You do not have permission to edit this page, for the following reason:
The action you have requested is limited to users in the group: Users.
<P align="justify"> Suurporonhoito on elinkeinomuoto, jossa poronhoito on monokulttuuri ja se määrää muun elämisen.</P> <P align="justify">Varsinaisen primäärituotantoon keskittyvän suurporonhoidon kehittyminen on sangen nuori ilmiö, jota ei myöskään voida paikantaa vain yhteen innovaatiokeskukseen, vaan samantyyppisistä olosuhteista aiheutuvaa kehitystä tapahtui useissa paikoissa rinnakkaisesti. Esimerkiksi korvamerkkien, koiran, suopungin ja suksien laajalle levinnyt käyttö viittaa ainakin rinnakkaiseen kehitykseen esimerkiksi nenetseillä. Toisaalta nenetsien paimentolaisporonhoidon on esitetty syntyneen 100-200 vuotta myöhemmin kuin saamelaisen suurporonhoidon eli 1700-luvulla. Tšuktšien kaupallinen suurporonhoito Itä-Siperiassa kehittyi nähtävästi taas vasta 1800-luvun aikana. </P> <P align="justify"> Alkusykäys tunturisaamelaisen suurporonhoitokulttuurin kehittymiselle saattoi olla esimerkiksi se, kun peurojen ajopyynti loppui Norjan tuntureilla 1300-luvun puolessa välissä, mahdollisesti vuoden 1349 mustan surman autioittaessa vuoristokyliä. Teorian mukaan peuranpyynnin vaikeutuminen vaikutti siihen, että Kölivuoriston keskiosien välittömässä läheisyydessä siirryttiin yhä enemmän villipeuran pyytämisestä hoitamaan kasvavia kesyjen porojen laumoja. Onkin ehdotettu, että muotoutuva tunturilappalainen kulttuuri kasvatti porokarjansa 1300-1400 -luvuilla jo kesytetyistä poroista lähinnä {{Artikkelilinkki|151194|Vefsenin}} alueella, jonne samoihin aikoihin levisi myös vuohi- ja lammastalous. Suurporonhoidon ja indoeurooppalaisen karjatalouden välisestä vuorovaikutuksesta kielii esimerkiksi poron maitotaloussanasto, joka on lainautunut saamen kieleen esi-skandinaavisista kielistä noin 200-800 jKr. Kuitenkin ensimmäiset varmat tiedot useiden satojen suuruisista yksittäisistä porokarjoista ja säännönmukaisesta vuotuismuuttojen käytännöstä ovat peräisin vasta 1500-1600-luvun Keski-Ruotsin ja Norjan asiakirjoista, kuten veroluetteloista. </P> <P align="justify">Poronhoito pääelinkeinona, jossa keskityttiin lihan-, nahkojen ja maidontuotantoon, ja kesyjen suurten porokarjojen jatkuvaan paimentamiseen, alkoi levitä 1300-luvulla Keski-Kölivuoriston alueelta ja saavutti nykyisen Ylä-Lapin viimeistään 1600-luvun aikana. Suurporonhoitokulttuuri levisi todennäköisesti sekä uusia laitumia etsivien porolappalaisten muuttoliikkeen mukana että metsälappalaisen erätaloudesta eläneen väestön omaksuessa uuden elämäntavan. Elämäntavan muutoksessa tärkeitä syitä olivat varmasti metsä- ja tunturipeuran nopea väheneminen ruutiaseiden ja uudistalojen aktiivisuuden lisääntyessä vanhoilla eräkäyntialueilla 1600-luvulta alkaen. Suurporonhoito tarjosi metsälappalaiselle kulttuurille myös ennennäkemättömiä vaurastumisen mahdollisuuksia. Porolappalaiset olivatkin ainakin nykyisen Suomen alueella lähinnä elinkeinon perusteella muodostuva joustavarajainen ja pieni, mutta vaikutusvaltainen saamelainen alakulttuuri. Historiasta tiedetäänkin useita tapauksia, joissa metsälappalainen rikastuessaan ryhtyi porolappalaiseksi ja porolappalainen köyhtyessään muuttui kalastaja- tai metsälappalaiseksi. Sinällään termien virallinen käyttö juontuu ensisijaisesti henkilön verotusmuodosta. </P> <P align="justify"> Nykyisen Suomen alueelle paimentolaisporonhoito levisi Enontekiön ja Muonion suunnalla ehkä jo 1600-luvun aikana. Yleisenä suuntauksena voi joka tapauksessa pitää sitä, että itää kohti poromäärät ovat yleensä aina pienentyneet, mutta poronomistus demokratisoitunut. Porottomia olikin porosaamelaisen kulttuurin eli pääsääntöisesti Tornion Lapin ulkopuolella huomattavasti vähemmän kuin varsinaisella suurporonhoitoalueella. Tärkeä ero on myös laajamittainen porojen lypsäminen, joka oli säännönmukainen tapa vain porolappalaisilla aina toiseen maailmansotaan asti. Lisäksi porolappalaisen kulttuurin ulkopuolella, eli ekologisesti tarkasteltuna metsäalueella, poroja on yleisesti pidetty kesäisin vapaana. Toisin sanoen täyspaimentolainen poronhoito näyttää levinneen suhteellisen yhtenäisenä kulttuurikompleksina vain avotunturialueille ja maille, joilta on hyvä kulkuyhteys Jäämerenrannan kesälaitumille. </P> <P align="justify"> 1800-luvun alkupuolella saamelainen suurporonhoito eli suuruuden kauttaan kaikkine porolappalaiskulttuuriin vieläkin liitettyine kulttuuripiirteineen. Stereotyyppisesti tämän kierron voi esittää niin, että perheet elivät tuolloin säännöllisten vuotuismuuttojen maailmassa, ja tätä säännöllistä muuttamista kutsuttiin jutamiseksi. Poroja paimennettiin aina, mutta paimennustapa riippui poron vuotuisrytmeistä. Esimerkiksi keväällä vasonta-aikana vaatimet ja hirvaat paimennettiin erikseen ja kesäksi laskeuduttiin Jäämeren rannoille ja saariin. Syyskesällä siirryttiin sisämaata kohti ja aloitettiin porojen lypsy aitakaarteissa. Elo-syyskuun vaiheilla siirryttiin taas sisämaan rykimäalueille ja keskitalvella mäntymetsävyöhykkeen talvilaitumille. </P> <P align="justify"> Saamelaiseen poronhoitokulttuuriin kehittyi myös oma porokyläjärjestelmänsä, jota kutsutaan usein siitajärjestelmäksi. Porokylä muodostuu ihmisistä, jotka organisoivat poronhoitotyöt yhdessä suurimman osanvuotta ja pitävät porojaan samassa tokassa ja hyödyntävät tiettyjä ja väljästi periytyviä laidunnusalueita. Porokylien kokoonpano on ollut ja on edelleen joustava ja riippuu sekä luonnonolosuhteista että sosiaalisen ryhmän sisäisistä tekijöistä. Porokylä muodostuukin usein sukulaisuuden perusteella, tai sukulaisuussuhde muodostui ennen pitkää poronhoitotöiden perusteella, koska porojen paimentaminen samassa tokassa johti usein myös poronhoitajien perheet yhteen. </P> <P align="justify"> Nykyinen Skandinavian poronhoitoalue muodostui Venäjän, Ruotsin ja Tanskan välisten rajankäyntien seurauksena 1800-luvun alkupuolella. Varsinainen lähtölaukaus nykyisen Skandinavian hahmottumiselle olivat Venäjän aluevaatimukset Ruotsilta Haminan rauhassa vuonna 1809. Alueen poronhoitajille tilanne muodostui hankalaksi, koska he joutuivat valitsemaan, pysyvätkö entisten emämaiden kansalaisina vai siirtävätkö henkikirjat uusiin valtioihin. Varsinainen muutoskausi alkoi kuitenkin vasta vuonna 1852, jolloin lakkautettiin Venäjän ja Norjan välisissä suhteissa vuodesta 1751 voimassa ollut lappekodisilli-sopimus, joka oli turvannut lappalaisten vanhan vuotuismuutto-oikeuden sisämaan ja Jäämeren rannikon välillä. Ruotsista käsin tapahtunut sekä Suomen että Norjan Ruijan rannikon laidunnus loppui taas vuonna 1888, jolloin tuli voimaan Ruotsin kansalaisten laidunnuskielto Suomen suuriruhtinaskunnan alueella ja päinvastoin. Ruotsin ja Norjan porolappalaisille jäi vielä kauttakulkuoikeus Suomen läpi, mutta sitäkin tiukennettiin vuosi vuodelta, kunnes se viimein lakkautettiin 1900-luvun alussa. Poronhoito joutui siis suuriin myllerryksiin, ja rajasulkujen seurauksena porolaitumet jaettiin uudelleen. Esimerkiksi muodostuneen Enontekiön ahtailta ja kuluneilta porolaitumilta muutti 1800-luvun loppupuolella useita porolappalaisperheitä eri puolille Suomen Lappia. Osa muutti pororaitioiksi jopa niinkin etelään kuin Sieppijärvelle, Yli-Tornioon ja Tervolaankin asti ja osa itsenäisiksi poronhoitajiksi Sodankylän Sompioon. </P> <BR> Poronhoito- / poro-aiheisia linkkejä: {{Artikkelilinkki|20140722111137|poronhoito - kokoomasivu}}<BR><BR> {{Artikkelilinkki|20140716162429|Sisällysluettelo: Elinkeinot ja liikkuminen}}<BR><BR>
Artikkeliin liittyviä paikkoja:
Artikkelin kirjoittaja:
Artikkelin luokat:
Sivulle tulevat ääninäytteet:
