Suurporonhoito
Suurporonhoito
Suurporonhoito on elinkeinomuoto, jossa poronhoito on monokulttuuri ja se määrää muun elämisen.
Varsinaisen primäärituotantoon keskittyvän suurporonhoidon kehittyminen on sangen nuori ilmiö, jota ei myöskään voida paikantaa vain yhteen innovaatiokeskukseen, vaan samantyyppisistä olosuhteista aiheutuvaa kehitystä tapahtui useissa paikoissa rinnakkaisesti. Esimerkiksi korvamerkkien, koiran, suopungin ja suksien laajalle levinnyt käyttö viittaa ainakin rinnakkaiseen kehitykseen esimerkiksi nenetseillä. Toisaalta nenetsien paimentolaisporonhoidon on esitetty syntyneen 100-200 vuotta myöhemmin kuin saamelaisen suurporonhoidon eli 1700-luvulla. Tšuktšien kaupallinen suurporonhoito Itä-Siperiassa kehittyi nähtävästi taas vasta 1800-luvun aikana.
Alkusykäys tunturisaamelaisen suurporonhoitokulttuurin kehittymiselle saattoi olla esimerkiksi se, kun peurojen ajopyynti loppui Norjan tuntureilla 1300-luvun puolessa välissä, mahdollisesti vuoden 1349 mustan surman autioittaessa vuoristokyliä. Teorian mukaan peuranpyynnin vaikeutuminen vaikutti siihen, että Kölivuoriston keskiosien välittömässä läheisyydessä siirryttiin yhä enemmän villipeuran pyytämisestä hoitamaan kasvavia kesyjen porojen laumoja. Onkin ehdotettu, että muotoutuva tunturilappalainen kulttuuri kasvatti porokarjansa 1300-1400 -luvuilla jo kesytetyistä poroista lähinnä Vefsenin alueella, jonne samoihin aikoihin levisi myös vuohi- ja lammastalous. Suurporonhoidon ja indoeurooppalaisen karjatalouden välisestä vuorovaikutuksesta kielii esimerkiksi poron maitotaloussanasto, joka on lainautunut saamen kieleen esi-skandinaavisista kielistä noin 200-800 jKr. Kuitenkin ensimmäiset varmat tiedot useiden satojen suuruisista yksittäisistä porokarjoista ja säännönmukaisesta vuotuismuuttojen käytännöstä ovat peräisin vasta 1500-1600-luvun Keski-Ruotsin ja Norjan asiakirjoista, kuten veroluetteloista.
Poronhoito pääelinkeinona, jossa keskityttiin lihan-, nahkojen ja maidontuotantoon, ja kesyjen suurten porokarjojen jatkuvaan paimentamiseen, alkoi levitä 1300-luvulla Keski-Kölivuoriston alueelta ja saavutti nykyisen Ylä-Lapin viimeistään 1600-luvun aikana. Suurporonhoitokulttuuri levisi todennäköisesti sekä uusia laitumia etsivien porolappalaisten muuttoliikkeen mukana että metsälappalaisen erätaloudesta eläneen väestön omaksuessa uuden elämäntavan. Elämäntavan muutoksessa tärkeitä syitä olivat varmasti metsä- ja tunturipeuran nopea väheneminen ruutiaseiden ja uudistalojen aktiivisuuden lisääntyessä vanhoilla eräkäyntialueilla 1600-luvulta alkaen. Suurporonhoito tarjosi metsälappalaiselle kulttuurille myös ennennäkemättömiä vaurastumisen mahdollisuuksia. Porolappalaiset olivatkin ainakin nykyisen Suomen alueella lähinnä elinkeinon perusteella muodostuva joustavarajainen ja pieni, mutta vaikutusvaltainen saamelainen alakulttuuri. Historiasta tiedetäänkin useita tapauksia, joissa metsälappalainen rikastuessaan ryhtyi porolappalaiseksi ja porolappalainen köyhtyessään muuttui kalastaja- tai metsälappalaiseksi. Sinällään termien virallinen käyttö juontuu ensisijaisesti henkilön verotusmuodosta.
Nykyisen Suomen alueelle paimentolaisporonhoito levisi Enontekiön ja Muonion suunnalla ehkä jo 1600-luvun aikana. Yleisenä suuntauksena voi joka tapauksessa pitää sitä, että itää kohti poromäärät ovat yleensä aina pienentyneet, mutta poronomistus demokratisoitunut. Porottomia olikin porosaamelaisen kulttuurin eli pääsääntöisesti Tornion Lapin ulkopuolella huomattavasti vähemmän kuin varsinaisella suurporonhoitoalueella. Tärkeä ero on myös laajamittainen porojen lypsäminen, joka oli säännönmukainen tapa vain porolappalaisilla aina toiseen maailmansotaan asti. Lisäksi porolappalaisen kulttuurin ulkopuolella, eli ekologisesti tarkasteltuna metsäalueella, poroja on yleisesti pidetty kesäisin vapaana. Toisin sanoen täyspaimentolainen poronhoito näyttää levinneen suhteellisen yhtenäisenä kulttuurikompleksina vain avotunturialueille ja maille, joilta on hyvä kulkuyhteys Jäämerenrannan kesälaitumille.
1800-luvun alkupuolella saamelainen suurporonhoito eli suuruuden kauttaan kaikkine porolappalaiskulttuuriin vieläkin liitettyine kulttuuripiirteineen. Stereotyyppisesti tämän kierron voi esittää niin, että perheet elivät tuolloin säännöllisten vuotuismuuttojen maailmassa, ja tätä säännöllistä muuttamista kutsuttiin jutamiseksi. Poroja paimennettiin aina, mutta paimennustapa riippui poron vuotuisrytmeistä. Esimerkiksi keväällä vasonta-aikana vaatimet ja hirvaat paimennettiin erikseen ja kesäksi laskeuduttiin Jäämeren rannoille ja saariin. Syyskesällä siirryttiin sisämaata kohti ja aloitettiin porojen lypsy aitakaarteissa. Elo-syyskuun vaiheilla siirryttiin taas sisämaan rykimäalueille ja keskitalvella mäntymetsävyöhykkeen talvilaitumille.
Saamelaiseen poronhoitokulttuuriin kehittyi myös oma porokyläjärjestelmänsä, jota kutsutaan usein siitajärjestelmäksi. Porokylä muodostuu ihmisistä, jotka organisoivat poronhoitotyöt yhdessä suurimman osanvuotta ja pitävät porojaan samassa tokassa ja hyödyntävät tiettyjä ja väljästi periytyviä laidunnusalueita. Porokylien kokoonpano on ollut ja on edelleen joustava ja riippuu sekä luonnonolosuhteista että sosiaalisen ryhmän sisäisistä tekijöistä. Porokylä muodostuukin usein sukulaisuuden perusteella, tai sukulaisuussuhde muodostui ennen pitkää poronhoitotöiden perusteella, koska porojen paimentaminen samassa tokassa johti usein myös poronhoitajien perheet yhteen.
Nykyinen Skandinavian poronhoitoalue muodostui Venäjän, Ruotsin ja Tanskan välisten rajankäyntien seurauksena 1800-luvun alkupuolella. Varsinainen lähtölaukaus nykyisen Skandinavian hahmottumiselle olivat Venäjän aluevaatimukset Ruotsilta Haminan rauhassa vuonna 1809. Alueen poronhoitajille tilanne muodostui hankalaksi, koska he joutuivat valitsemaan, pysyvätkö entisten emämaiden kansalaisina vai siirtävätkö henkikirjat uusiin valtioihin. Varsinainen muutoskausi alkoi kuitenkin vasta vuonna 1852, jolloin lakkautettiin Venäjän ja Norjan välisissä suhteissa vuodesta 1751 voimassa ollut lappekodisilli-sopimus, joka oli turvannut lappalaisten vanhan vuotuismuutto-oikeuden sisämaan ja Jäämeren rannikon välillä. Ruotsista käsin tapahtunut sekä Suomen että Norjan Ruijan rannikon laidunnus loppui taas vuonna 1888, jolloin tuli voimaan Ruotsin kansalaisten laidunnuskielto Suomen suuriruhtinaskunnan alueella ja päinvastoin. Ruotsin ja Norjan porolappalaisille jäi vielä kauttakulkuoikeus Suomen läpi, mutta sitäkin tiukennettiin vuosi vuodelta, kunnes se viimein lakkautettiin 1900-luvun alussa. Poronhoito joutui siis suuriin myllerryksiin, ja rajasulkujen seurauksena porolaitumet jaettiin uudelleen. Esimerkiksi muodostuneen Enontekiön ahtailta ja kuluneilta porolaitumilta muutti 1800-luvun loppupuolella useita porolappalaisperheitä eri puolille Suomen Lappia. Osa muutti pororaitioiksi jopa niinkin etelään kuin Sieppijärvelle, Yli-Tornioon ja Tervolaankin asti ja osa itsenäisiksi poronhoitajiksi Sodankylän Sompioon.
Poronhoito- / poro-aiheisia linkkejä: poronhoito - kokoomasivu
Large-scale reindeer herding
Although the development of large-scale reindeer herding as an activity aimed at actual primary production is a fairly new phenomenon, it too is impossible to locate as an innovation in any one place; rather it evolved simultaneously in several different places as a result of similar conditions. For example, the widespread use of earmarks, dogs, lassos and skis by the Saami is paralleled by a similar development at least among the Nenets. On the other hand, it has been claimed that pastoral reindeer herding among the Nenets began in the eighteenth century, that is 100 200 years later than large-scale reindeer herding among the Saami. Among the Chukchi, commercial reindeer herding on a large scale apparently did not develop until the nineteenth century.
The initial impetus for the development of a culture of large-scale reindeer husbandry among the Fell Saami may have come from the ending of the hunting of wild reindeer in the Norwegian mountains halfway through the fourteenth century, when the Black Death of 1349 left the mountain villages desolated. According to the theory, the decline in the hunting of wild reindeer had the effect that people living in the immediate vicinity around the central region of the Kjölen mountains shifted from hunting to rearing herds of domestic reindeer. It has in fact been suggested that in the fourteenth and fifteenth centuries the evolving Fell Saami culture reared its livestock from previously tamed reindeer. This took place mainly in the Vefsen region, where goat and sheep farming spread about the same time. The interrelationship between large-scale reindeer herding and the cattle husbandry of Indo-European peoples is evidenced by the vocabulary of reindeer milk production, which borrowed words into Saami from Proto-Scandinavian c. 200-800 B.C. However, the first certain data relating to the existence of individual reindeer herds numbering several hundred animals and regular annual migrations come from documents such as tax rolls in central Sweden and Norway dating from the sixteenth and seventeenth centuries.
Reindeer husbandry for meat, skins and dairy produce with the herding of large stocks of tame reindeer began to spread as a primary source of livelihood in the fourteenth century from the central region of the Kjolen mountains and reached what is today called Upper Lapland by the seventeenth century. The culture of large-scale reindeer husbandry probably spread as the Reindeer Saami moved in search of new pastures, and the Forest Saami, who had lived by hunting, adopted a new way of life. Among the major reasons for the change in the way of life was undoubtedly the rapid decrease on the numbers of wild forest and mountain reindeer that took place as a result of an increase in the number of firearms and the establishment of pioneer farms on the old hunting grounds from the seventeenth century on. Large-scale reindeer husbandry offered the Forest Saami culture unprecedented opportunities for affluence, while the Reindeer Saami constituted a small, ill-defined but, at least within the area of present-day Finland, influential Saami subculture defined mainly by its means of livelihood. History mentions several cases where a Forest Saami officially became a Reindeer Saami as he grew rich, and a Reindeer Saami became a Fishing or Forest Saami as he became impoverished. The official nomenclature primarily stems from the way the person in question was taxed.
Pastoral reindeer herding possibly reached the area of present-day Finland around the Enontekiö-Muonio region in the seventeenth century. It can in any case be considered a general trend that reindeer stocks always declined towards the east while the ownership of reindeer become more democratic. There were far fewer persons who did not own reindeer outside the Reindeer Saami culture (mainly in Tornio Lapland) than in the area of large-scale reindeer husbandry proper. Another important difference was the milking of reindeer, which was a regular practice only among the Reindeer Saami, and which continued up to the Second World War. Moreover, outside the culture of the Reindeer Saami, i.e. outside the ecological forest area, reindeer have generally been allowed to roam freely in summer. In other words, fully pastoral reindeer herding seems to have spread as a relatively uniform cultural complex only to the open fells and lands with good access to the summer pastures of the arctic coast.
The early nineteenth century saw the florescence of large-scale reindeer herding with all the cultural features still associated with the Reindeer Saami way of life. Stereotypically, this way of live can be described as a cycle in which families lived in a world of regular seasonal changes. Herding activities continued throughout the year, and the procedures depended on the seasonal rhythms of the reindeer. For example, in spring during the calving season, the females and males were herded separately, and in summer the herds were taken down to the Arctic coast and the islands to graze. Towards autumn they returned inland, and milking began in corals. At the turn of August and September, the herds were taken to the inland rutting grounds, and in the middle of winter to the winter pastures of the pine forest zone.
The Saami reindeer herding culture also has its own reindeer village system, often called a siida. The reindeer village is a community made up of those persons who handle the herding activities together for most of the year, keep their reindeer in the same herd and use particular loosely inherited pastures. The composition of the reindeer villages was, and still is, flexible, depending on environmental conditions and internal factors within the social group. It was often formed on the basis of family relationships, or then a family relationship soon formed as a result of the herding work, which often brought together not only those who actually tended the same herd but also their families.
The present-day Scandinavian reindeer herding area was shaped as a result of the demarcation of frontiers by Russia, Sweden and Denmark in the early nineteenth century. The actual starting point for the formation of present-day Scandinavia was the territorial demands made by Russia on Sweden in the Treaty of Hamina in 1809. The situation was a difficult one for the reindeer herders because they had to choose between retaining citizenship of their former mother countries or registering themselves as citizens of new states. In actual fact they were not forced to change their place of domicile until 1852, with the revocation of the Saami Codicil between Russia and Norway, which had been in force since 1751 and had guaranteed the Saami their ancient annual migration rights between the hinterland and the Arctic coast. Pasturing from Sweden on the Finnmark coast of Norway and Finland ended in 1888 when the right of pasturage was revoked within the territory of the Russian Grand Duchy of Finland for citizens of Sweden and vice versa. The Reindeer Saami of Norway and Sweden still had the right of passage through Finland, but conditions were made ever stricter until this prerogative, too, was finally revoked in the early twentieth century. As a consequence of these border closures, reindeer herding underwent a great upheaval, and reindeer pastures were redistributed. For example, numerous Reindeer Saami families moved away from the confined and exhausted pasturing grounds of Enontekiö to various other locations in Finnish Lapland at the end of the nineteenth century. Some took their caravans of reindeer as far south as Sieppijärvi, Yli-Tornio and Tervola, and some moved to Sompio in the municipality of Sodankylä.
Table of contents: Means of livelyhood and transport
