Ráimmahallan
Ráimmahallan
Kuoleman ja vainajien kanssa tekemisiin joutuminen on kansanuskossa ambivalentti asia. Ne sisälsivät kalmaa, väkeä, joka "lujaveriselle", sitä pelkäämättömälle antoi lisää voimaa tuonpuoleisia vastustajia kohtaan. Näin siis tietäjä saattoi, hankkiutumalla tekemisiin kuoleman ja vainajien kanssa, lisätä parantamiskykyään ja muita ammatillisia taitojaan. Vainajaolennon kohtaaminen koettiin ahdistavaksi, joskaan pian kuoleman jälkeen ns. sieluaikana se ei ollut vaarallista vaan pikemminkin odotuksenmukaista. Muutoin tämä useimmiten aiheutti tavalliselle ihmiselle voimattomuuden tilan, josta saameksi on käytetty nimitystä ráimmahallan, pohjoisen suomeksi "raimaantuminen". Erityisesti äpärän, kastamattomana surmatun lapsivainajan, eahpáraš, kohtaaminen oli vaarallista. Ráimmahallan-tilalle oli ominaista levottomuus, tuskaisuus, painajaiset ja voimattomuus, ja se saattoi pahimmassa tapauksessa johtaa kuolemaan. Uskontotieteellisesti se on selitetty muistumaksi shamanistisesta sairausselityksestä, sielunmenetyksestä: ihminen sairastuu, kun hänen yksilöllisyyttä kantava sieluosuutensa tai hänen hyvinvoinnistaan huolehtiva haltijansa poistuu. Usein vainajaolennon kohtaamiseen liittyy säikähtäminen, mutta kuolleen väki, mikä tahansa vainajiin liittyvä, esim. haudattu ruumis, saattoi aiheuttaa tilan myös uhrin tietämättä. Vainajien jäännösten ja kaiken heidän kanssaan tekemisissä olleen katsottiin kantavan mukanaan jotakin ihmisen sielullisesta olemassaolosta siten, että tämä saattoi ilmetä kummitteluna, näkyinä yms. Sitä, että asetelma saattoi myös aiheuttaa ráimmahallan-tilan, voidaan pyrkiä selittämään sitä taustaa vasten, että ylipäätään vainajasielujen ja elävien ihmisten sielujen välillä näyttää vallinneen tietty koheesio: vainajat kaipasivat elävien liittymistä seuraansa. Esim. inarilaiset ovat maastossa liikkuessaan pelänneet kivdjiä, 'varjosta', joka kuuluu kobmien eli 'kummitusten' kategoriaan. Kivdjit olivat asuinpaikan entisten eläjäin henkiä, ja ne pyrkivät houkuttelemaan kulkijan harhaan, lumenalaiseen "kaltioon" (hetteeseen) tai äkkijyrkänteelle.
Myöhäisperinteeseen kuuluvassa mustassa magiassa ihmisten alttiutta joutua ráimmahallan-tilaan käytettiin hyväksi ruumiinmultien juottamisessa.
Sisällysluettelo: Muinaisusko, mytologia ja folklore
Raimmahallan
Ráimmahallan. Contact with death and the dead was an ambivalent experience in folk belief. On the one hand, it held a supernatural force associated with death which endowed the strong-blooded , i.e. those who were unafraid of it, with greater strength in their struggles with their opponents of the other world.; thus a seer might increase his healing abilities and other professional skills by actively seeking out contact with death and the dead. However, meeting a departed being was generally a distressing experience, although during the so-called soul time following a person s death it was more to be expected that feared. At other times this experience usually caused a state of debility, which in Saami is called ráimmahallan. Particularly meeting a dead unbaptized illegitimate child (eahpáraš) was considered dangerous. The state of ráimmahallan was characterized by restlessness, anxiety, nightmares and lassitude, and in the worst cases it could be lethal.
Theologically, the state of ráimmahallan has been explained as a reflection of a shamanistic explanation of illness, a loss of one s soul; a person falls ills when the part of his soul that represents his individuality or his guardian spirit departs from him. Usually meeting a dead person is associated with a fright, but the force of the departed, manifested in any objected connected with him - for example his buried body - might cause this state even without the victim being conscious of it; the remains of departed persons as well as everything else associated with them was believed to hold something of their spiritual existence, which might be manifested in haunting, apparitions, etc. The fact that this scenario could also cause a state of ráimmahallan can perhaps be explained by the fact that there generally appears to have prevailed some kind of cohesion between the souls of the living and those of the dead; the departed yearned for the living to join them. For example, the Inari Saami spoke with fear of a kivdji shadow that appeared when they were travelling in the country. This phenomenon can be classified as a kind of ghost (gobmi). A kivdji was a spirit of a dead animal of the area that tried to lure the traveller into a snow-covered quagmire or over the edge of a cliff.
The black magic of the later tradition exploited people s propensity for falling into a state of ráimmahallan in the practice of using human remains and burial soil in magic potions.
Table of contents: Saami Pre-Christian world view, mythology and folklore
