonen}} kerännyt mm. inarinsaamelaista kertomusperinnettä. Venäjältä on mainittava V.I. NemiroviF-DanFenkon pioneerityö. Hän osoitti kenttätyönsä tulokset sisältäneellä julkaisullaan (1875) vääräksi sen Venäjällä yleisen käsityksen, että Venäjän saamelaisilla ei olisi minkäänlaista folklorea, kuten ei olisi muillakaan Pohjois-Venäjän vähemmistökansoilla. NemiroviF-DanFenkon työtä jatkoi mm. N. {{Artikkelilinkki|16149|Haruzin}}. Neuvostoliitossa keräsivät 1920- ja 30-luvuilla folklorea mm. V. V. {{Artikkelilinkki|1682|Charnoluskij}} ja V. Alymov. Toisen maailmansodan jälkeisistä kerääjistä on mainittava G. M. Kert. Venäjällä ja Neuvostoliitossa kerätyn folkloren edustava valikoima on teos <i>Saamskie skazki</i> (1980).</p> <p align="justify">Myöhemmän ajan pohjoissaamelaisesta eeppisestä kertomusperinteestä on tuottanut tietoa kenttätutkimusprojekti, joka aloitettiin Suomessa 1967 (Lauri Honko, Juha Pentikäinen ym.) ja johon liittyy muutamissa Tenon varren kylissä (erit. Talvadas) tehtysyvätutkimus. Saamelaisia tarinoita on tutkittu ennen kaikkea uskontohistoriallisesta aspektista (yleiskatsaus tarinoiden tutkimukseen on teoksessa <i>Sami Folkloristics</i>, 2000). Satuja on toistaiseksi tutkittu vähän. J. K. {{Artikkelilinkki|16160|Qvigstad}} on esittänyt 1925 saamelaisten satu- ja tarinatyyppien luokituksen (Lappische Märchen- und Sagenvarianten. E. Lagecrantzin kirja <i>Entwicklungspsychologische Analyse lappischer Folklore</i> (1950) nojautuu C.G. Jungiin ja hänen arkkityyppi-käsitteeseensä.</p><BR> {{Artikkelilinkki|20140806122035| Sisällysluettelo: Muinaisusko, mytologia ja folklore}}<BR><BR>
Artikkeliin liittyviä paikkoja:
Artikkelin kirjoittaja:
Artikkelin luokat:
Sivulle tulevat ääninäytteet:
