View source for Uhraaminen

{{Artikkeli
|sivun nimi=Uhraaminen
|kieli=suomi
|id=1014
|artikkeliteksti=<P align="justify"> Uhraaminen on liittynyt monin saamelaisten esikristillisen maailmankuvan pohjalta nousseisiin rituaalisiin käytänteisiin ({{Artikkelilinkki|10133|riitti}}). Yksinkertaisimmillaan se saattoi tarkoittaa esim. maitotilkan rutiininomaista kaatamista Sáráhkkán (Áhkka-jumalattaret) kunniaksi kodan permannolle lapsen syöttämisen yhteydessä tai sitä, että vainajaa varten heitettiin pala tupakkaa ajettaessa hänen hautapaikkansa ohi; monimutkaisimmillaan se liittyi suuriin yhteisöllisiin (ja usein kalendaarisiin) uhrirituaaleihin esim. maailmanjärjestystä ylläpitävän {{Artikkelilinkki|1058|taivaanjumalan}} tai koko {{Artikkelilinkki|0741|siidan}} yhteisen <i> {{Artikkelilinkki|1011|sieidin}}</i>, seidan kunniaksi. Rituaalin muodot ja niiden arkisen elämänmenoa rikkovan luonteen vahvuus vaihtelivat mutta yhteistä kaikille oli {{Artikkelilinkki|1056|pyhän}} kohtaaminen, tuonpuoleisen eriasteinen huomioonottaminen lahjan antamisen muodossa. <BR>
Uhrausta on uskontotieteessä tarkasteltu kolmesta näkökulmasta: 
# lahjauhri: lahja vastalahja; 
# yhteisöllinen uhri: uhriateria antaa tuonpuoleista voimaa ja vahvistaa yhteenkuuluvuutta; ja 
# sovitusuhri. <BR>
Saamelaisten uhrit edustavat kaikkia näitä muotoja; hyvin usein ne kuitenkin olivat yleensä kahden ensimmäisen näkökulman kombinaatioita. Frans {{Artikkelilinkki|1623|Äimälle}} kerrottiin 1903 Inarilla:</P>

:<P align="justify"> Uhraaminen on tapahtunut siten, että uhripaikalle tuodut kalat, lihat parhaat laatuaan on siellä keitetty ja syöty. Tarkoitus oli, lausui muuan tiedonantaja, että jumala tulee syötetyksi, kun uhriväki syöpi. Siitä johtuupi, että söipä väki vaikka kuinka paljon, nälissään se aina uhripaikalta palasi. Toinen tiedonantaja lisäsi vielä, että kivijumalaa, seitaa, oli sivelty uhriliemellä. Uhraamalla toivottiin onnen (kalan, metsäriistan pyynnissä, poronhoidossa) pysyvän ennallaan tai paranevan. (Cit. Aho 1997, 70) </P>

<P align="justify"> Kysymyksessä oli siis samalla kertaa yhteisöllinen uhri ja lahjauhri. Yksilökohtaiset seitauhrit oli tyypillisiä lahja vastalahja -uhreja. Áhkka-jumalattarien palvonnan yhteydessä naisten tiedetään nauttineen keskenään uhripuuroa, jolloin uhrilla on olut lähinnä vain yhteysuhrin luonne. Sovitusuhri tuli kysymykseen taburikkomuksen yhteydessä. Esim. naisen kuljettua seitakiven ympäri tämä rikkomus tuli sovittaa uhrilla.</P>

<P align="justify"> Palvonta yksilökohtaisilla kala-, pyynti- ja poroseidoilla oli hyvin yksinkertaista, ja tapahtui apajalla käydessä ja pyynnin tai poropaimennuksen yhteydessä. Myös lahja-antimet olivat tällöin taloudellisesti varsin vaatimattomia, kuten kalojen ruotoja ja päitä, peuran verta ja rasvaa tai poron sarvia. Yhteisöllinen uhri suvun tai kylän yhteisellä seidalla oli monimutkaisempi ja vaati ennakkovalmistautumista ja päivän pyhittämistä rituaalia varten. 1500 1700 -lukujen lähinnä ruotsinsaamelaisia käytänteitä koskevien lähteitten perusteella voidaan hahmottaa tyypillisen hieman juhlavamman uhrirituaalin pääpiirteet. Kalendaari- tai kriisiuhrin ollessa kysymyksessä useimmiten uhrattiin kokonainen peura tai poro seidalle tai muulle jumaluudelle tai vainajille. Uhrieläimen tuli olla täysin virheetön, ja naaraspuolisen poron tapauksessa parhaaksi katsottiin mahdollisimman isokasvuinen ja kertaamaan vasomaton eläin. Vielä eläimen käyttäytymisestä uhraamisen edellä otettiin enteitä uhrin vastaanottajan suosiollisuudesta. Uhrauspäivänä ei saanut tehdä mitään työtä. Ennen uhritoimitukseen ryhtymistä selvitettiin rummun avulla, olisiko suunniteltu uhri seidalla otollinen. Uhrin suorittaja paastosi ja peseytyi ja kaikki miehet pukeutuivat parhaimpiinsa. Uhripaikalle lähdettiin posion, <i>{{Artikkelilinkki|1032|boaššun}}</i>, kodan pyhän takaoven kautta. Uhrieläin tapettiin pistämällä sitä puukolla sydämeen, jolloin se yleensä kaatui ääntä päästämättä. Ääntely katsottiin kuitenkin hyväksi merkiksi. Uhrieläimestä annettiin lahjauhrina jumaluudelle palat kaikista eläimen ruumiinosista, minkä heijastaa kansanomaista pars pro toto -ajattelua (osa kokonaisuuden puolesta):</P>

:<P align="justify"> Kun uhrieläin oli teurastettu ja paloiteltu, verenvuodattajan tuli erottaa siitä kuono, silmä, korva, aivot, keuhko sekä vähän lihaa jokaisesta jäsenestä. Sukupuolieron muodostavaa osaa ei myöskään saanut unohtaa, jos uhrieläin oli urospuolinen. Kun kaikki muu oli keitetty ja vieraat olivat nauttineet sen, uhrin toimittaja eli verenvuodattaja keräsi kaikki luut yhteen ja asetteli ne luonnolliseen järjestykseen laittaen ne sitten eräänlaiseen tuohiseen ruumisarkkuun. Samaan arkkuun pantiin myös aiemmin eroon otetut osat (sekä lihapalat kaikista jäsenistä). Sitten uhraaja vihmoi ja siveli ruumisarkun ja sen sisällön talteen otetulla verellä. Lopuksi kaikki haudattiin juhlallisesti maahan sen epäjumalan kuvan alle, jolle uhri kuului. (Jessen, cit. Laestadius 2000, 139. )</P>

<P align="justify">Saman tapaan <i>juovlagázzin</i> ({{Artikkelilinkki|1049|jouluväen}}) kunniaksi annetussa veneuhrissa ({{Artikkelilinkki|1003|Mannu}}) kotakunnan syömistä aterioista säästetyt palaset saivat edustaa syödyn ruoan kokonaisuutta. On myös mahdollista, että varhaisin saamelainen sielukäsitys on ollut pluralistinen ruumiin joka jäsenessä ja elimessä asuu erillinen sieluosuus jolloin palasien erottaminen jäsenistä ja elimistä edustaisi muistumaa tästä. Samoin sarvet jätettiin uhripaikalle ja kaikki luut kerättiin huolella yhteen ja haudattiin sinne; tunturiseidalla ne voitiin myös jättää kalliokoloon. Taustalla on uskomus, jonka mukaan rituaalisesti oikein uhrattu uhrieläin syntyi uudelleen {{Artikkelilinkki|1016|<i>sáivaan</i>}}, kunhan sen luuranko oli säilynyt täydellisenä. Eräänlaisen elämänprinsiipin uskottiin liittyvän niin ihmisen kuin eläimen luurankoon; jos se oli kokonainen, oli uudelleen syntyminen mahdollista ({{Artikkelilinkki|1057|sielu}}, {{Artikkelilinkki|1055|kuolema ja vainajat}}). Näin uhraaminen liittyi kosmoksen tämän- ja tuonpuoleisten elementtien muodostaman kokonaisuuden suureen kiertokulkuun. Kerrotaan, että jos koira varasti uhrieläimen jonkin luun, koira tapettiin ja sen vastaava luu pantin sijaan. Seidan tai uhripuun juurelle jätettiin uhrieläimestä kaikki muu paitsi mahdollisesti takaosan lihat, jotka usein vietiin kotiin tavanomaisena ruokatarpeena käytettäväksi. Vaihtoehtoisesti saatettiin koko peura tai poro haudata maahan, jolloin uhrilla oli ainoastaan lahja- tai sovitusuhrin luonne. Tämäntapainen uhraaminen lienee tullut kysymykseen lähinnä kriisitilanteen yhteydessä. Joillakin suosituilla tunturiseidoilla on luita saattanut vuosikymmenien kuluessa kasautua kalliokoloon suurikin määrä .</P>

{{Kuvalinkki|luu-uhri.jpg|Kauan käytetylle uhripaikalle saattoi poronluita aikain saatossa kertyä paljonkin. Toisinaan valittiin uhriantimien jättöpaikaksi sopiva, itse <i>sieidin</i> lähellä sijainnut kalliokolo tai -halkeama. Kuva on Nordlandista, Norjan Lapista.}}

<P align="justify"> Myös metalliesineitä, tupakkaa ja viinaa tiedetään uhratun. Hopea- ja kuparirahojen uhraaminen kalastamaan mennessä varsinkin <i>sáiva</i>-järvillä saattaa olla suhteellisen varhainen tapa ja perustunee hopean ja kuparin erityiseen arvostukseen saamelaisessa kulttuurissa. Rahoja uhrattiin <i>sáiva</i>-hengille näiden suopeuden takaamiseksi, jolloin saatettiin pyytää myös terveyttä ja ylipäätään menestystä elämässä. Sen sijaan seitauhrin yhteydessä tuontitavaroiden uhraaminen on luultavasti myöhäistraditioon kuuluva ilmiö, ja tällaisella uhraamisella tiedetään pyydetyn lähinnä terveyttä ja muita elinkeinojen harjoitukseen liittymättömiä asioita. Myöhäistraditiosta tunnetaan myös paikallisia mainintoja polttouhreista mutta tämä tapa todennäköisesti ollut saamelaisessa kulttuurissa hyvin myöhäinen ja raamatullisten mallien mukaan muotoutunut innovaatio.</P>

<P align="justify"> Seitauhri tapahtui itse seidan luona. Uhrit muille jumaluuksille suoritettiin uhripuun tai -lavan juurella. Ruotsinsaamelaisella alueella tiedetään rakennetun kotakuntakohtaisia, <i>boaššun</i> taakse sijoitettuja uhrilavoja, jolloin uhripuu oli pysytetty sen päälle. Näitä uhrilavoja on kuvattuina myös eteläsaamelaisten noitarumpujen kalvopinnoilla. Rituaalissa seurattiin tiukasti tuonpuoleiseen liittyvää semantiikkaa. Uhri esim. taivaanjumalalle suoritettiin uhripuun koivunkannon saadessa seistä oikeinpäin, juurakko alaspäin (uskontotieteellisesti ilmaistuna uhri tapahtui ylöspäin ), kun taas uhrit <i>sáiva</i>-olennoille ja vainajille ({{Artikkelilinkki|1055|kuolema ja vainajat}}) sekä eräiden tietojen mukaan Sáráhkkálle) tapahtuivat alaspäin uhripuun ollessa ylösalaisin, juurakko ylöspäin. {{Artikkelilinkki|1038|Ukkosenjumalalla}} (vaikka kuuluikin taivaalla asuviin jumaliin) oli vahvasti ambivalentti luonne ja myös sen kohdalla juurakko käännettiin ylösalaisin. Jos sen sijaan uhri tuli tautidemoni  {{Artikkelilinkki|1020|<i>Rutolle</i>}}, tuli uhripuun olla havupuu, mikä käy yksiin havupuun pohjoiseuraasialaisittain aliseen maailman, erityisesti kuoleman valtakuntaan yhdistävän luonteen kanssa. Ylisyys ja alisuus jotka siis ovat uskontotieteilijöiden termejä eivät saamelaisille olleet yksinomaan sidoksissa jumaluuksien oletettuihin fyysisiin asuinsijoihin vaan myös ja ensisijaisesti näiden elämään tai kuolemaan assosioituvaan olemukseen, missä kysymykseen saattoi tulla myös elämää ylläpitävä tai sitä tuhoava luonne (ukkonen, <i>Ruto</i>). Elämä ja sitä ylläpitävät tekijät assosioitiin ylhäälle ja kuolema sekä sitä aiheuttavat tekijät alhaalle . <i>Sáivalla</i> on ilmeinen joskin hämärtynyt kytkentä vainajalaan, joten <i>sáiva</i>-olentojen uhrit suoritettiin alaspäin siitä huolimatta, että nämä olivat muodostuneet yksinomaan positiivisesti arvotetuiksi suojelushengiksi.</P>

<P align="justify"> Väri oli myös merkittävä semanttinen elementti. Ylisille jumaluuksille uhrattavan uhrieläimen tuli olla valkea ja alisille (<i>Ruto</i>, {{Artikkelilinkki|1053|<i>Jábmiidáhkka</i>}}, vainajalan hallitsija) sekä vainajille uhrattavan vastaavasti musta. Ellei itse eläimen väriä voitu valita, suoritettiin värisymboliikan liittäminen tilanteeseen eläimen korvaan ommeltava villalangan avulla, jolla uhrieläin joka tapauksessa merkittiin sen jälkeen, kun se oli tarkoitukseen valittu. Poikkeuksena musta-valkoisesta semantiikasta olivat seitauhrit, jolloin villalanka sai olla punainen ja ukkosen uhri, jolloin jälleen jumaluuden ambivalentin luonteen vuoksi langan täytyi olla harmaan. Eläimen sukupuoli määräytyi jumaluuden sukupuolen mukaan; seitauhrin kohdalla sillä ei ollut merkitystä. </P>

<P align="justify"> Veriuhrit vainajille olivat tavallisia shamanistisen parannusrituaalin jälkeen; usein noita joutui lupaamaan uhrin sairauden aiheuttaneelle vainajalle tai <i>Jábmiidáhkkalle</i>. </P>

<P align="justify"> <i>Ruton</i> kultilla oli kahtalainen luonne. Yhtäältä <i>Rutolta</i> yön ja pimeyden hallitsijana pyydettiin varjelusta esim. öisen aikaan suoritettaville matkoille ja ylipäätään varjelusta onnettomuuksilta, joiden katsottiin olevan hänen vastuullaan. Tällöin suoritettavien uhrien yhteydessä riitti, että uhrieläin oli musta. Toisaalta <i>Ruton</i> yhteydestä tunnetaan erityinen hevosuhri, joka oli kallis ja suoritettiin yleensä vain erityisen pahan epidemian uhatessa yhteisöä. <i>Rutoa</i> pidettiin tällaisten nopeasti leviävien kulkutautien lähettäjänä. Rituaalissa koko hevonen haudattiin maahan. Uhri voidaan tulkita joko siten, että <i>Ruton</i> toivottiin tällä hevosella ajavan kotinsa <i>Rotaimoon</i> mihin rumpukuvat viittaavat tai siten, että kysymyksessä ei ollut varsinainen uhrirituaali vaan transitioriitti: sairaus siirrettiin hevoseen, joka hautaamalla sairaudesta toivottiin päästävän eroon. </P>

<P align="justify"> Useimmat veriuhrit olivat naisille tabu, poikkeuksena {{Artikkelilinkki|1058|taivaanjumalan}} kultti. Muutenkin uhrikäytänteet olivat enimmäkseen sukupuolisidonnaisia. Lahja- ja yhteysuhrina auringon (Beaivvi) kunniaksi syötyä puuroa saivat nauttia sekä miehet että naiset ja myöhäistraditiossa myös <i>Sáráhkkán</i> veretön kultti muodostui kristillisten vaikutteitten johdosta joksikin aikaa sukupuolille yhteiseksi. Suurin osa rituaaleista näyttää kuuluneen miesten toimialaan, ja näistä myös tiedetään eniten. Naisilla oli omat lähinnä kotipiiriin rajoittuneet uhriseremoniansa, joista kuitenkin tiedetään varsin vähän.</P>

<P align="justify"> Uhrikäytäntö jatkui 1700-1800 -luvuilla tavallaan niissä uhreissa, joita saamelaiset lupasivat pappiensa kautta kirkoille samoissa tilanteissa, joissa he aiemmin olisivat uhranneet seidoilleen. Nämä uhrit eivät tulleet kirkolle yleisesti vaan kirkoille paikallisina rakennuksina, joten funktionaalisesti ne vastasivat seitauhreja.</P>
<BR> <BR>
{{Artikkelilinkki|20140806122035|Sisällysluettelo: Muinaisusko, mytologia ja folklore}}<BR><BR>
|kirjoittaja=Risto Pulkkinen
|luokat=Muinaisusko, mytologia ja folklore
}}