You do not have permission to edit this page, for the following reason:
The action you have requested is limited to users in the group: Users.
<P align="justify"> Saamelaisten maa- ja vesioikeuksissa on otettava huomioon, että maa- ja vesialueiden käyttö voi perustua useisiin erilaisiin, toisistaan riippumattomiin oikeudellisiin lähtökohtiin. Ensiksikin kysymys voi olla vähemmistö- ja alkuperäiskansoja koskevan lainsäädännön mukaan määräytyvästa oikeussuojasta (esim. KP-ja ILO-sopimukset; {{Artikkelilinkki|05103|ihmisoikeudet ja saamelaiset}}). Toisaalta kysymys voi olla kansallisen lainsäädännön mukaan määräytyvistä erityisistä oikeuksista. Jälkimmäiset voidaan edelleen jakaa syntyperusteeltaan kahteen osaan: esineoikeudellisiin lähtökohtiin perustuviin (historiallisiin) maa- ja vesioikeuksiin ja toisaalta viime vuosikymmenien lainsäädäntötyöhön perustuvaan lainsäädäntöön (erit. poronhoitolainsäädäntö). Vaikka historiallinen kehitys on ohjannut lainsäädäntöä eri Pohjoismaissa eri suuntaan, kysymys on kuitenkin monella tapaa samantyyppisistä oikeudellisista kysymyksistä. Historiallisten maankäyttöoikeuksien osalta näin voidaan sanoa erityisesti Suomesta ja Ruotsista. Vastavasti taas porohoitolainsäädäntö perustuu Ruotsissa ja Norjassa samantyyppisille lähtökohdille. </P> <P align="justify"> Kysymys lappalaisten - kuten heitä alkuperäislähteissä kutsuttiin - erityisistä oikeuksista maa- ja vesialueisiin liittyy {{Artikkelilinkki|05141|lapinrajan}} pohjois/itäpuolella sijainneiden lapinkylien alueeseen ({{Artikkelilinkki|1613|lapinkylät ja veromaat}}). Ajallisesti kysymys on 1600- ja 1700 -luvuista eli ajanjaksosta, jolloin nykyinen Pohjois-Ruotsi ja Pohjois-Suomi muodostivat hallinnollisen kokonaisuuden, Länsipohjan läänin. </P> <P align="justify"> Suomen puolella historiallisista maaoikeuksista on keskusteltu laajemmin vasta viime vuosikymmenien aikana. Sen sijaan Ruotsissa kysymys nousi esiin jo 1900-luvun alkupuolella. Ruotsalainen oikeushistorioitsija ja kiinteistöoikeuden tuntija Åke Holmbäck sai 1920-luvulla tehtäväkseen selvittää lapinveromaihin liittyviä oikeudellisia kysymyksiä. Holmbäckin tutkimus keskittyy nykyään Ruotsiin kuuluvaan alueeseen, mutta hän hyödyntää myös Isak Fellmanin ({{Artikkelilinkki|1671|Jakob Fellman}}) asiakirjakokoelmia, joiden oikeudenkäyntipöytäkirjoja koskeva aineisto on syntynyt suurelta osalta nykyisen Suomen aluella sijainneiden lapinkylien käräjillä. Tutkimus julkaistiin komiteanmietintönä vuonna 1922. </P> <P align="justify"> Holmbäckin mukaan sinä aikana, kun lappalaisella oli hallintaoikeus veromaahan, hänen oikeutensa - suhteessa muihin lappalaisiin - oli vahva. Vain hänellä oli oikeus käyttää sitä. Sen sijaan veromaan luovutuksen yhteydessä oikeutta ei Holmbäckin mukaan voida pitää vahvana. Tilanteessa, jossa lappalainen sai haltuunsa lapinveromaan, jolla ei aikaisemmin ollut asukasta, mutta myös sellaisessa tapauksessa, jossa veromaa siirtyi lappalaiselta toiselle, näyttäisi Holmbäckin mukaan olleen kysymys siitä, että se oikeus jonka veromaan haltija sai maahan, perustui tuomioistuimen toimesta tapahtuneeseen luovutukseen. Toisaalta tuomioistuin ei voinut Holmbäckin mukaan kuitenkaan täysin vapaasti luovuttaa veromaata, vaan se oli sidottu erityisesti perintöoikeudellisiin sääntöihin. </P> <P align="justify"> Holmbäck katsoo, että vaikka lappalaisilla olisi aikaisemmin ollut se käsitys, että he omistavat veromaansa, ja vaikka tämä käsitys tuli esille myös yksittäisissä lausunnoissa, vieläpä ruotsalaisten tuomioistuinten päätöksissä, täytyi tämän käsityksen väistyä jo 1600-luvulta lähtien. Syynä tähän oli tuomioistuinten toimesta suoritettu asumisoikeuden myöntäminen. Koska tuomioistuimen myöntämä asumisoikeus kohdistui veromaahan, joita perittiin, vallitsevaksi käsitykseksi on helposti tullut se, että varsinainen oikeus lapinveromaahan oli riippuvainen tuomioistuimen toimesta tapahtuvasta sijoituksesta, ei sen sijaan perintöoikeudesta. Tällä perusteella Holmbäck katsoo, että tuomioistuinten ei voida katsoa antaneen mitään todellista omistusoikeutta, vaan korkeintaan elinikäisen käyttöoikeuden, mihin sisältyi perilliselle etuoikeus saada itselleen kyseinen oikeus perittävän jälkeen. </P> <P align="justify"> Holmbäck lähestyy kysymystä omistusoikeudesta myös siitä näkökulmasta, että omistusoikeuden olemassaolo edellyttäsi veromaiden tulkitsemista kiinteäksi omaisuudeksi. Mikäli lapinveromaat olisivat lappalaisten hallinnassa kiinteää omaisuutta, olisi niiden tullut olla lainhuudatuksen, sukulunastusoikeuden ja kiinnekirjojen myöntämisen kohteena, eikä pelkästään luovutuksen yhteydessä, mutta myös silloin kun maasta tuli verohylky tai se autioitui. Holmbäckin mukaan näin on myös tapahtunut ja hänen mukaansa lainhuudatuksia on löydettävissä 1600-luvun tuomiokirjoista ja myös sukulunastusta koskevia säädöksiä on tuolloin noudatettu. Viimeiset tapaukset, joissa lapinveromaille on myönnetty lainhuutoja, Holmbäck löytänyt 1730- ja 1740 -luvuilta. </P> <P align="justify"> Holmbäckin mukaan tuomioistuimet eivät kuitenkaan edes 1600-luvulla, jolloin lappalaisten oikeus veromaihin oli vahvimmillaan, hyväksyneet oikeutta omistusoikeudeksi. Myöskään tämän jälkeen lappalaiset eivät saaneet omistusoikeutta, vaan päin vastoin, lappalaisten oikeus hallinnassaan oleviin alueisiin alkoi heikentyä. Holmbäckin mukaan oli kaksi syytä, jotka estivät lappalaisia saavuttamasta omistusoikeutta veromaihinsa: kruunu otti itselleen omistusoikeuden Lapin erämaihin ja valtiovalta ryhtyi myös voimakkaasti ajamaan vaatimusta, että lapinmaiden tuli olla avoin uudisasutukselle. </P> <P align="justify"> Holmbäckin mukaan nimenomaan vuoden 1683 metsäasetus vei lappalaisilta mahdollisuuden saavuttaa omistusoikeus. Hänen mukaansa asetuksen täytyi Lapissa johtaa siihen, että lappalaisten mahdollisuus saada omistusoikeus lapinveromaihin tuli poissuljetuksi. Koska eivät edes kiinteästi asuvat, joilla oli riidaton omistusoikeus taloonsa, voineet kuninkaan oikeuden vastaisesti saada itselleen niitä alueita, joita he katsoivat omikseen, on luonnollisesti poissuljettua, että lappalaiset, joiden omistusoikeutta lapinveromaihin ei koskaan oltu yleisesti tunnustettu, ja jotka käyttivät maitaan ainoastaan metsästykseen, kalastukseen ja poronhoitoon voineet saavuttaa kuninkaallisen oikeuden vastaisesti omistusoikeutta veromaihinsa. Kruununtiloja lukuunottamatta Lapinmaasta tuli Holmbäckin mukaan kuninkaan ja kruunun maata. </P> <P align="justify"> Kysymys omistusoikeuden edellytyksistä tuli yksityiskohtaisen selvityksen kohteeksi Ruotsin oikeushistorian laajimmassa korkeimman oikeuden (HD) tuomioon päättyneessä oikeudenkäynnissä (NJA 1981 s. 1, ns. verotunturioikeudenkäynti). Oikeudenkäynnissä oli kysymys paitsi niistä oikeudellisista perusteista, joiden nojalla valtion omistusoikeuden voidaan katsoa syntyneen tunturialueisiin, mutta myös siitä oliko vanhempina aikoina mahdollista saavuttaa omistusoikeus isännättömään maahan sillä perusteella, että maa- ja vesialueita on käytetty pelkästään poronhoidon, metsästyksen ja kalastuksen harjoittamiseen.</P> <P align="justify"> Omistusoikeuskysymyksen osalta HD toteaa, että omistusoikeus on ollut mahdollista saavuttaa isännättömään maahan - ilman että aluetta on käytetty maanviljelyyn - pelkästään harjoittamalla metsästystä, kalastusta ja poronhoitoa. Erityisesti 1600-luku on tässä suhteessa keskeinen ajanjakso. Oikeuden mukaan omistusoikeuden saavuttamisen edellytyksenä on kuitenkin, että tämän käytön on täytynyt olla luonteeltaan intensiivistä ja pysyvää sekä sellaista, että ulkopuoliset eivät ole merkittävässä määrin häirinneet tätä käyttöä. Lisäksi edellytettiin jonkinasteisia pysyviä rajoja. Oikeus kuitenkin katsoi, että oikeudenkäynnin kohteena olevalla Pohjois-Jämtlannin tunturialueella nämä edellytykset eivät ole täyttyneet, ja saamelaisten kanne paremmasta oikeudesta verotunturin alueeseen hylättiin. </P> <P align="justify"> Toistaiseksi laajimmin kysymystä omistusoikeudesta on tutkinut suomalainen tutkija Kaisa Korpijaakko. Hänen 1989 julkaistun oikeushistorian alaan kuuluvan väitöskirjansa keskeinen lähdeaineisto muodostuu alioikeuden oikeudenkäyntipöytäkirjoista. Alueellisesti käräjäpöytäkirja-aineisto kattaa niiden lapinkylien alueen, joka suurimmaksi osaksi kuuluu nykyään joko Ruotsin tai Suomen alueeseen, mutta tutkimuksella on katsottu olevan merkitystä myös Norjan puolella sitä kautta, että osa tutkimuksen kohteena olevasta alueesta kuuluu nykyään Norjaan (Sisä-Finnmarken). Ajallisesti pöytäkirjoja on seurattu pääsääntöisesti 1740-luvulle asti. Omistusoikeuden analyysi lähestyy kysymystä analyyttisen esineoikeuden käsitteistön näkökulmasta. </P> <P align="justify"> Korpijaakon tutkimustulokset poikkeavat nimenomaan omistusoikeuskysymyksen osalta siihen asti vallinneista käsityksestä. Hänen mukaansa yksittäisten perheiden käytössä olleet veromaat ovat olleet täsmällisesti rajattuja toisiaan vastaan, ja sama on pätenyt myös lapinkyliin, eikä rekonstruktion laatiminen kylän alueella vallinneesta kiinteistöjaotuksesta tuota erityisempiä vaikeuksia. Kysymys omistusoikeudesta liittyy Korpijaakon mukaan kuitenkin nimenomaan lapinveromaihin. Hänen mukaansa maat ovat kulkeneet perintönä, niitä on voitu lahjoittaa, pantata, vuokrata ja luovuttaa, ja maille on myönnetty jopa lainhuutoja ja kiinnekirjoja. </P> <P align="justify"> Korpijaakon mukaan "alioikeuskäytännössä lappalaisten oikeusasemassa on voitu havaita kaikki ne elementit, joiden pohjalta nykyisin puhutaan omistusoikeudesta: lappalaiset ovat nauttineet lainsäädösten takaamaa omistajanhaltijan oikeussuojaa suhteessa muihin maankäyttäjäryhmiin" ja kompetenssin osalta "lappalaisen oikeus on vastannut omistus- tai paremminkin verotalonpojan oikeusaseman edellyttämiä ulottuvuuksia". Hänen mukaansa myös yksittäinen perhe on kokenut omistavansa kyseisen veromaan ja omistamiseen liittyvä ajatustapa ja järjestelmä on hallinnut yhteisön keskuudessa vallineita oikeuskäsityksiä aivan yleisesti. </P> <P align="justify"> Vuoden 1683 metsäasetuksen antaminen ei Korpijaakon mukaan vaikuttantut Lapinmaan oikeuskäytännössä mihinkään havaittavaan suuntaan, vaan oikeuksien rajanveto tapahtui samaan tapaan kuin ennenkin. Hänen mukaansa "ne maat, jotka yksityisoikeudellisin perustein voitiin todeta kuuluvan lappalaisille, pysyivät näiden hallinnassa edelleenkin". </P> <P align="justify"> Kuten edellä todettiin, kysymys lappalaisten maaoikeuksien oikeudellisesta luonteesta on vanhaa perua. Kysymys oikeuden luonteesta oli esillä jo aikalaiskeskustelussa 1600- ja 1700-luvulla. Viime vuosisadalle tultaessa nimenomaan Holmbäckin tutkimuksen merkitys oli keskeinen. Vaikka useat ruotsalaiset tutkijat ovat myöhemminkin tutkineet maankäyttöön liittyviä kysymyksiä, lähtökohtana on ollut valtion omistusoikeus maihin ja vesiin. Myöskään Suomen puolella Holmbäckin tulkintaa ei riitautettu. Suomessa asiaa ei tutkittu yksityiskohtaisemmin, mutta viitaten Holmbäckiin, maa- ja vesioikeuden auktoriteetti, professori Kyösti Haataja katsoi, että lappalaisille ei kuulunut mitään yksityistä omistusoikeutta alueisiin. </P> <P align="justify"> Itse asiassa vasta Ruotsin HD:n päätös 1980-luvun alussa muutti siihen asti vallinnutta käsitystä valtion ehdottomasta omistusoikeudesta. Vaikka kyseisessä oikeudenkäynnissä "näyttö ei riittänyt", oleellista oli ennen kaikkea se, että periaatteessa omistusoikeus on ollut mahdollista saavuttaa pelkästään lappalaiselinkeinoja harjoittamalla. Valtion oikeus ei siis ole tässä mielessä absoluuttista tai lopullista. Vaikka Korpijaakon tutkimuksessa ei käsitellä verotunturioikeudenkäyntiä, tutkimuksessa tehdyt johtopäätökset on helposti yhteensovitettavissa HD:n päätöksessä määriteltyjen omistusoikeuden saavuttamista koskevien kriteerien kanssa. </P> <P align="justify"> Mikäli kysymys lappalaisten hallinnassa olleisiin maa- ja vesialueisiin halutaan pelkistää kysymykseksi omistusoikeudesta, voidaan sanoa, että perinteinen käsitys lähtee valtion omistusoikeudesta, mutta tämä käsitys on myös perustellusti kiistetty. Jokainen tutkimus on lähtökohtaisesti vain kyseisen tutkijan oma käsitys asiasta, mutta esimerkiksi Suomen perustuslakivaliokunta on todennut, että "uusimmassa tieteellisessä tutkimustoiminassa on esitetty varteenotettavia näkökohtia maahan kohdistuvan saamelaisten omistusoikeuden olemassaolon puolesta" (PeVL 3/1990, 3). Tämän päivän näkökulmasta on kuitenkin myös otettava huomioon, että kysymys yksityisestä omistusoikeudesta liittyy nimenomaan 1600-lukuun ja 1700-luvun alkupuolen tilanteeseen. Näiden historiallisten maa- ja vesioikeuksien oikeudellinen merkitys tänä päivänä on kuitenkin monella tavoin avoin kysymys. Myös siitä, keitä voitaisiin nykyään pitää vanhojen oikeuksen oikeudenomistajana, on esitetty erilaisia käsityksiä. </P> {{Artikkelilinkki|20140806094820|Sisällysluettelo: Historia}}<BR><BR>
Artikkeliin liittyviä paikkoja:
Artikkelin kirjoittaja:
Artikkelin luokat:
Sivulle tulevat ääninäytteet:
