Kuolan saamelaiset: poronhoidon kollektivisointi
Kuolan saamelaiset: poronhoidon kollektivisointi
Vallankumouksen ja uuden kansallisuuspolitiikan vaikutukset ulottuivat vähitellen myös saamelaisten elämään. 1920-luvulla otettiin käyttöön uusi talouspolitiikka, Novaja Ekonomitseskaja Politika, NEP, joka oli valtiojohtoista markkinataloutta. Tällä uudella taloudellisella ja poliittisella järjestelmällä oli huomattavia vaikutuksia myös laajemmin Kuolan saamelaisten elämään ja toimeentuloon.
Pahimpana syynä pohjoisten kansojen huonoon taloudelliseen tilanteeseen vallankumouksen aikoina pidettiin yksityistä kauppaa. Pyyntielinkeinoja harjoittavien ihmisten oli myytävä osa saaliistaan, jotta he saisivat ostettua tarpeellisia aseita, työvälineitä tai elintarvikkeita. Monet olivat riippuvaisia eri välikäsistä, jotka ottivat oman osuutensa tuotannosta. Jotta näistä välikäsistä päästäisiin eroon, ihmisiä kehotettiin perustamaan kansallisia kooperatiiveja eli osuuskuntia. Kuolaan perustettiin vuonna 1927 ensimmäiset saamelaiskooperatiivit. Kooperatiivilla tarkoitetaan osuuskuntaa, johon jäsenet ovat liittyneet maksamalla jäsenmaksun. Kooperatiivien tarkoitus oli helpottaa jäsentensä toimeentuloa tai elinkeinon harjoittamista. Esimerkiksi Luujärvelle vuonna 1931 perustettu Ribkoop, Kalastusosuuskunta, toimii edelleen. Vastaavanlaisia kulutusosuuskuntia perustettiin vuosina 1926-1927 lisää, joista ainakin neljä Ponoihin ja Jokangaan.
Ensimmäiset kollektiivit olivat yksinkertaisia, tuotannon pohjalta perustettuja yhteenliittymiä, joista käytettiin nimitystä PPO tai tovarištšestva. Tuotantovälineitä eli poroja sekä metsästys- ja kalastusvälineitä ei kollektivisoitu, vaan ne olivat edelleen yksityisomistuksessa. Työ sen sijaan tehtiin yhdessä ja myös laidun-, metsästys- ja kalastusalueita käytettiin kollektiivisesti. Tovarištšestva sai valtiolta tai kooperatiivilta poroja ilmaiseksi, ja nämä porot olivat yhteisiä. Nähtävästi kirkolta ja yksityisiltä takavarikoidut porot annettiin kollektiiveille. Jäsenten jo ennen neuvostovaltaa omistamat porot olivat edelleen yksityisomistuksessa, mutta kaikkien porot yhdistettiin suuriksi tokiksi, joita paimennettiin kollektiivisesti.
Luujärvelle perustettiin vuonna 1928 sekä saamelais- että komikolhoosi. Kolhoosissa jäsenet omistivat yhteisesti tuotantovälineet ja saivat myös palkkaa. Kollektiiville tehtyjen työpäivien mukaan jäsenet saivat palkaksi tuotteita; vasta 1960-luvulla maksettiin varsinaista rahapalkkaa. Ensimmäisiä organisoituja kolhooseja oli saamelaisten poronhoitokolhoosi Olonivod (Poronhoitaja) Semiostrovessa, niemimaan itäosissa. Sen nimi muutettiin myöhemmin Krasnaja Tundraksi (Punainen Tundra). Luujärvellä perustettiin vuonna 1929 artteli, vapaaehtoinen yhteenliittymä nimeltä Lopari, mutta nimi muutettiin vuoden sisällä 'Tundraksi'. Myöhemmin siitä muotoutui poronhoitokolhoosi Tundra, johon liittyivät saamelaisten lisäksi myös komit, nenetsit ja venäläiset. Arttelissa tuotantovälineet olivat yhteisomistuksessa, ja työ tehtiin yhdessä.
1930-luvulla poronhoitokolhooseja perustettiin useille paikkakunnille. Kollektivisointi saatettiin loppuun vuoteen 1940 mennessä, ja tällöin saamelaisia oli mukana 11 kolhoosissa. Kaikki eivät halunneet liittyä kolhooseihin, vaikka niillä olikin houkuttelevia nimiä kuten Vpered, 'Eteenpäin' tai Dobrovolets, 'Vapaaehtoisuus'. Ensin liittyivät yleensä köyhät tai vähän poroja omistaneet. Tästä johtui se, että pienten kollektiivien taloudellinen perusta oli heikko. Suurin osa jäsenistä liittyi kolhooseihin enemmän tai vähemmän pakosta, sillä neuvostovallalla oli tehokkaita keinoja ihmisten pakottamiseksi. Kolhoosin ulkopuolelle jättäytyminen merkitsi sosiaalista syrjäytymistä, sillä kolhoosin jäsenen status merkitsi myös yhteiskunnallista statusta.
Kollektivisointia perusteltiin sillä, että se ratkaisee monimuototaloudessa eri elinkeinojen välillä vallitsevat ristiriidat. Poronhoito, metsästys ja kalastus vaativat erilaisia olosuhteita eri aikoina. Talvella tundralla metsästettiin ja kalastettiin, mutta poronhoidon kannalta edullisinta oli asua talvella metsäalueilla. Kollektiivissa voitiin muodostaa kuhunkin toimintaan erikoistuneita prikaateja ja näin vapauttaa työvoimaa esimerkiksi poronhoidosta niihin töihin, joissa oli työvoimapulaa. Erikoistumisen piti myös ratkaista nomadismin ongelman asettamalla perheet asumaan vakituisesti kyliin, ja se lopettaisi siten ns. elämäntapapaimentolaisuuden.
Kollektivisointi merkitsi loppua saamelaisten perinteiselle puolinomadiselle elämäntavalle, ja valtiojohtoisen teollisuuden ja elinkeinotoiminnan tuomista kansallisten vähemmistöjen, kuten saamelaisten asuttamille ja käyttämille alueille. Porot sekä työvälineet, kuten reet ja länget, jouduttiin luovuttamaan kollektiivien yhteisomistukseen. Porolaitumet ja porojen muuttoreitit oli jaettava ja organisoitava suurten, 2000-3000 päätä käsittävien tokkien tarpeisiin. Poronhoitotyöt oli aikaisemminkin tehty yhdessä. Myös päätökset oli tehty yhdessä, vaikka porot olivat yksityisomistuksessa. Uudistuksen jälkeen kollektiiveissa poronhoitotyöt organisoitiin suoritettavaksi prikaateissa, jotka koostuvat yleensä 8-12 henkilöstä. Prikaateissa oli yleensä mukana monia kansallisuuksia, mutta myös puhtaita saamelaisprikaatejakin on ollut. Aluksi kollektiivien porot olivat kollektiivin tai sovhoosin omistuksessa, mutta vähitellen poronhoitajat saivat jälleen mahdollisuuden omistaa poroja. Prikaatit sijaitsivat eri tyyppisillä ekologisilla alueilla, osa tundralla, osa metsässä, ja osassa taas porot vaelsivat kesäksi rannikolle. Kollektiiveissa poronhoitomalliksi otettiin komien tuottava suurporonhoitomalli, jossa eloa paimennettiin ympäri vuoden. Siitä jouduttiin luopumaan 1950-luvulla, koska laitumet eivät kestäneet. Tällöin palattiin saamelaisten vanhaan tapaan, joka salli porojen palkia kesän ajan vapaana joko rannikolla tai tundralla. Näin porot eivät kesäaikana tallanneet talvilaitumia.
Kollektivisoinnin myötä siihen saakka puolipaimentolaiselämää viettänyt saamelaisväestö siirtyi asumaan pysyvästi kyliin. Perinteiset sukualueet otettiin kollektiivin hallintaan. Samoin sukualueiden kalavedet jaettiin kollektiivien kesken. Siirryttäessä ympärivuotiseen paimentamiseen kalastukselle ei enää jäänyt aikaa, jolloin kalastus loppui, tai siitä huolehtivat erityiset kalastusprikaatit. Tästä kärsivät erityisesti saamelaiset, sillä kala oli tärkeä osa heidän ruokavaliotaan.
1960-luvulla Kuolassa tyhjennettiin ns. perspektiivittömiksi tuomittujen kylien väestöä siirtämällä heitä erityisesti Luujärvelle. Samalla pieniä ja kannattamattomia kolhooseja yhdistettiin suuremmiksi sovhooseiksi, valtiontiloiksi, joissa työntekijät eivät olleet enää osakkaina, vaan saivat palkan. Luujärvellä sijaitseekin toinen Kuolan alueen kahdesta suuresta poronhoitokollektiivista, eli Tundra. Komienemmistöisen Krasnošeljen kylän sovhoosin nimeksi tuli Pamjat Lenina (Leninin muisto), kun Krasnaja Tundra ja Krasnošelje -kolhoosit yhdistettiin. Krasnošeljeen muutti väkeä erityisesti Ivanovkasta, entisestä saamelaisten Tšalmny-Varresta.
Siitaporonhoidon perinteiden mukaisesti koko perhe seurasi poronhoitajaa tundralle, kunnes lapset kouluiässä menivät kylään, joko asuntolaan tai sukulaisten luo asumaan. Puoliso ja alle kouluikäiset lapset pysyivät mukana perinteiseen tapaan poronhoidossa 1960-luvulle asti. Tätä kutsuttiin elämäntapapaimentolaisuudeksi. Tällöin Neuvostoliitossa siirryttiin poronhoidon kehittämiseksi ns. vuoropaimennusjärjestelmään, jonka mukaan osa miehistä oli työssä tundralla, osa vapaavuorossa kylässä perheensä luona. Vuoropaimennusprikaateihin palkattiin kotaemäntä, jonka tehtävänä oli huolehtia niistä tehtävistä, joista poropaimenen puoliso ja lapset huolehtivat ennen: ruuanlaitosta, leipomisesta, siivouksesta, vaatteiden valmistuksesta, korjaamisesta ja kuivaamisesta.
Vuoropaimennusmenetelmän avulla valtio halusi tuottamattomat ihmiset pois tundralta.
Neuvostovalta ei ymmärtänyt poronhoitoa kokonaisuutena eikä perheen roolia poronhoidossa, vaan siirsi vaimon ja lapset asumaan kylään, koska he eivät tämän näkemyksen mukaan tuota, vaan ainoastaan kuluttavat tundralla siis siellä missä poronhoitoa harjoitettiin.
Tästä on johtunut mm. se, että poronhoitoon liittyvät perinteet katkesivat monella tapaa. Perinteisen, luontosidonnaisen elämäntavan katkeaminen on johtanut moniin vakaviin ongelmiin. Saamelaisväestö syrjäytyi myös toisella tavalla, sillä väestöä keskitettäessä työvoimaa tarvittiin vähemmän. Saamelaisten perinteiset työpaikat poronhoidossa olivat esimerkiksi Luujärvellä jo komien hallussa. Poronhoito ei ollut enää saamelaisten pääelinkeino, sillä se työllisti vain pienen osan saamelaisia. Luujärven kunnan noin 900 saamelaisesta oli vuoden 1989 tilastojen mukaan vain 74 poronhoitajaa.
Perheenjäsenten siirtäminen pois poronhoidosta kyliin vaikutti monella tavalla yhteisöön ja perinteisiin elinkeinoihin. Ensinnäkin se eriytti perheen jäsenet eri maailmoihin. Kun lapset eivät enää seuranneet poronhoidon mukana eivät nähneet sitä läheltä eivätkä kasvaneet ammattiin ja sen arvoihin, on myöhemmin ollut vaikeuksia löytää uusia poronhoitajia jatkamaan työtä. Vanhemmat eivät näin pystyneet siirtämään lapsilleen omia taitojaan, arvojaan ja perinteitään. Poromiehen ammatti ei ole suosittu, eikä poromies ole toivottu aviopuoliso osaksi sen vuoksi, että hän viettää suuren osan ajasta tundralla.
Poronhoito- / poro-aiheisia linkkejä: poronhoito - kokoomasivu
Lähdeluettelo:
- Slezkine, Y. 1994. Arctic Mirrors. Russia and the Small Peoples of the North. Ithaca & London: Cornell University Press.
- Tanner, V. 1929. Antropogeografiska studier inom Petsamo-området. I: Skolt-lapparna. Fennia 49 N:o 4. Helsingfors: Societas Geographica Fenniae.
- Kiseljov, A. A. & Kiseljova, T. A. 1995. Istorija Murmanskoi oblasti. (1917–1922 gg.). Murmansk: Murmanski oblastnoi nautšno-metoditšeski tsentr, sistemi obrazovanija.
- Ušakov, I. F. 1972. Kolskaja zemlja. Murmansk.
- Ušakov, I. F. & Daštšinski, S. N. 1988. Lovozero. Goroda i rajony Murmanskoi Oblasti. Murmansk: Murmanskoe knižnoe izdatelstva.
- Kiseljov, A. & Kiseljova, T. 1979. Sovetskie saamy: istorija, ekonomika, kultura. Murmansk: Murmanskoje knižnoje izdatelstvo.
- Haruzin, N. 1890. Russkie lopari. Otšerki prošogo i sovremennogo byta. Moskva.
- Ruotsala, H. 2001. Muuttuvan palkiset. Elo, työ ja ympäristö Kittilän Kyrön paliskunnassa ja Kuolan Luujärven poronhoitokollektiiveissa 1930–1995. Kansatieteellinen Arkisto 49. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.
- Ivanov-Djatlov, F. G. 1928. Nabljudenija vratša na Kolskom poluostrove: 11 janvarja – 11 maja 1927.. Leningrad: Gosudarstvennogo russkogo geografitšseskogo obštšestva.
- Kozmin, N. 1912. Po školam Laplandii. Dnevnik nabljudatelja, Narodnoe obrazovanie.. S.-Peterburg.
- Lehtonen, Juhani U. E. 1977. Ovelat i’zmalaiset. Helsinki: Helsingin yliopisto, Kansatieteen laitos.. Helsingin yliopiston kansatieteen laitoksen tutkimuksia n:o 6.
- Tšernoluski, V. V. 1930. Materialy po buty loparei.. Izdanije GRGO. Leningrad.
- Lukjantšenko, Tatjana 1971. Materialnaja kultura saamov Kolskoga poluostrava kontsa XIX–XX.. Moskova: Izdatelstva Nauka.
