| TekstiTämä on erikoisominaisuus.
|
<P align="justify"> Eläimistö on muo … <P align="justify"> Eläimistö on muodostunut tietyllä alueella elävistä eläimistä. Yksilö- ja lajimäärä määräytyvät pääasiassa ilmaston mukaan. </P>
<P align="justify"> Eliöt luokitellaan neljään ryhmään ravinnonhankintatapansa mukaan. Kasvit ovat itsenäisiä tuottajia, jotka saavat energiansa auringon valosta. Kasvissyöjät ovat riippuvaisia kasvien tuotannosta ja pedot kasvinsyöjien määrästä. Neljäs ryhmä, hajottajat, saa energiansa hajottamalla kuolleen eloperäisen aineksen takaisin luonnonkiertoon. Kasvien, kasvinsyöjien ja petojen biomassassa pinta-alayksikköä kohti on suuria eroja. Karkeasti arvioiden pohjoisilla alueilla on yhtä petokiloa kohti 5 000 kasvinsyöjäkiloa ja 25 000 kasvikiloa. Viime kädessä kasvibiomassa asettaa rajansa kasvinsyöjien määrälle ja kasvinsyöjien määrä pedoille. Koska pohjoisten alueiden kasvituotanto on huomattavan alhainen, eläintiheydetkin ovat alhaiset. Kun vielä elottoman luonnon ankaruus asettaa rajansa eläinten sopeutumiselle ([[Pohjoinen luonto|Pohjoinen luonto]]), eläinlajejakin on pohjoisessa niukanlaisesti. </P>
<P align="justify"> Trooppisten sademetsien kasvimassa on n. 500 tonnia/hehtaari, eteläisen Suomen havumetsissä vielä n. 300 tonnia/hehtaari, mutta tunturikoivumetsänrajan pohjoispuolella korkeintaan 5 tonnia/hehtaari. Biomassaluvuista ymmärtää helposti, että pohjoinen luonto ei voi elättää kovin tiheää kasvinsyöjäeläinten eli herbivorien kantaa. Esim. yöperhosia on Hankoniemellä 400 eri lajia, mutta Tunturi-Lapissa alle 25 lajia. Etelä-Suomesta voi sadan neliökilometrin ruudusta löytää n. 150 pesivää lintulajia, Käsivarren Lapista vain n. 75 lajia. Lapin linnusto on hyvin erilainen eri biotoopeissa. Yleisesti ottaen järripeippo ja pajulintu vallitsevat metsämaita ja niittykirvinen ja kivitasku avotuntureita. Erikoismaininnan ansaitsee sinirinta, Lapin satakieli, jonka höyhenpuvun värit muistuttavat lapinpuvun värejä. Suotta ei sinirintaa ole valittu Lapin maakuntalinnuksi!Lapin maakuntanisäkäs on karhu ja maakuntakala lohi. </P>
<P align="justify"> Pohjoisten alueiden eläimet ovat sopeutuneet kylmyyteen ja niukkuuteen. Niillä on taito sinnitellä epäsuotuisten jaksojen yli ja tuottaa runsaasti jälkeläisiä, kun olosuhteet tilapäisesti paranevat. Eläimistön niukkuuden ohella pohjoisia alueita luonnehtii eläinten yksilömäärien suuret vuosien väliset runsauserot eli voimakkaat kannanvaihtelut. Tunturisopuleiden ja muiden pikkujyrsijöiden n. viiden vuoden välein toistuvat runsaudenvaihtelut ovat klassinen tapaus, mutta esimerkkejä löytyy lähes kaikista eläinryhmistä (perhoset, kalat, kana- ym. linnut, pienet nisäkäspedot). </P>
<P align="justify"> Tunturisopulin suuret kannanvaihtelut johtuvat osittain ruokapulasta. Kun eläimiä lähtee joukolla ruuan ja parempien laitumien hakuun, syntyy sopulivaellus. Vaelluksiin liittyvät tarinat sopulien itsemurha-aikeista ovat pelkkää tarua. Vaikka eivät itsemurhaa teekään, monet sopulit kuolevat vaelluksella joko nälkään tai petojen kynsissä.Ennen vaellusta sopulit ovat syöneet ja myllänneet kotiseutunsa pintakasvillisuuden huonoon kuntoon. Pikkujyrsijöiden huippukausien jälkeen tunturista löytyy esim. porolle tavallistakin niukemmin ravintoa. Toisaalta ylisuureksi paisunut poroelo ei anna tunturikasvallisuudelle aikaa palautua sen luontaisesta hyvien ja huonojen aikojen rytmistä. Poro on ainoa suurikokoinen kasvinsyöjä, jolla on merkitystä tunturiekosysteemissä. Poron merkitys korostuu tuntureilla, missä sen biomassa ylittää noin kymmenkertaisesti kaikkien muiden kuivan maan selkärankaisten biomassan. Porojen ylilaidunnus rajoittaa puolestaan pikkunisäkkäiden elinmahdollisuuksia, kun tunturit ovat vuosi vuodelta yhä kalutumpia. Pikkunisäkkäiden ahdinko näkyy puolestaan niitä syövien petojen naalin, tunturipöllön, piekanan ja tunturikihun harvinaistumisena. Ylilaidunnus on myös uhka harvinaisille tunturikasveille ja tunturiperhosille, joiden toukat elävät vain tietyillä kasvilajeilla. </P>
<P align="justify"> Lapin asukkaat puhuvat "hiiristä",kun he tarkoittavat myyriä, sopuleita ja päästäisiä. Luonnonvaraisia hiiriä Lapissa ei ole. Niiden virkaa hoitaa kesy ja taitava kiipeilijä punamyyrä, joka tulee talvella asuntoihinkin. Suurisilmäinen, suurikorvainen ja suippokuonoinen punamyyrä muistuttaa ulkonäöltäänkin hiirtä. Kulttuurin vaikutus näkyy myös lintumaailmassa. Varpunen, varis, harakka ja pulu pärjäävät ympäri vuoden vain riittävän suurissa asutustaajamissa. Linnunpönttöjä asettamalla ihminen on tarjonnut asuntopulasta kärsiville kololinnuille pesäpaikkoja ja samalla laajentanut niiden luontaista elinaluetta. Pohjoisimmissa tunturikoivikoissakin pesii nykyisin mm. kirjosieppoja ja talitiaisia, jotka vielä muuta vuosikymmen sitten puuttuivat suuresta osasta Lappia. </P>
<P align="justify"> Viimeisen jääkauden jälkeen n. 10 000 vuotta sitten Lappiin alkoi muuttaa eläimiä etelästä (Euroopasta), idästä (Siperiasta) ja pohjoisesta (arktiselta alueelta). Lapissa eurooppalaista faunatyyppiä edustavat mm. metsämyyrä, metsäpäästäinen ja näätä. Siperialaisen faunatyypin edustajia ovat havumetsien lajit kuten metsäsopuli, ahma ja hirvi. Arktiseen eläimistöön kuuluvat selvimmin tunturisopuli, tunturipeura ja naali. Arktisten eläinten levinneisyys kattaa tavallisesti koko napa-alueen eli ne ovat sirkumpolaarisia lajeja. Lapin läänin eteläosissa eurooppalainen eläimistö lyö kättä siperialais-arktisen eläimistön kanssa. Klassisia esimerkkejä kohtaamisesta ovat lajiparit isokuovi/pikkukuovi ja peippo/järripeippo. Rovaniemen eteläpuolinen alue on isokuovin ja peipon hallussa, pohjoispuolinen alue pikkukuovin ja järripeipon hallussa. </P>
<P align="justify"> Koiraeläimiin kuuluvan naalin kotipaikkakuntia ovat Suomessa olleet Enontekiön ja Utsjoen tunturit. Monesta syystä naali on kuolemassa meiltä sukupuuttoon, mutta elää jokseenkin normaalia elämää Siperian, Kanadan ja Grönlannin napa-alueella. Maapallon naalikanta on arviolta 100 000 - 300 000 eläintä. Euroopan naalikanta lienee vain n. 100 eläintä, josta Suomen osuus 5-15 eläintä. Aluksi naalikantaa verottiturkismuodin kiihottama metsästys niin paljon, että se rauhoitettiin 1940. Rauhoituksesta huolimatta kanta ei kuitenkaan kohentunut. Tuntureilla liikkuu nykyisin vähän suurpetoja, joiden kaatamien saaliseläinten raadoilla naalit pitkälti elivät. Jutaamisen loppuminen on merkinnyt sitä, että tunturiin ei jää edes itsestään kuolleita poroja. Ihmisasutuksen myötä kettu levisi tuntureille ja vahvempana lajina joko tappoi naalin tai ajoi sen pois. Viimeisenä vitsauksena tuli ilmaston lämpeneminen, joka suosii kettua ja muita eteläisiä lajeja ja pistää naalin entistä ahtaammalle. On käynyt jopa niin, ettei edes hyvinä myyrävuosina Suomen Lapissa lisäänny yhtään naaliparia. Lapissa naalin tiedetään lisääntyneen viimeksi 1996. </P>
<P align="justify"> Kolmen faunatyypin kohtaamisen ansiosta Suomen ja Lapin eläinmaailma on runsaslajisempi kuin pelkästä pohjoisesta sijainnista voisi päätellä. Parhaimmin pohjoisiin oloihin ovat sopeutuneet arktisen faunatyypin edustajat. Ne ovat myös sitä lajistoa, joka antaa Lapilleomalaatuisen leiman. Havumetsien lajistoa on laajalla alueella Pohjoiskalotin ulkopuolella, mutta ei esim. monia pohjoisia lintulajeja kuten allia, piekanaa, tunturihaukkaa, kiirunaa, keräkurmitsaa, punakuiria, tunturikihua, pulmusta, tunturikiurua, lapinsirkkua, lapinkirvistä, sinirintaa ja sepelrastasta. Poro polveutuu tunturipeurasta, jota Fennoskandiassa elää enää luonnonvaraisena Kölivuoriston keskiosissa. Luonto on koko ajan joko luontaisessa tai ihmisen aiheuttamassa muutoksessa. Ihmisen seuralaisena Lappiin on levinnyt poron lisäksi mm. rotta ja kotihiiri. Ihmisen ja ilmaston lämpenemisen avittamana mm. metsäkauris on valloittanut Etelä-Lappin. Oma murheellinen lukunsa ovat meille täysin vieraat, tarkoituksella istutetut lajit kuten minkki, supikoira ja piisami, joista kaksi ensin mainittua aiheuttavat suurta tuhoa muille eläimille. Lintukantojen vähenemisen muodossa näiden petojen tihutyöt koituvat metsästäjien harmiksi, sillä ne ovat esim. syventäneet Lapin kanalintujen lamaa. </P>
<P align="justify"> Ns. suurpedot karhu, susi, ahma ja ilves muodostavat eniten taantuneen ja parhaiten tunnetun eläinryhmän. Koko Pohjoiskalotilla suurpedot ovat vähissä. Ilman itärajan takaa tulevaa muuttoliikennettä niitä olisi Lapissa entistä vähemmän. Susi ja ahma kuuluvat uhanalaisiin lajeihin ja karhu ja ilves silmällä pidettäviin lajeihin. Länsi-Lapista susi on käytännöllisesti katsoen kuollut sukupuuttoon. Eri arvioiden mukaan Pohjoiskalotilla (Lappi, Norrbotten, Västerbotten, Finnmark, Troms, Nordland, Murmansk) oli 1990-luvulla suurpetoja seuraavasti: karhuja n. 850 (Suomen Lapissa n. 150), susia n. 80 (Lapissa n. 35), ahmoja n. 450 (Lapissa n. 50) ja ilveksiä n. 250 (Lapissa n. 50). Suojelun ansiosta suurpetomäärät, varsinkin karhut ja ilvekset, ovat viimevuosikymmeninä olleet lievässä kasvussa. Suurpedot kotkan ohella aiheuttavat vuosittain noin 1 000 poron menetykset porotaloudelle. Yksittäiselle poronomistajalle tappiot voivat olla aika ajoin suuret, mutta kokonaisuudessa ne ovat alle prosentin lukuporojenmäärästä. Autojen ja junien alle jää poroja vuosittain n. kolme kertaa enemmän kuin petojen suihin. Petojen ja porotalouden tarpeiden yhteensovittaminen on Lapin suuria luonnonsuojeluongelmia. </P>
<P align="justify"> Metsätalous on suurin yksittäinen uhka Lapin eläimille. Se uhkaa etenkin vaateliaita vanhojen metsien lajeja, jotka eivät sopeudu pirstoutuneisiin hoitometsiin. Voimakkaasta metsätaloudesta kärsineitä lajeja ovat linnuista mm. metso, kuukkeli ja lapintiainen. Soiden ojitus ja vesistöjen rakentaminen uhkaavat kosteikkojen lajeja, mm. vesilintuja ja kahlaajia. Selkärankaisista erittäin uhanalaisiksi luokitellaan Lapissa seuraavat lajit: merilohi, järvitaimen, meritaimen, kiljuhanhi, tunturikiuru, rantakurvi, lapasotka, merikotka, naali ja ahma. Lapin eläimistönsuojelun symboliksi on naalin ohella noussut kiljuhanhi. </P>
<P align="justify"> 1900-luvun alussa Lapissa pesi tuhansia kiljuhanhia, mutta nykyään vain 0-10 paria! Tunturikiurun ohella kiljuhanhesta on tullut koko Pohjoiskalottialueen uhanalaisin pesimälintu. Siperiassa pesii vielä onneksi n. 10 000 paria. Suurin kannan romahdus tapahtui 1940- ja 1950 -luvuilla. Vaikka metsästäjät ovat kautta aikain verottaneet kiljuhanhia, romahdukseen syy ei ole pelkästään liiallinen metsästys, vaan lajin talvehtimisalueella Kaspianmeren tuntumassa tapahtuneet ympäristökatastrofit: luonnontilaisia aroja on muutettu puuvillapelloiksi ja yöpymisjärviä on kuivattu. Kiljuhanhi on esimerkki siitä, että eliölajien suojelu vaatii kansainvälistä yhteistyötä. Suomella ja Lapilla on vastuu myös meillä melko yleisten, mutta muualla Euroopassa harvinaisten lajien suojelusta. Suomen osuus Euroopan jänkäsirriäiskannasta on lähes 80 %, taviokuurnakannasta lähes 70 % ja mustaviklokannasta 65 %. Kaikki kolme lintulajia ovat erityisesti Lapissa pesiviä lintuja. Nisäkkäistä idänpäästäisen, tunturisopulin, punamyyrän ja ahman kannoista huomattava osa on Lapin alueella. </P>
<P align="justify"> Ennen teollista kaupunkikulttuuria Lapin asukkaiden vaikutus luontoon oli melko vähäistä, joskaan ei merkityksetöntä, sillä metsästys ja kalastus ovat olleet pohjoisen elämisen perusta. Subarktisella vyöhykkeellä ensimmäisten ihmisten, ns. Komsa-kulttuurin, elämä oli metsästyksen ja kalastuksen varassa. Poron kesyttäminen mahdollisti kuivan maan "hyödyttömien" varpu- ja jäkälämaiden tuotannon hyväksikäytön. Metsästystä ja kalastusta on harjoitettu niin tehokkaasti kuin se on ollut kunkin aikakauden välineillä mahdollista. Useimmilla Lapin eläimillä ei ole ollut suurta taloudellista arvoa. Riista- ja turkislajit ovat kuitenkin merkittävä poikkeus. Esim. oravia pyydystettiin vielä 1900-luvun alkupuolella satoja tuhansia yksilöitä vuosittain. Metsäjänis ja kanalinnut (etenkin riekko) ovat edelleen ainakin syrjäseuduilla merkittävä ruuanlisä ja sivuansioiden lähde. Ehkä merkittävin ihmisen aiheuttama muutos Lapin eliömaailmassa oli Euroopan suurimman jyrsijän majavan ja metsäpeuran metsästäminen sukupuuttoon 1840- ja 1880 -luvuilla. Ammattimainen metsästys loppui Lapista käytännöllisesti katsoen kokonaan sata vuotta metsäpeuran sukupuutosta. Ammatti- ja sivutoimisia kalastajia on säilynyt näihin päiviin ([[Kalat|kalat]]). Tärkeimmät riistaeläimet olivat muinoin peura ja turkiseläimet, nykyisin riekko, vesilinnut ja jänis Lapin pohjoisosissa sekä riekko, teeri, vesilinnut ja hirvi eteläosissa. </P>
<P align="justify"> Menneinä aikoina tärkein ihmisen hyödyntämä selkärangaton eläinlaji on jokihelmisimpukka eli raakku. Vuonna 1955 rauhoitettu raakku viihtyi ennen monissa Lapin vuolaissa ja puhdasvetisissä joissa. Jokien perkaus ja rakentaminen sekä likaaminen ovat hävittäneet raakkujokia. Hitaasti lisääntyvien raakkujen ryöstöpyynti helmien toivossa vähensi myös oleellisesti kantaa. Koskia entisöimällä ja siirtoistutuksilla raakkukantaa on voitu monin paikoin elvyttää. Pohjoisten eläinten onni riippuu silloin tällöin naapurilajeistakin. Esim. raakku ei tule toimeen ilman elinvoimaista tammukkakantaa, koska sen eräs kehitysvaihe elää tammukan kiduksissa. </P> <BR>
[[Sisällysluettelo: Luonto|Sisällysluettelo: Luonto]]<BR><BR>llysluettelo: Luonto]]<BR><BR> +
|
