You do not have permission to edit this page, for the following reason:
The action you have requested is limited to users in the group: Users.
<P align="justify"> Kristilliset vaikutteet ovat suodattuneet saamelaisten esikristilliseen maailmankuvaan sekä idän että lännen puolelta jo huomattavasti ennen organisoidun lähetystyön aloittamista. Näin varhaisimmatkin saamelaisen muinaisuskon lähteet kertovat vain enemmän tai vähemmän synkretistisestä maailmankuvasta. Idässä kristityt novgorodilaiset kauppiaat tulivat jo 1000-luvun alussa Vienanmeren pohjoisrannikolle, ja Kuolan niemimaa kuului jo 1200-luvulta lähtien Novgrodin valtapiiriin. Lähetystyö itäsaamelaisten parissa alkoi kuitenkin vasta alueen siirryttyä Moskovalle 1471-78, ja sen jälkeen, kun Moskovan itsenäinen patriarkaatti perustettiin 1489. Idän kirkko eteni Kuolaan ja Petsamoon 1500-luvun alkupuolella, ja siitä alkaen ovat itäsaamelaiset kuuluneet ortodoksiseen kulttuuripiiriin. Petsamon kappeli perustettiin 1524 ja {{Artikkelilinkki|0912|Petsamon luostari}} 1553. Vuonna 1565 rakennettiin Boriksen ja Glebin kirkko Paatsjoen rannalle maamerkiksi Tanska-Norjaa vastaan, ja 1570-luvulla Ponoijoen suuhun kirkko Pietarin ja Paavalin kirkko turjansaamelaisia varten. Kaikkiaan Kuolan niemimaalle kohosi 1400- ja 1500 -lukujen kuluessa yli 10 toimivaa kirkkoa ja useita luostareita. Petsamon luostarin perustajaa Pyhää {{Artikkelilinkki|1666|Trifonia}} pidetään keskeisimpänä itäsaamelaisten lähetyssaarnaajana. Vaikka Idän kirkon muodollinen läsnäolo itäsaamelaisten alueilla muodostui vahvaksi, ei sen vaikutus saamelaisten maailmankuvaan ollut kovin vahva tai ainakaan nopea. Idän kirkolla oli varsin pehmeä lähetysstrategia; uuden uskonnon perusteet koetettiin tehdä ymmärrettävämmiksi suhteuttamalla ne esikristillisiin elementteihin. Näin luotiin tavallaan tietoinen synkretismi, joka sitten sen kristillistä puolta vahvistamalla vähitellen pyrittiin kääntämään kokonaan kristilliseksi. Käytännössä tämän synkretismin puhdistaminen osoittautui varsin vaikeaksi tehtäväksi. </P> <P align="justify">Aivan ongelmatonta ei ortodoksisenkaan kirkon rinnakkaiselo saamelaisten kanssa ollut. Saamelaiset kokivat kirkon ja sen toimitukset taloudelliseksi rasitukseksi. Esim. Ponoijoen kirkko vaati saamelaisia luovuttamaan henkilökunnalle puolet joen kalasaaliista, mikä herätti närää ja aiheutti ensin kirkon sulkemisen. Iivana Julma kuitenkin antoi 1581 kirkolle uudelleen luvan toimia ja nautintaoikeuden puoleen Ponoijoesta. Kuolan niemimaan saamelaiset saatiin kastetuiksi kokonaan 1700-luvun alkupuoliskolla, mutta vanhan maailmankuvan elementit elivät kristillisten joukossa edelleen vahvoina. </P> <P align="justify"> Lännen taholla ei katolinen kirkko ehtinyt tehdä länsisaamelaisten keskuudessa juurikaan lähetystyötä, lukuunottamatta Ruijan rannikon merisaamelaisia, joita varsinkin kuningas Haakon V:n aikana pyrittiin voimakkaasti kristillistämään. Kristilliset vaikutteet siirtyivät kuitenkin esim. kaupan välityksellä, ja myös kirkkoja oli jo varhain pystytetty Norjan ja Ruotsin saamelaisalueilla asuville ei-saamelaisille. Merisaamelaislähetys välitti myös epäsuorasti kristillisiä vaikutteita muiden saamelaisryhmien keskuuteen, sillä kesäisin monet tunturisaamelaiset saapuivat joksikin aikaa rannikolle ja joutuivat näin uuden uskonnon piiriin. 1200-luvun alussa Norjan ja maailman pohjoisin kirkko oli Lenvikissa Tromssan lähistöllä. Ruotsin puolella pohjoisin kirkko oli hieman Uumajasta pohjoiseen. Sittemmin keskiajalla kirkkoja rakennettiin edelleen pohjoiseen Ruijan rannikolle ja Pohjanlahden rannikolle. Katoliseen keskiaikaan liittyy Margaretan, ruotsinsaamelaisen naisen yksityinen työskentely kristinuskon hyväksi. Oma vaikutuksensa oli varmasti myös {{Artikkelilinkki|1331|pirkkalaisten}} välittämillä vaikutteilla. </P> <P align="justify"> Reformaation jälkeen lähetystyö ainakin hetkellisesti aktivoitui Ruotsi-Suomen puolella. Jo 1550 Kustaa Vaasa velvoitti rannikkopitäjien eli Suomen Lapin osalta Kemin ja Tornion kirkkoherrat pitämään huolta, kunkin osaltaan, myös ylämaitten saamelaisista. Tämä määräys kumottiin kuitenkin pian, sillä 1559 Kustaa asetti ensimmäisen erityisen Lapin-papin ja samalla suorastaan kielsi Kemin ja Tornion kirkkoherroja käymästä Lapista useammin kuin kerran vuodessa. Syynä oli huoli kirkkoherrojen mahdollisista luvattomista turkiskaupoista. Käytännössä lähetystyö ja kirkollinen organisoituminen oli alkuun tehotonta, mutta 1500-luvun loppupuolella ja 1600-luvun alkupuolella tilanne muuttui, kun suurvaltojen Ruotsi-Suomen ja Venäjän välille syntyi kilpajuoksu Jäämerelle. </P> <P align="justify"> Täyssinän rauhassa 1595 Venäjä luovutti Ruotsille oikeuden läntiseen Jäämeren rannikkoon, ja Venäjän ja Ruotsi-Suomen pohjoinen itäraja vedettiin likimain nykyiselle linjalleen. Rajakomission riitaantumisen tähden sen pohjoisin osa kuitenkin jätettiin määrittelemättä. Koska Ruotsi-Suomi oli nousemassa paikalliseksi suurvallaksi, Venäjä aktivoitui nyt Jäämeren suunnalla ja pyrki sieltä käsin turvaamaan uhatut meritiensä. 1613 Knäredin rauhassa Ruotsi puolestaan menetti Tanska-Norjalle oikeuden Ruijan rannikkoon. Kun Ruotsin haave tulla Jäämeren valtiaaksi näin romuttui, niin huomio kiinnitettiin omiin sisämaan Lapinmaihin, ja niiden hallintoa ja talouselämää alettiin kehittää, jotta edes niiden omistus varmistuisi sekä Norjaa että Venäjää vastaan. Viimeistään Stolbovan rauhassa 1617 Ruotsista tuli alueellinen suurvalta, ja Venäjän tultua täysin eristetyksi Itämerestä sen muodostama pohjoinen uhka koettiin entistäkin vaarallisemmaksi. Toinen syy lähetystyön aktivoitumiseen oli se, että uskonpuhdistuskirkko oli selvästi opillisempi ja ärhäkämpi lähetyskirkko. Luterilaisessa teologiassa alettiin pian korostaa, että valtakunnassa vallitseva pakanuus veti Jumalan tuomion koko yhteiskunnan, myös sen kristittyjen jäsenten, päälle, ja siksi saamelaiset oli tärkeää käännyttää. Kaarle IX aloitti Lapin poliittisen valtaamisen ja samalla Ruotsi-Suomen saamelaisten todellisen käännyttämisen. 1603 hän antoi asetuksen kirkkojen rakentamiseksi Ruotsi-Suomen Lapinmaihin. Vuosisadan kuluessa kirkot pystytettiin maamerkeiksi Tornion ja Kemin Lapinmaitten ulkoreunoille, Norjaa ja Venäjää vastaan. Näin syntyivät mm. Enontekiön Markkinan (1607), Inarin (1648), Sodankylän (1689), Kuusamon (1695) ja Utsjoen (1700) kirkot. Karkeasti voidaan sanoa, että Ruotsin Lapinmaat kristillistettiin ainakin pinnallisesti 1600-luvulla uskonnon opillista ainesta korostaneen luterilaisen ortodoksian ja siihen liittyneen kirkollisten muotojen noudattamista (esim. säännöllistä kirkossakäyntiä) painottaneen korkeakirkollisuuden hengessä. </P> <P align="justify"> Tehokkaana keinona saamelaisten kristillistämiseksi nähtiin Ruotsi-Suomessa myös saamelaiskoulut ja saamenkielisen hengellisen kirjallisuuden julkaiseminen. Kustaa II Aadolf perusti kaksi koulua saamelaisille, toisen Piitimeen ja toisen Lyckseleen Uumajan Lappiin. Ensimmäinen lapinkielinen kirja oli Piitimen koulun johtajan Nils Anderssoninpiiitimenlapinkielinen kirjanen vuodelta 1619, ja 1630-40 julkaistiin joukko muitakin lapinkielisiä kirjoja. Kirjakieliongelma oli kuitenkin suuri. Saamelaisten sivistämisellä oli silti suuri epäsuora merkitys, koska näin saatiin aikaa voittain saamelaisia pappeja, joita tiedetään toimineen Ruotsi-Suomen Lapissa kymmenkunnan. Varsinainen lähetysrynnäkkö tapahtui Ruotsi-Suomessa kuitenkin vasta 1600-luvun lopulla, kun havaittiin, että kirkollinen aktiivisuus oli vain osa totuutta: kodissa ja erämaissa vallitsi vanha pakanuus. Tämän lähetysoffensiivin tuotosta ovat ne 1600-luvun lähteet, joita {{Artikkelilinkki|16129|Johannes Scheffereus}} käytti tunnetussa teoksessaan {{Artikkelilinkki|1722|<i>Lapponia</i>}} (1673). </P> <P align="justify"> Norjassa saamelaisten kristillisyydestä kannettiin kyllä uskonpuhdistuksen jälkeen periaatteessa huolta, mutta heikolla menetyksellä. Ei osattu riittävästi saamea eikä koetettu vedota saamelaisiin näiden omalla kielellä. Lisäksi keinot osin olivat varsin karkeat. Kun Tanska-Norjan kuningas Kristian IV kuuli 1609, että hänen valtakunnassaan oli vielä täysiä pakanoita, hän määräsi, että kaikkia lappalaisia, jotka todistettavasti harjoittivat pakanuutta eivätkä tahtoneet siitä luopua, oli rangaistava kuolemalla. Esim. Ruijassa vuosina 1620-1633 koetettiinkin kuolemantuomioin kitkeä noituutta. Norjan saamelaiset kristillistyivät vasta 1700-luvulla Thomas {{Artikkelilinkki|1631|von Westenin}} tehokkaan ja saamen kieltä viljelleen pietistisen lähetystyön myötä (1716-1727). Pietismissä korostettiin todellista sydämen kääntymystä tiedollisen ja muodollisen sijaan. Syynä tähän tiettyyn viiveeseen Norjan puolella lienee ollut toisaalta se, ettei poliittista painetta korvamerkata väestö itselle samassa mielessä ollut, ja toisaalta se, että saamelaisten oli erittäin vaikea ymmärtää norjaa, kun taas Suomen ja osin Ruotsinkin Lapissa (Tornion, Luulajan ja Piitimen Lapinmaissa) osattiin vanhastaan suomea, ja näin julistus suomen kielellä tavoitti varsin hyvin, minkä lisäksi tulee mainittu Ruotsi-Suomen puolella jo aiemmin oivallettu saamenkielisen julistuksen merkitys. Von Westen palveli myös {{Artikkelilinkki|1721|lappologiaa}} tuottamalla työtovereineen toisen ryhmän arvokkaita klassisia lähteitä. Hänen työnsä innosti edelleen sekä lähetystyöhön että etnografiseen tutkimukseen sekä Norjassa että Ruotsissa. Näin muodostuivat eräät 1700-luvun muista tärkeistä lähteistä ja ensimmäisistä nykyaikaisista etnografisista kuvauksista, kuten Knut Leemin kuvaus Ruijan lappalaisista (1767), johon sisältyy myös Erik Johan Jessenin teos lappalaisten pakanallisesta uskonnosta. </P> <P align="justify"> 1700-luvun lopulle tullessa kaikki saamelaiset oli saatettu ainakin muodolliseen kirkolliseen kontrolliin. Silmiinpistävimmät ja yhteisöllisimmät saamelaisten etnisen maailmanselityksen mukaiset rituaalit, shamanismi ja siihen liittynyt noitarummun käyttö sekä siitakohtainen seitakultti, oli onnistuttu juurimaan pois koko Lapista. Kirkolliset auktoriteetit paheellistivat myös esim. joikaamisen siinä määrin tehokkaasti, että tuomitseminen aidosti siirtyi myös kansankulttuuriin. Saamelaiskulttuurin kristillistyminen oli kaikkiaan kuitenkin hyvin hidas prosessi, ja itse asiassa vasta {{Artikkelilinkki|0902|lestadiolaisuus}} mursi saamelaisen kulttuurin vahvan adaptoitumiskyvyn. Monet pakanalliset rituaalit jatkuivat kodissa ja erämaissa kauan salaa, kiellettynä perinteenä. Esim. yksityinen seitakultti lienee jatkunut ainakin 1950-luvulle asti. Kertomusperinne säilöi osan vanhan maailmanselityksen kognitiivisesta aineksesta. Osa siitä taas voidaan tavoittaa tiedostamattomaksi hämärtyneenä tiettyjen myöhäisperinteen uskomusten takaa, kuten varhaiskantainen sairausselitys (sielunmenetys) {{Artikkelilinkki|1061|ráimmahallan}} -tilaan joutumisen taustalta. Eräät vanhaan maailmanselitykseen kuuluneet ilmiöt, kuten usko etiäisiin, elävät kansankulttuurissa yhä sellaisinaan. </P> <P align="justify"> Saamelaisten esikristillisen "uskonnon" hyvin vahva suuntautuminen elinkeino-onnen, terveyden yms. ylläpitämiseen, siis ylipäätään sen hyvin tämänpuoleinen orientoituminen, tuotti lähetystyölle suuria ongelmia varsinkin lännessä. Esim. parantamisen suhteen kirkolla tai yhteiskunnalla oli hyvin vähän annettavaa noitien tilalla. Lähetyssaarna käsitteli lähtökohtaisesti aikalailla toisentasoisia kysymyksiä, sielun autuutta ja kuoleman jälkeistä olotilaa. Lähetyssaarnaajat eivät saarnanneet elinkeino-onnen säilymistä tai parantumista kristinuskon vastaanottamisen yhteydessä. Idän kirkon väliaikaisen synkretismin luomiseen perustuva lähetysstrategia tuotti opillisesti vähemmän puhtaan, mutta sisäisesti yhtenäisemmän tuloksen.</P> <P align="justify"> Toinen seikka, joka edesauttoi vanhan maailmankuvan säilymistä uuden rinnalla ja siten hidasti lähetystyön läpimurtoa, oli kaksoisnimisysteemi. Sekä Ruotsi-Suomessa että Norjassa saamelaisten kristillistäminen kävi lyhyen, mutta varsin selkeän kaksoisuskonto ja -identiteettivaiheen kautta. Kysymys ei ollut synkretistisestä vaiheesta, koska saamelaisten kaksi identiteettiä olivat kumpikin aitoja. Kristillinen hallitsi maailmankuvaa kirkolla käydessä, ja etninen pakanallinen aktualisoitui omassa kotipiirissä. Kun nimi oli hyvin keskeinen identiteettitekijä saamelaiselle, hän kahden nimensä johdosta myös aidosti oli kaksi eri persoonaa. Usein sitten, kun kristillinen kulttuuri pääsi voitolle ja saamelaiset etunimet hävisivät, tästä etunimestä muodostettiin sukunimi; tällä tavalla on syntyneet esim. Päiviöt, Aikiot, Eirat, Maggat yms. tyypilliset saamelaissukunimet. </P><BR> {{Artikkelilinkki|20140806121103|Sisällysluettelo: Kristinusko ja kirkko}}<BR><BR>
Artikkeliin liittyviä paikkoja:
Artikkelin kirjoittaja:
Artikkelin luokat:
Sivulle tulevat ääninäytteet:
