You do not have permission to edit this page, for the following reason:
The action you have requested is limited to users in the group: Users.
<P align="justify"> Kirjallisuus tässä artikkelissa tarkoittaa saamelaista kaunokirjallisuutta, josta erillisinä käsitellään {{Artikkelilinkki|0424|runous}} (taiderunous) ja {{Artikkelilinkki|0425|näytelmäkirjallisuus}} (draama). Kaunokirjallisuuden alkuna voidaan (syystä) pitää joikurunoutta, sillä saamelaiset ovat jo vuosisatojen, kenties vuosituhansienkin ajan ilmaisseet tunteitaan ja tuntemuksiaan joikujen ({{Artikkelilinkki|0432|joiku}}) sävelin ja sanoin. </p> <P align="justify"> Ensimmäiset saamenkieliset, lyyrisiksi runoiksikin mainitut Olaus Sirman muistiinmerkitsemät <i>Guldnasaš</i> ja <i>Moarsi fávrrot</i> olivat juuri joikuja. Ne ilmestyivät 1673 Johannes {{Artikkelilinkki|16129|Schefferuksen}} monografiassa {{Artikkelilinkki|1722|<i>Lapponia</i>}} ja herättivät suurta huomiota valistuksen ja esiromantiikan ajan Englannissa ja Saksassa. </p> <P align="justify"> Kansallisromanttiset aatevirtaukset vaikuttivat 1800-luvun alkupuolella Uppsalan yliopistossa opiskelleeseen saamelaisnuorukaiseen Anders {{Artikkelilinkki|16158|Fjellneriin}} (1795-1876), joka alkoi kerätä saamelaista kansanperinnettä kansanrunoudentutkija G. A. {{Artikkelilinkki|1693|Gottlundin}} innoittamana. Fjellner merkitsi muistiin useita joikurunoja, jotka hän kertoi kuulleensa eri puolilla Saamenmaata. Näistä merkittävin on runoelma <i>Peiven Parneh / Peiveparnen Suongoh Jettanasi ilmin</i> (suomeksi Päivän pojat 1876). Tässä myyttisessä runoelmassa kuvataan, kuinka Päivän poika matkustaa jättiläisten maahan, rakastuu siellä jättiläisen tyttäreen ja nai hänet. Liitosta syntyvät Päivän pojat, jotka ovat saamelaisten esivanhempia. Fjellnerin kanssa samoihin aikoihin saamelaisesta kansanrunoudesta kiinnostuivat monet saamelaisalueella toimineet papit ja toisaalta fennougristit. Muun muassa Utsjoen kirkkoherrana (1820-1831) toiminut Jacob {{Artikkelilinkki|1671|Fellman}} tallensi merkittävän joiku- ja tarinakokoelman <i>Anteckningar under min vistelse i Lappmarken</i> (1906). Kansanperinteen kerääjistä kaikista laajimman, neliosaisen kokoelman, <i>Lappiske eventyr og sagn</i> (1927-29), julkaisi fennougristina tunnettu {{Artikkelilinkki|16160|J. K. Qvigstad}}. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa kiinnostuttiin myös laajemmin joiun musiikillisesta puolesta, ja tunnetuimpia ovat Armas Launiksen, Eliel Lagercrantzin, A. O. Väisäsen ja Karl Tirenin kokoelmat. </p> <P align="justify"> Saamenkielisen kirjallisuuden syntynä pidetään vuotta 1619, jolloin Ruotsissa julkaistiin kaksi uskonnollista kirjasta <i>ABC Book på Lappska Tungmål</i> ja <i>En liten sångebook</i> saameksi. Kirjat olivat käännöksiä, kuten oli lähes kaikkien saamen kielellä julkaistujen teosten laita aina 1900-luvun alkuun. Vajaan kolmensadan vuoden ajan saameksi onkin tuotettu pääasiassa uskonnollisia tekstejä, ja niiden kirjoittajat ovat olleet pappeja. </p> <P align="justify"> Vuosisatojen ajan suullinen kertomaperinne on elänyt voimakkaana saamelaisten keskuudessa. Sen vaikutukset näkyvät myös kirjoitetun kirjallisuuden eri lajeissa, muotokielessä ja teemoissa. Muisteluskirjallisuus on monen saamelaisen kirjailijan suosima laji, joka on tyylinsä ja sisältönsä puolesta lähellä suullista perinnettä, sillä siitä puuttuvat varsinaiset sepitteisyyden tuntomerkit. Muisteluskirjallisuuden määrä on suhteellisen suuri, kun tarkastellaan saamenkielistä kirjallisuutta kokonaisuudessaan, ja se on ollut elinvoimainen laji. </p> <P align="justify"> Muisteluskirjallisuuden alkuna voidaan pitää Koutokeinon mellakoista vuonna 1852 tuomittujen Lars Hættan ja Anders Bærin omaelämäkerrallisia muistiinpanoja. Ne ilmestyivät aluksi norjannoksina 1923 ja 1926; saamenkielisinä ne pääsivät julkisuuteen vasta 1956 nimellä <i>Muitalusat</i>. Lars Hættan kirjoittajanura jatkui myöhemmin Raamatun kääntäjänä ja virsirunoilijana. Koutokeinon tapahtumien ja rajasulkujen jälkeen monet poronhoitajat joutuivat muuttamaan muualle, kuten kävi Koutokeinossa syntyneen Johan {{Artikkelilinkki|1652|Turin}} perheelle, joka muutti Ruotsiin. Johan Turi (1854-1936) tuli tunnetuksi teoksellaan <i>Muitalus sámiid birra</i> (1910, suomeksi <i>Kertomus saamelaisista</i> 1979), jonka hän kirjoitti tanskalaisen taiteilijan Emilie Demant Hattin avustuksella. </p> <P align="justify"> Johan {{Artikkelilinkki|1652|Turin}} esimerkin innoittamana monet muutkin saamelaiset alkoivat kertoa elämänkokemuksistaan. Anta Pirak (1873-1951) kirjoitti luulajansaamenkielisen <i>Jåhttee saame viessom</i> 1937. Naiset alkoivat kirjoittaa muisteluskirjallisuutta vasta 70-luvulla, jolloin Saara Ranta-Rönnlund (1903-1979) julkaisi ensimmäisen muisteluksensa lapsuus- ja nuoruusvuosistaan paimentolaisena (<i>Nådevalpar</i>, 1971). Hänen jälkeensä muistelusteoksia ovat julkaisseet muun muassa Ellen-Sylvia Blind, Inger Huuva-Utsi, Stina Gaup-Westerlund, Ella-Karin Blind, Anni Kitti ja Astrid Johnskareng. Miehistä mainittakoon Mikkel P. A. Pongo, Klemet A. Turi, Iisakki Mattus ja Anders O. Eira. </p> <P align="justify"> Varsinaisen kaunokirjallisuuden alkuna voidaan pitää pastori Anders Porsangerin (1735-1780) sepittämiä norjankielisiä runoja, ja ensimmäiset saamenkieliset, Anders Fjellnerin, runot puolestaan julkaistiin 1800-luvun alkupuolella. Ensimmäinen saamelaisromaani, Matti Aikion (1872-1929) <i>Kong Akab og Naboths vingaard</i>, ilmestyi norjankielisenä 1904. Lukijoitten tietoisuuteen Aikio tuli teoksellaan <i>I Dyreskinn</i> (1906), jossa hän kuvaa realistisesti saamelaisten oloja yhteiskuntaa koettelevien muutosten keskellä. Hänen aikalaisensa Anders {{Artikkelilinkki|1650|Larsen}} (1870-1949) ja Pedar Jalvi (1888-1916) kirjoittivat saameksi, ja heidän tavoitteenaan oli kohottaa saamelaisten itsetuntoa äidinkielisillä kirjoituksillaan. Anders Larsen julkaisi omakustanteena pienoisromaanin <i>Beaiveálgu</i> (1912), joka oli osittain ilmestynyt jatkokertomuksena hänen toimittamassaan saamenkielisessä lehdessä Sagai Muittalægje. Lehti ilmestyi Norjan puolella seitsemän vuoden ajan, 1904-1911. Lehdessä debytoi myös saamelaisten kansallisrunoilija ja myöhempi valtiopäivämies Isak {{Artikkelilinkki|1666|Saba}} (1875-1921) runollaan <i>Sámi soga lávlla</i> (Saamen suvun laulu). Pohjoismainen saamelaiskonferenssi hyväksyi sen viralliseksi kansallislauluksi v. 198? ({{Artikkelilinkki|0514|kansallissymbolit}}). </p> <P align="justify"> Aikion ja Larsenin aikalainen Pedar Jalvi opiskeli Jyväskylän seminaarissa 1911-1915, ja alkoi siellä, kansallisromanttisten aatteiden innoittamana ja toisaalta Aikion ja Larsenin esimerkkiä noudattaen, kirjoittaa saameksi. Vuonna 1915 ilmestyi hänen ainoaksi jäänyt kaunokirjallinen teoksensa <i>Muohtačalmmit</i>, joka sisältää runoja ja kertomuksia. Seminaariaikana heräsi myös kiinnostus oman kansan menneisyyteen ja perinteeseen, ja niinpä Jalvi keräsi kesäisin kotiseutunsa perinnettä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Perinnemuistiinpanot ilmestyivät Samuli Aikion toimittamina vuonna 1966 (<i>Sabmelažžai maidnasak ja muihtalusak</i>, Lappalaisten satuja ja tarinoita). </p> <P align="justify"> Vaikka 1900-luvun alku näyttikin lupaavalta saamelaiskirjallisuudelle, niin seuraavat neljä vuosikymmentä olivat hiljaiseloa. Kaunokirjallisuutta julkaistiin lähinnä 1934 perustetussa {{Artikkelilinkki|0319|Sápmelaš}}-lehdessä ja se oli monelle kimmokkeena laajemmalle kirjalliselle tuotannolle. Muun muassa Hans-Aslak Guttorm, Pekka Lukkari, Nils-Aslak {{Artikkelilinkki|1667|Valkeapää}} ja {{Artikkelilinkki|1668|Kirsti Paltto}} debytoivat aikoinaan lehdessä. 1940-luvun ainoa julkaistu teos on Hans-Aslak Guttormin (1907-1992) runo- ja novellikokoelma <i>Gohccán spálli</i> (1940). Hänen nuoruusvuosiensa muu tuotanto sai odottaa lähes puoli vuosisataa julkaisemista. Tuotannossaan (<i>Golgadeamen</i> 1982, <i>Rádjajohtin</i> 1983, Iešnjárgga šiljut 1986) Hans-Aslak Guttorm on osannut taitavasti sovittaa saamelaisten kertomusperinteen ja kaunokirjallisen muodon toisiinsa. </p> <P align="justify"> Vaikka ensimmäiset saamenkieliset kaunokirjalliset teokset ilmestyivätkin jo 1910-luvulla, niin varsinainen läpimurto koettiin vasta 1970-luvun alussa, jolloin alkoi ilmestyä enenevässä määrin monenlaisia teoksia runoista romaaneihin ja näytelmiin, ja myös naisten tuotanto ylitti julkaisukynnyksen. Ensimmäinen saamenkielinen naisen kirjoittama teos oli Kirsti Palton novelli- ja tarinakokoelma <i>Soagŋu</i> (1971). Kirjailijana Paltto onkin ollut tuotteliain ja monipuolisin, sillä novellien lisäksi hän on kirjoittanut lastenkirjoja, runoja, näytelmiä ja romaaneja. 1980-luvun puolivälissä ilmestyi hänen ensimmäinen romaaninsa <i>Guhtoset dearvan min bohccot</i> (1987), jonka suomennos, Voijaa minun poroni, oli 1986 Finlandia-palkintoehdokkaana. Käännös julkaistiin ennen saamenkielistä alkuteosta. Syynä oli, kuten niin usein, rahan puute. Rievanjärven tapahtumat saivat jatkoa romaanissa <i>Guržo luottat</i> (1991). Romaaneissaan Paltto kuvaa saamelaisten ja suomalaisten suhteita toisen maailmansodan alla ja sen aikana. Romaanissaan <i>256 golláža</i> (1992) Paltto parodioi Bollomohkki-nimisen kunnan tapahtumia. Ensimmäisen novellikokoelman jälkeen Paltolta on ilmestynyt kolme muuta kirjaa: <i>Risten</i> (1980), <i>Guovtteoaivvát nisu</i> (1987) ja <i>Suoláduvvan</i> (2001). Novellikokoelma Suoláduvvan oli Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaana vuonna 2002. </p> <P align="justify"> Samoihin aikoihin Palton kanssa aloitteli kirjailijauraansa ruotsinsaamelainen Annok Sarri Nordrå ruotsinkielisellä romaanitrilogiallaan, jonka ensimmäinen osa, <i>Ravnas vinter</i>, ilmestyi 1973 (<i>Fjellvuggen</i> 1975, <i>Avskjed med Saivo</i> 1981). Seuraavien vuosikymmenten aikana Palton ja Sarri Nordrån rinnalle nousi uusia romaanikirjailijoita, jotka kuvasivat saamelaisyhteisöä uudenlaisista näkökulmista. Esimerkiksi Eino Guttormin <i>Árbeeatnan luohti</i> (1981) herätti saamelaisissa lukijoissa suurta kiinnostusta lestadiolaisuutta käsittelevän näkökulman vuoksi. Ellen Marie Varsin romaani <i>Kátjá</i> (1986) oli puolestaan tervetullut teos, joka avasi tietä nuortenkirjallisuudelle. </p> <P align="justify"> Jovnna-Ánde Vest tuli lukijoiden tietoisuuteen voitettuaan Davvi Girjin kirjoituskilpailun teoksellaan <i>Čáhcegáddái nohká boazobálggis</i> (1988, suomeksi Poropolku sammaloituu 1990), minkä jälkeen hän on julkaissut neljä romaania. <i>Kapteainna ruvsu</i> (1991) ja <i>Eallin bihtát</i> (1992) -teosten teemoina ovat siirtolaisuus ja identiteetin menetys. Molemmat kuvaavat myös aikamme ilmiötä, rasismia, ja siitä nousevaa väkivaltaa ja terroria. Kirsti Palton tavoin Jovnna-Ánde Vest käsittelee uusimmissa romaaneissaan <i>Árbbolaččat I-II</i> (1996, 2002) pienen saamelaiskylän ihmisten elämää ja sen muutoksia 1950- ja 70 -luvuilla. </p> <P align="justify"> Tenonlaakson kirjailijoita on Guttormin, Palton ja Vestin lisäksi myös Olavi Paltto. Hän pohtii 1995 ilmestyneessä novellikokoelmassaan <i>Juohkásan várri</i> siirtolaisuutta, ihmisen yksinäisyyttä ja omien juurten löytämistä. Palton novellien surumielisyys ja absurdius vaihtuu humoristiseksi naapurikylän miehen Eino Guttormin kertomuskokoelmassa <i>Bearralat Deatnogáttis</i> (1998). Guttormin kieli hersyy kertomuksissa ja novelleissa, kun hän kuvaa Tenonlaakson ihmisten elämää ja sen tapahtumia. Saman kylän kasvatteja on myös Johannes Guttorm, jonka lyhytproosateos <i>Jogasgátti nieiddat</i> vie lukijansa keskelle pienen kyläpahasen markkinatapahtumia. Markkinoiden jälkeen kylä ei ole enää entisensä. Huumorin taakse kätkeytyy elämänohje; ei ole koiraa karvoihin katsominen! </p> <P align="justify"> Myös norjaksi kirjoittavat Arvid Hansen, John Gustavsen, Ailu Gaup, Aagot Vinterbo-Hohr ja Magnar Mikkelsen ovat 1980-luvun keskeisiä proosakirjailijoita. Suullisen kertomaperinteen voimakkuudesta huolimatta saamenkielisen epiikan saralla ollaan vasta hakemassa omia linjoja; etsitään kerronnan muotoja, jotka soveltuvat tähän aikaan ja uuden sukupolven lukijoille. </p> <P align="justify"> Saamelaisen kirjallisuuden kehitys 1970-luvulta nykypäivään heijastelee saamelaisten vähemmistö- ja alkuperäiskansa-asemaan liittyviä muutoksia. 1970- ja 1980 -lukujen kirjailijat olivat kokeneet henkilökohtaisesti, miten koulu oli riistänyt heiltä äidinkielen, identiteetin ja kulttuurin. Kirjoittamisellaan he purkivat näitä kollektiivisia kokemuksiaan ja samalla kehittivät äidinkielistä ilmaisua. </p> <P align="justify"> Monien kirjailijoiden teoksissa omat kokemukset ovatkin saaneet kaunokirjallisen muodon, jolloin on ollut mahdollista käsitellä saamelaisuuteen liittyviä kipeitä kokemuksia etäännyttämällä ne runohenkilöiden kokemuksiksi tai fiktion tapahtumiksi. Ajankohdan kirjoittaminen oli myös etnopoliittista, saamelaisen vähemmistön oikeuksien puolustamista. </p> <P align="justify"> 1990-luvulla saamelaisten asema on saanut tunnusta monilla yhteiskunnan osa-alueilla ja lainsäädännössä. Muun muassa saamen kielilait ({{Artikkelilinkki|05108|kielilainsäädäntö}}) ovat astuneet voimaan Pohjoismaissa, saamelaisten kulttuuri-itsehallinto on vahvistunut ja äidinkielistä opetusta saa monissa kouluissa koko oppivelvollisuusiän ajan. Niinpä nykykirjailijoilla ei ole enää samanlaisia kollektiivisia asioita ajettavanaan kuin muutama vuosikymmen sitten, vaan katse on kääntynyt oman minän ja lähiyhteisön kriittiseen tarkasteluun. Kirjailijat ovat myös halunneet palauttaa saamelaisten menneisyydelle ja kulttuurille sen arvon, joka sille muiden kulttuurien rinnalla kuuluu. Tuotannoissaan he ovat tehneet näkyväksi sen, mikä on ollut näkymätöntä ja hävettävää vuosisatojen ajan. Suullisesta perinteestä, kuten saduista, tarinoista, mytologiasta ja joikurunoudesta, monet kirjoittajat ovat löytäneet sen voiman, jonka avulla he ovat alkaneet rakentaa positiivista identiteettiä. Esimerkiksi joiusta tuli 1970-luvulla yksi keskeisimmistä saamelaisen kulttuurin ja identiteetin symboleista, ja sen vaikutus heijastui myös kirjallisuuteen. Varsinkin nuoret runoilijat kokivat omakseen joiun tavan ilmaista asioita; sen välitön suhde luontoon ja sen muotokieli ovat olleet lyyrikoille runouden perusmateriaalina. Nykykirjailijoiden runot ovat lähes poikkeuksetta vapaamittaisia, puheenomaisia ja niissä esiintyy runsaasti joiulle ominaista kuvailmaisua. Epiikassa puolestaan suullinen kertomaperinne ja uskomusmaailma vaikuttavat taustalla ja näkyvät konkreettisesti kerronnan muotokielessä ja perinnemateriaalin käytössä. Saamelainen kirjallisuus tukeutuukin vahvaan kulttuuriperintöön ja sen suomiin mahdollisuuksiin, ja siinä on sen vahvuus ja tulevaisuus. </p> <P align="justify"> Tarkasteltaessa saamen kielellä kirjoittamisen historiaa voidaan todeta, että käytännössä se on ollut laajemmin kirjallisen ilmaisun kielenä vasta viimeiset 30 vuotta. Nuoruudestaan huolimatta saamelainen kirjallisuus on lyhyessä ajassa kehittynyt monipuoliseksi, saamelaiskulttuurin yhdeksi keskeisimmäksi taidemuodoksi. Edessäpäin on vielä monia haasteita, jotka ovat yhteisiä monille muille alkuperäiskansoille ja vähemmistökielten puhujille. </p><BR> {{Artikkelilinkki|20140806122610|Sisällysluettelo: Taiteet}}<BR><BR>
Artikkeliin liittyviä paikkoja:
Artikkelin kirjoittaja:
Artikkelin luokat:
Sivulle tulevat ääninäytteet:
