The Birkarlar
Pirkkalaiset
Suomenkielinen käsite pirkkalainen (pirkkalaiset) syntyi ja otettiin käyttöön vasta 1800-luvun alussa, kun Suomen historiasta alettiin kirjoittaa suomen kielellä. Tällöin ruotsinkielisissä asiakirjoissa yksinomaisesti esiintyvä käsite birckarlar käännettiin "pirkkalaisiksi". Koska nimitys on vahvasti vakiintunut suomen kieleen, sitä voidaan käyttää, kunhan muistetaan, ettei se ole alkuperäinen nimi, joka edellyttäisi heidän olevan peräisin ja saaneen nimensä Satakunnan Pirkkalan pitäjästä. Nimitystä pirkkalainen ei ole koskaan tavattu siis elävästä kansanperinteestä ja -kielestä.
Pirkkalaiset (birckarlar) olivat joukko Tornion, Luulajan ja Piitimen pitäjissä asuvia talonpoikia, jotka mainitaan Lappia ja Peräpohjaa koskevissa hallinnollisissa asiakirjoissa 1300-luvun alusta aina 1600-luvun alkuun, ja joilla oli oikeus verottaa saamelaisia ja käydä kauppaa heidän kanssaan. Pirkkalaisten retkeily saamelaisten luona mainitaan ensi kerran vuodelta 1328 peräisinolevassa asiakirjassa. Kuningas vahvisti heidän lapinkäyntioikeutensa toistuvasti 1300- ja 1400-luvuilla. Lappalaiset oli Piitimen, Luulajan ja Tornion lapinmaissa jaettu tietyille pirkkalaisille. Vuodelta 1424 peräisin olevassa asiakirjassa todettiin, että jos pirkkalainen pelasti ahdinkoon joutuneen saamelaisen ja tämän perheen nälkäkuolemalta ja turmiolta antamalla tälle poroja, ruokaa, kirveen, kattilan ja muita tarvistavaroita, sai hän oikeuden käydä kolme vuotta kauppaa tämän saamelaisen kanssa, vaikka tämä kuului toiselle pirkkalaiselle. Kolmen vuoden kuluttua oikeudet palautuivat entiselle pirkkalaiselle. Kysymys oli vanhasta perinnäistavasta. Pirkkalaiset ulottivat 1400-luvun lopulle tultessa kauppa- ja verotusmatkansa myös Jäämeren rannan lappalaisten luo. Ehkä tämä tapahtui sen myötä, että tunturisaamelaiset omaksuivat poropaimentolaisuuden ja alkoivat muuttaa porojensa vaelluksen mukana vuosittain Jäämerelle.
Pirkkalaiset olivat Tornionjoki-, Luulajanjoki- ja Piitimenjokilaakson vanhimpia talonpoikia. Ainakin Tornionlaaksossa he olivat etupäässä alkuperältään hämäläisiä, sen osoittaa jokilaakson vanhimman paikannimistön alkuperä. Pysyvää ympärivuotista talonpoikaisasutusta syntyi Tornionlaaksoon viimeistään 1100-luvulta lähtien. Paikannimistö osoittaa myös, että saamelaisia asui Tornionjokilaaksossa jokisuuta ja merenrannikkoa myöten (esim. nimet Kaakamavaara < saam. gagga 'vaaran laki', Liakkajoki < lieđit 'monihaarainen kukinto, poronsarvi ym.', Kurttiokoski < gorži 'vesiputous', Keräsjoki < geres 'ahkio' jne.). Saamelaiset vetäytyivät vähitellen talonpoikaisasutuksen vahvistuessa pohjoiseen. Sitä mukaa seurasivat myös pirkkalaisten kauppa- ja verotusmatkat.
Pirkkalaisten lapinkäyntioikeudet pysyivät samojen talojen ja niitä hallinneiden sukujen omistuksessa sukupolvesta toiseen. Esimerkiksi vuonna 1553 Tornion pitäjästä lueteltiin 19 pirkkalaista. Kun jokilaaksossa oli jo noin 300 verotaloa, pirkkalaisuus oli enää vain harvojen oikeus. Oikeudestaan verottaa lappalaisia ja käydä kauppaa heidän kanssaan pirkkalaiset maksoivat kruunulle pienen turkisveron. Se oli samalla merkki kruunun alamaisuudesta. Myös Kemin talonpojat verottivat Kemin Lapin lappalaisia, mutta pirkkalaisina heitä mainitaan vasta 1600-luvun alussa.
Uudistaessaan myös pohjoisten pitäjien verotusta ja hallintoa Kustaa Vaasa peruutti pirkkalaisten lapinvero-oikeuden kruunulle vuonna 1553. Tämänkin jälkeen kruunu joutui turvautumaan pirkkalaisiin lapinvouteina ja erilaisten Lappia koskevien asioiden asiantuntijoina. Tällöin saamelaiset joutuivat usein valittamaan kruunulle pirkkalaisten ankaruudesta, mielivallasta ja korkeista hinnoista. Tunnetuin pirkkalainen lapinvouti oli Niilo Oravainen Vojakkalasta. Pirkkalaisilla oli Lapissa porokarjoja, joita saamelaisnaiset hoitivat. Poroja tarvittiin kauppamatkoilla. Kaupankäynnillään, erityisesti turkiskaupalla, pirkkalaiset vaurastuivat kovin, mikä ilmenee hyvin vuoden 1571 hopeaveroluettelosta; he vetivät vauraudessaan vertoja jopa Etelä-Suomen aatelisille ja porvareille. Oikeutensa käydä kauppaa saamelaisten luona Lapissa pirkkalaiset säilyttivät verotusta kauemmin. Jo Kaarle IX:n aika oli jatkuvaa taistelua lapinkaupasta, kunnes pirkkalaiset saivat käskyn muuttaa vuonna 1621 perustettujen uusien kaupunkien, Piitimen, Luulajan ja Tornion, porvareiksi.
Pirkkalaisten lapinverotus ja -kauppa perustunee alunperin talonpoikaiseen käytäntöön, jonka juuret lienevät jo syvällä rautakaudessa. Tiedämme, että hämäläiset talonpojat verottivat saamelaisia Sisä-Suomessa, omalla pohjanperällään, vielä 1300-luvulla. Vuodelta 1390 olevan asiakirjan valossa Sääksmäen Kantalan talo omisti oravametsien ja kalavesien lisäksi saamelaisia (the lappa som wndher then gardhen warit haffuer) epäilemättä veronmaksajina ja kauppakumppaneina. Kysymys on täysin samasta ilmiöstä kuin pohjoisen pirkkalaisten hallisemissa saamelaisissa. Vuodelta 1454 tunnemme Torniosta voudintuomion, jolla Hämeestä tulleet saamelaiset tuomittiin Luulajan ja Piitimen pirkkalaisille, jotka olivat heidät saaneet oikealla jaolla Hämeen jakoveljiltään. Asiakirja viittaa siihen, että myös Luulajan ja Piitimen pirkkalaiset olivat hämäläisiä.
Pirkkalaisten lapinkäyntioikeuksia voi pitää talonpoikaisina, mutta Ruotsin kruunu hyväksyi ne ja otti ne oman verotus- ja hallintojärjestelmänsä osaksi. Pirkkalaiset mainitaan vuonna 1328 jo vallitsevana ilmiönä Peräpohjassa. On arveltu vanhan perimätiedon mukaan, että kuningas Maunu Ladonlukko olisi myöntänyt pohjoisen talonpojille oikeudet verottaa saamelaisia. Tosiasiassa lienee ollut kysymys vain perinnäisten oikeuksien vahvistamisesta myös kruunun käytännöksi. Nimityksen birckarlar 'pirkkalaiset' täytyy kytkeytyä juuri kyseisiin oikeuksiin ja niiden vahvistamiseen eräänlaisena kruunun vallitsevasta järjestelmästä poikkeavana privilegiona. Nimitys on hallinnollinen, ei kansanomainen käsite.
Nimityksessä birckarl, monikko birckarlar, on loppuosana ruotsin sana karl, karlar, 'mies, vapaa talonpoika'. Nimityksen alkuosana on vanhaan skandinaaviseen oikeuskäytäntöön kuulunut termi birk, joka tarkoitti alunperin 'erityisoikeutta', vallitsevasta oikeuskäytännöstä erillistä oikeussovellutusta. Se oli usein oma alue, esimerkiksi kalastusleiri, kauppapaikka tai maaseudun erillisjärjestely. Kun pohjoisen talonpoikaisille lapinkävijöille vahvistettiin heidän vanha, muusta kruunun verotuksesta poikennut verotusoikeutensa saamelaisiin mutta kuitenkin kruunun hallinnon osana, heille annettiin heidän oikeusasemaansa vastaava nimitys. Sen käyttö päättyi heti 1600-luvun alussa kun birk-privilegiot oli peruutettu.
Birk-oikeuksilla Ruotsin kruunu veti Peräpohjan talonpojat ikään kuin itseensä ulottaen samalla myös oman vaikutusvaltansa laajoihin lapinmaihin ja niiden asukkaihin. Kruunulla itsellään ei ollut vielä vuosisatoihin mahdollisuutta oman hallinto-organisaationsarakentamiseen ja ylläpitämiseen Lapissa. Sen aika tuli vasta 1500-luvulla, ja silloin saivat pirkkalaiset väistyä. Kun Novgorod ja karjalaiset tunkeutuivat 1200-luvulla voimalla pohjoiseen ja pyrkivät ulottamaan verotuksensa ja valtansa saamelaisiin mahdollisimman kauaksi länteen, Ruotsin oli tärkeää saada lapinverotusta harjoittaneet talonpojat valvomaan omia etujaan. Ruotsin palvelukseen ryhtyminen oli myös talonpoikien oma etu kilpailussa karjalaisten kanssa saamelaisista kaupassa ja verotuksessa.
Sisällysluettelo: Historia
