]> 2024-06-13T06:51:01+00:00 Duodji, käsityö 0 07210 suomi 2021-12-01T08:32:14Z

2459549.8557176

Duodji, käsityö Sana duodji tarkoittaa 'tekoa', 'toimintaa' ja 'tuotetta'. Nykyisin sanalla ymmärretään enimmäkseen 'käsityötä'. Sen alkuperä saattaa olla indoeurooppalaisperäisessä sanassa *tawi-, joka tarkoittaa 'tekoa, toimintaa ja työtä'. Verbin duddjot merkitys on 'työskennellä käsin', 'tehdä käsityötä' tai 'rakentaa'. Sanalla on vastineet kaikissa muissa saamelaiskielissä paitsi eteläsaamessa. Kolttasaamessa sana on muodossa tuaij, inarinsaamessa tyeiji, kildininsaamessa tujj, turjansaamessa tijje, luulajansaamessa duodje. Myös eteläsaamessa käytetään nykyisin sanaa duedtie, mutta sanalla vätnoe on sama merkitys. Vanhoissa kirjoituksissa käsitöitä selitetään tarkkaan muotoilua, vaatetusta ja valmistusprosessia kuvailemalla. Saamelaiset olivat tunnettuja käsityötaidoistaan. He valmistivat jo varhain muun muassa veneitä. Usein käsityöt jaettiin miesten töihin ja naisten töihin. Vielä nykyäänkin joillakin seuduilla ajatellaan, että naisten työnä on työstää pehmeitä raaka-aineita, kun taas kovien raaka-aineiden tuöstäminen kuuluu miehille, mutta itse asiassa nämä rajat on jo ylitetty, ja ensimmäiset rajan ylittäjät ovat olleet naisia. Käsityö on aina ollut sidoksissa saamelaisten jokapäiväiseen elämään ja luontaiselinkeinoihin. Merisaamelaiset käyttivät erilaisia raaka-aineita kuin tunturisaamelaiset, esimerkiksi lampaanvillaa, ja lampaannahka oli heille luontaisempi raaka-aine kuin poronnahka. Raanuja on nykypäiviin asti kudottu rannikolla, ja niiden valmistukseen käytetään yhä yksinkertaista apuneuvoa: pystyjä kangaspuita ([[Rátnu (raanu)|rátnu]]). Hyödylliset askareet ovat olleet keskeisiä, sillä perustarpeiden tyydyttäminen on ollut ensisijaista. Koska raaka-aineet on haettu luonnosta, raaka-aineiden hankkiminen ja eri tarpeiden tyydyttäminen on täytynyt sopeuttaa luontoon ja luonnon muutoksiin. Sekä hankinnat että itse käsityön tekeminen ovat olleet sidoksissa vuodenaikojen vaihteluun, sillä käsityöläiset keräsivät raaka-aineita niinä aikoina kuin se oli mahdollista ja tarkoituksenmukaisinta. Sama pätee nykyisinkin. Erilaisia porontaljasta valmistettavia tuotteita varten valitaan raaka-aineet karvan tuuheuden mukaan. Koreita peskejä valmistetaan silokarvaisesta taljasta, etenkin jos talja lisäksi on kokonaan tummanruskeaa tai valkoista. Silokarvaisessa taljassa karva on harvaa, mutta nahka kuitenkin vahvaa. Samoin silokarvaisista koipinahoista tehdään hienoja nutukkaita, koipisukkia ja kintaita. Jos taas halutaan ommella lämpimiä tunturissa käytettäviä nutukkaita, on valittava paksumpia ja tuuheakarvaisia nahkoja. Myös lampaantaljasta valitaan eri kohtia eri tarkoituksiin. Käsitöitä ja eri seutujen käsityötuotteita kuvaillaan raaka-aineen mukaan. Kalansuomuja, sekä järvi- että merikalojen suomuja, käytettiin muun muassa päähineiden valmistukseen. Knud Leem kirjoittaa, että Finnmarkun saamelaiset käyttivät kalansuomusta valmistettuja lakkeja, josmuita tarvikkeita joko ei ollut saatavilla tai niitä ei ollut varaa hankkia. Eri saamelaiskielten hylkeen nimitykset osoittavat, että hylje on ollut tärkeä merisaamelaisille. Hylkeennahasta tehtiin kesäkenkiä sekä myös hihnoja ja nyörejä, mutta ei ole tietoa siitä, ovatko saamelaiset valmistaneet hylkeenahasta vaatteita. Aivan viime aikoina hylkeenahka on otettu myös nykyaikaisten vaatteiden raaka-aineeksi. Vaatteiden valmistus oli ympärivuotista työtä, ja joka vuodenajalle osui eri töitä. Talvisaikaan tehtiin kaikenlaisia nahkakäsitöitä: turkispaitoja sekä lampaannahasta että vasannahasta, koipisukkia, kintaita, lakkeja, viittoja ja muita talvivaatteita. Edelleenkin saamelaisten käsitöiden taitajat osaavat kätevästi valmistaa tyylikkäitä, tarpeellisia ja eri tilanteisiin sopivia vaatteita samalla tavalla kuin ennenkin. Vaatteista [[Saamenpuku|saamenpuku]] on nykyisin helpoiten tunnistettava. Saamenpuvun tyylistä ja koristelusta voi nähdä, miltä Saamenmaan seudulta ihminen on kotoisin, ja lapinpuvun eri alueiden tyylit vastaavat suunnilleen eri saamelaiskielten alueita. Myös muista puvun osista voi nähdä, mistä päin ihmiset tulevat. Mutta kun saamelaiset ovat jutaneet ja matkoillaan tavanneet toisiaan, he ovat myös saaneet töihinsä toisiltaan vaikutteita, ja niinpä jokainen on valmistanut käsitöitä hiukan omalla tyylillään. Puvun tarveaineista ja koristeista voi päätellä, miten ihmiset ovat eläneet siihen aikaan, kun vaate on tehty. Parkittu poronnahka vaihtui sarkaan, ja sen jälkeen tuli verka eri väreineen. Nykyisin saamenpuvun materiaalina käytetään kaikenlaisia kangasmateriaaleja sisnanahan ja veran lisäksi. Nykyisin saamelaiset tarvitsevat ja haluavat varsinaisen puvun lisäksi myös muita käsityötuotteita, kuten laukkuja, kukkaroita ja muita koristeita. Kovia käsitöitä eli puu- ja luutöitä valmistetaan kovista materiaaleista. Esimerkiksi koivusta saa monenlaisia luonnonmateriaaleja, vesoja, puuainesta, pahkoja, tuohta, kaarnaa, kuorta ja vitsaksia. Myös muita materiaaleja, kuten kelohonkaa, sarvia ja kaikenlaisia metalleja, käytetään. Vielä nykyisinkin jotkut pitävät kovien materiaalien työstämistä miesten työnä, vaikka monet naisetkin tekevät käsitöitä myös kovista aineista. Myös kovat käsityöt ovat liittyneet jokapäiväisten tarpeiden tyydyttämiseen. Saamelaiset ovat osanneet valmistaa suksia hyvin kauan, sillä jo Tacitus (v. 98 [[Germaania|Germania]]) kirjoitti, että saamelaiset kulkivat suksilla. [[Sukset|Sukset]] olivat historiallisena aikana talvisin tärkeä kulkuneuvo, ennen kuin saamelaiset kesyttivät porot ja ennen hevosen tuloa. Yksi tapa käyttää suksia oli ylittää niillä soita kesäaikaan, mikä ilmeisesti selittää sen, että niin paljon vanhoja suksia on löytynyt soilta. Suksia myös koristeltiin ahkeraan. Procopius ([[Goottien sota|Goottien sota]]) mainitsee, että saamelaiset käärivät pienet vauvat nahkoihin, millä hän arvatenkin tarkoittaa [[Gietkka (komsio)|komsiota]]. Komsion tapainen kehto on käytössä myös muilla alkuperäiskansoilla, esimerkiksi Siperiassa, ja myös joillakin intiaanikansoilla on komsiota muistuttavia kehtoja. Veneet (fanas), reet (reahka), rislat, ahkiot ([[Geres|geres]]), valjaat (lengget) ja muut käsin tehdyt kulkuneuvot ovat suurikokoisia käsitöitä, joita saamelaiset ovat tehneet ja edelleen tekevät. Käsitöiden on täytynyt sopeutua paikasta toiseen muuttavien paimentolaisten arkipäivään; kaiken mukana kuljetettavan täytyi sopia kulkuneuvoihin, eivätkä tavarat voineet olla raskaita tai liian suuria. Pahkasta oli kätevä tehdä kulhoja, kuksia, kauhoja, arkun kansia ja muita tarvikkeita, sillä materiaali oli kevyttä ja kestävää ohueksikin vuoltuna. Myös tuohi oli kevyt raaka-aine, ja siitäkin valmistettiin kevyitä ja kestäviä käsityötuotteita, kuten suola-astioita, juustoastioita ja muita säilytysastioita. Kauneus on saamelaisessakin käsityötuotteessa etusijalla, oli se miten kätevä ja hyödyllinen tahansa. Ennen vanhaan esimerkiksi poron valjaat piti koristella joko tinalangalla, puuvillalangalla tai veralla. Valjaita piti käyttää pyhäisin ja juhlissa. Myös muut käyttöesineet koristeltiin kauniisti, esimerkiksi sarviset puukon kahvat ja tupet. Käsityön esteettiset ominaisuudet ovat tulleet pääasiaksi niissäkin tuotteissa, jotka aikaisemmin ovat olleet ensisijaisesti käyttöesineitä, kuten [[Puukko|puukoissa]], buvku , tupissa, dohppa, kulhoissa, bollu, [[Guksi (kuksa)|kuksassa]], guksi ja juurista tehdyissä käsitöissä. Joitakin välillä käytöstä pois jääneitä käsitöitä, kuten komsioita, on alettu taas valmistamaan. Käsityöllä on ollut myös henkisiä merkityksiä ja arvoja. Esimerkiksi samanismissa noitakaukalo, ([[Arpa|arpa]], vuorbi) ja vasara ([[Veažir|veažir / veahčir]]) olivatkeskeisiä esineitä. Samaani rummutti noitarumpua ([[Meavrresgárri|meavrresgárri]]) silloin, kun hänen piti saada yhteys jumaliin, ennustaa tulevaisuutta tai päästä transsiin. Ennen kristinuskoa rumpu oli tärkä esine joka talossa, ja kodassa oli myös erityinen paikka, posio, jossa sitä säilytettiin. Sekä noitarummun piirroksilla että kalliokaiverruksilla oli yleensä pyhä merkitys. Monet pitävät sen tähden kiusallisena sitä, että noitarummun piiroksia ja ornamentteja käytetään huolimattomasti, ja erityisen kiusallista on, jos ulkopuoliset ihmiset käyttävät niitä ansaitsemistarkoituksessa. Ornamentit saattoivat kertoa esimerkiksi kuulumisesta johonkin ryhmään, samalla kun ne olivat koristeita. Nykyisissä käsityöhön liittyviä taikoja koskevissa uskomuksissa on jäänteitä muinaisesta uskosta. Taikominen liittyy tarveaineiden hankintaan, käsityön tekemiseen ja siihen, miten käsityötuotetta käytetään tai käsitellään. Taikomiseen kuuluu myös keinoja menestymiseen (menestys voidaan varmistaa taikomalla) ja on olemassa monia taikoja sen varalle, että ihminen ei aiheuttaisi itselleen huonoa onnea. Käsityön merkitys erityisenä kulttuurisena tuntomerkkinä on kasvanut. Käsityön suojaaminen sekä elinkeinona että kulttuurisena ilmaisuna on tullut tarpeelliseksi. 1982 pohjoismainen saamelaisneuvosto hyväksyi erityisen käsityömerkin Sámi duodji, joka on yhteinen koko Saamenmaassa ja joka takaa sen, että myytävä käsityö on saamelaisen tekemä. Ruotsin Lapissa vähän toisen maailmansodan jälkeen [[Same Ätnam|Sámi Ätnam]] -yhdistyksessä perustettiin lautakunta valvomaan saamelaisen käsityön etuja elinkeinona. Nykyaikaiset elintavat saapuivat joillekin seuduille aikaisin ja käsityön osuus jokapäiväisenä tarpeena väheni. Kuitenkin saamelaiset jatkoivat käsitöiden tekemistä. Miten ihmiset näkevät käsityön ja millainen merkitys käsityöllä on ihmisille, vaihtelee ajan ja paikan mukaan. Käsityöläinen työskentelee omien tarpeittensa tai käsityön tilaajan tarpeiden motivoimana. Nykyisin tehdään joitakin samoja käsitöitä kuin sata vuotta sitten, mutta niiden merkitys on aivan toinen kuin aikaisemmin. Esimerkiksi lypsykauha [[Náhppi (poronlypsykauha) etymologia|náhppi]] kehitettiin alkujaan vaadinten lypsämiseen, mutta nykyisin sitä pidetään kulhona, ja sen merkityksen määrittelee käsityöläinen tai sen katsoja ja käyttäjä itse. Käsityö alkoi saada uusia merkityksiä sekä yksittäisille saamelaisille että koko saamelaisten yhteisölle. Käsityöstä tuli monille elinkeino, mikä antoi myös aihetta kinasteluun. Uusi elinkeino synnytti tarpeen keksiä uusia tuotteita, jotka sopisivat kaikkien ihmisten käyttöön. Samalla kun saamelaisten käsityöläisten yhteisö syntyi, syntyi myös tarve erottaa toisistaan erilaiset käsityöalat ja käsityötuotteet. Monet käsityöläiset olivat saaneet koulutuksen, joka ei perustunut saamelaiseen käsityöhön vaan länsimaiseen taidekäsitykseen, ja niin sana dáidda ('taide') otettiin käyttöön. Jako eri alojen välillä tuli entistä perustellummaksi, kun käsityö institutionalisoitui. Matkamuistoiksi tarkoitetut käsityöt, käyttökäsityöt ja eri taidealojen mukaan nimetyt käsityöt erotettiin omiksi alueikseen. Käsityö muodostui ammatiksi, mikä johti siihen, että nykyisin ammattikäsityöläiset saavat elantonsa käsityöstä. Monilla on omat ateljeet, ja monet osallistuvat sekä Saamenmaassa että muualla maailmassa järjestettäviin käsityönäyttelyihin, jotkut myös samanaikaisesti eri taidealojen näyttelyissä. Yhteydenpito muihin alkuperäiskansoihin on synnyttänyt yhteistyötä käsityönäyttelyiden järjestämisessä ja muissa kulttuuripoliittisissa toimissa. Eri tavoin saamelaisen käsityön asiaa ajavia järjestöjä on perustettu, ja jotkut niistä toimivat ympäri Lappia, esimerkiksi [[Taiteilijayhdistykset|Sámi Dáiddačehpiid Searvi]], Saamelaisten taiteilijoiden yhdistys. [[Duodji: esineet, raaka-aine jne.|Duodji: esineet, materiaalit jne ]] [[Sisällysluettelo: Elinkeinot ja liikkuminen| Sisällysluettelo: Elinkeinot ja liikkuminen]] Otsikko 102