Tutkimushistoria: Itäsaamelaiset
Tutkimushistoria: Itäsaamelaiset
Varhaisimmat itäsaamelaisia koskevat tiedot julkaisi Englannin kuningas Alfred toimittamassaan Maailmanhistoria-teoksessa (v. 890) norjalaisen Ottarin matkakertomuksen pohjalta. Ottar oli purjehtinut pitkin Pohjois-Lapin ja Kuolan niemimaan rannikkoa Bjarmien maahan. Kuolan rannikon asukkaat, saamelaiset, olivat Ottarin mukaan vaeltelevia kalastajia, linnunpyytäjiä ja metsästäjiä. Näistä Ottar käytti nimitystä trefinnas. Muinaisskandinaavit käyttivät tuolloin Kuolan niemimaasta nimitystä Trennes tai Treinnäs. Ottarin kuvausten perusteella saamelaiset lienevät asuneet myös kaukana Pohjois-Skandinavian tuntureista etelään.
Liitettyään Kuolan niemimaan omistukseensa 1200-luvun alkupuolella Novgorodin hallitus rupesi säännöllisesti lähettämään verottajia uuteen verokuntaan selvittääkseen mm. paikallisten saamelaisten asuinpaikat sekä laskeakseen veronalaisten lukumäärän. Novgorodin aikana venäläiset ottivat käyttöön Kuolan niemimaan rannikon meritiet ja keräsivät laajan aineiston Peräpohjolan asukkaista, maantieteestä ja luonnonresursseista. Venäläiset leimasivat Vienanmeren takana asuvan väen epäjumalanpalvelijoiksi, raakaa ruokaa syöviksi villilappalaisiksi (ven. dikaja lop').
1470-luvulta alkaen, Kuolan alueen Moskovan valtioon liittämisen jälkeen, aluetta alettiin tutkia mm. talous- ja ulkopoliittisten tarpeiden vuoksi. Tällöin muodostuivat alueen ensimmäiset maantieteelliset kartat ja yksityiskohtaiset kuvaukset, ja 1500-luvulla Kuolan alueen verokykyiset asukkaat myös laskettiin moneen kertaan hallituksen määräyksestä. Yksikään luettelointikirjoista ei ole täydellisesti säilynyt, mutta myöhemmissä dokumenteissa on otteita luetteloista. Hallituksen toimeksiannosta laadittiin edelleen vuosina 1623-1624 myös saamelaisten siitojen luettelo, joka sisältää tietoja saamelaiskylien talouksien ja veronmaksajien luvusta, saamelaisten nautinta-alueista, uskomuksista jne. 1700-luvulta lähtien laadittiin puolestaan Arkangelin läänin kuvauksia, jotka sisältävät tietoja mm. saamelaisten elinkeinoista ja aineellisesta kulttuurista.
Vasta 1700-luvulla alkaneet akateemiset tutkimusmatkat käynnistivät Kuolan alueen tieteellisen tutkimuksen. Tutkimusmatkoilla kerätyn aineiston pohjalta Venäjän maakunnista laadittiin yleisteokset, joissa kerrottiin mm. Kuolan alueesta. Esimerkiksi I. G. Georgin laatima katsaus Venäjän kansoihin (1799) käsittelee ensimmäisessä osassa saamelaisia.
1800-luvulta I maailmansotaan:
Tieteellinen kiinnostus saamelaisten esihistoriaa, kieltä ja folklorea kohtaan alkoi lisääntyä 1800-luvulla. Kielitieteilijä ja etnografi M. A. Castrén (1813-1852) kävi Venäjän Lapissa vuosina 1841-42 Elias Lönnrotin seurassa. Castrénin matkakertomus (1870) sisältää tietoja Venäjän saamelaisten kulttuurista. Suomalainen kielen- ja historiantutkija A. J. Sjögren keräsi arvokkaita kokoelmia mm. Venäjällä puhutuista saamelaismurteista (1828) lähes viisi vuotta kestäneen tutkimusmatkansa aikana. Kielitieteilijä A. Genetz (1848-1915) kävi Helsingin yliopiston tuella Kuolan niemimaalla vuonna 1886, tutkimassa itäsaamelaisia kieliä. Tuloksena oli Kuollan Lapin murteiden sanakirja (1891), minkä lisäksi Genetzin Suomen kuvalehdessä julkaistut matkamuistelmat (1878) sisältävät arvokkaita tietoja Venäjän saamelaisten tavoista, elinkeinoista, uskonnosta jne.
Vuonna 1845 perustettu Venäjän Keisarillinen Maantieteellinen Seura (tuonnempana RGO, Russkoe Geograficheskoe Obschestvo) käynnisti Venäjän Pohjolan tutkimuksen ja toimitti artikkeleita, esitelmiä ja tutkimuksia myös saamelaisista. Kansanperinteen keruutyössä kunnostautui romantikko-kirjailija V. I. Nemirovich-Danchenko, joka kävi Kuolan Lapissa vuonna 1873 ja kertoi Lapista ja sen asukkaista monissa kirjoissaan (ks. Sergejeva 2000). Myös Venäjän Norjan suurlähettiläs D. N. Ostrovskij julkaisi RGO:n julkaisussa v. 1889 esitelmänsä Venäjän saamelaisten kansanrunoudesta. Luonnontieteilijä A. Yaschenko taas julkaisi RGO:n sarjassa katsauksen Venäjän saamelaisten elämäntapaan, elinkeinoihin ja uskomuksiin. Venäläinen historioitsija A. J. Yefimenko (1848-1918) tutki RGO:n toimeksiannosta paitsi saamelaisten myös karjalaisten, samojedien ja muiden Venäjän kansojen juridisia tapoja (1878).
Moskovan yliopistossa toimineen Keisarillisen luonnontieteen, antropologian ja kansatieteen harrastajien seuran toimeksiannosta antropologi A. I. Kelsijev kävi 1870-luvulla Kuolan Lapissa keräämässä esineitä Moskovan antropologista näyttelyä varten. Tuloksena oli kautta aikojen merkittävin kuolansaamelaisten aineellisen kulttuurin kokoelma. Seuran toiminnan arvokkaimpia tuloksia oli Nikolaj Haruzinin yleisteos Russkije lopari (Venäjän lappalaiset, 1890), joka käsittelee Venäjän saamelaisten maata, näiden historiaa (mm. kristinuskoon kääntymistä), elinoloja, muinaista uskontoa ja muinaisuskomuksien jälkiä silloisilla saamelaisilla, perhe- ja yhteiskuntaelämää, kansanrunoutta ym. Teos perustuu sekä laajaan kirjallisuuden tuntemukseen, että Haruzinin omaan, kuitenkin varsin rajoitetulla alueella (Kuolan kaupungin läheisyydessä ja kolttasaamelaisten keskuudessa) kesällä 1887 kerättyyn materiaaliin. Nimestään huolimatta teos käsittelee näin suurimmaksi osaksi kolttaperinnettä ja vain ohimennen itäisempien saamelaisten perinnettä. Teos on meidän päiviimme saakka ollut ainoa perustutkimus alallaan.
Arkangelin Pohjois-Venäjän tutkimuksen seura tutki myös Kuolan aluetta erityisesti ennen vuoden 1917 vallankumousta. V. Vize kävi 1910-1912 Kuolan niemimaan sisäosissa ja keräsi tietoja palvontapaikoista, uskomuksista, uhreista, kertomusperinteestä ja musiikista (1912, 1917).
1900-luvun tutkimus Pohjoismaissa: Uno Harvan teos Lappalaisten uskonto (1915) sisältää mm. itäsaamelaisten uskomusten kuvauksen, joka perustuu suurimmaksi osaksi Haruzinin ja Jaschenkon esityksiin. Harva suoritti v. 1926 kenttätöitä Petsamossa selvitellen pääasiassa kolttasaamelaisten omistusoikeuksia ja poromerkkejä (1927). Vuonna 1927 hän kävi Petsamossa Suomalais-ugrilaisen Seuran, Suomen Muinaismuistoyhdistyksen ja Suomen Maantieteellisen Seuran toimeksiannosta. Tutkimusmatkan tuloksiin pohjautuvat Harvan lyhyehkö katsaus Petsamonmaan palvontapaikoista (1928a) sekä kolttasaamelaisten alter ego -uskomusta käsittelevä kirjoitus (1928b). Kirjailija ja ahkera folkloren kerääjä Samuli Paulaharju kuvaa kirjassaan Kolttain mailla (1921) kolttasaamelaisten aineellista ja henkistä kulttuuria. Kolttasaamelaisten hautausmenoja tutki Nils Storå (1971).
Kansatieteilijä T. I. Itkonen (1891-1968) tutki mm. koltta- ja kuolansaamelaisten kieltä ja kulttuuria ja julkaisi Suomalais-ugrilaisen seuran kustantamana kenttätyöhön perustuvaa folkloreaineistoa kirjassaan Koltan- ja kuolanlappalaisten satuja (1931). Koltan- ja kildininsaamenkielisten tekstien lisäksi siihen tulivat D. E. D. Europæuksen 1856-57 tallentamat turjansaamelaiset sadut. Itkosen laaja teos Suomen lappalaiset vuoteen 1945 (1948) pyrkii olemaan yleiskatsaus saamelaisten kulttuurimuodoista ja sisältää muiden Suomen saamelaisten rinnalla varsin arvokkaita tietoja kolttasaamelaisista. Itkosen kenttätyöaineistoon pohjautuva Koltan- ja kuolanlapin sanakirja (1958) on meidän päivinämme ollut täydellisin itäsaamen murresanakirja, paitsi kielitieteen, myös etnologian, historian ja uskontotieteen kannalta.
Venäjän vallankumous vuonna 1917 katkaisi lähes kokonaan ulkomaisten tutkijoiden yhteydet Venäjän saamelaisiin. 1930-60-luvuilta on kuitenkin mainittava kielitieteilijöiden E. Itkosen ja L. Szabón julkaisut. E. Itkonen tallensi kildininsaamelaista kieli- ja folkloreaineistoa v. 1943 Suomeen sotavankina joutuneelta Maksim Antonovilta, joka oli kotoisin muutama peninkulma Murmanskista etelään sijaitsevasta kylästä. Tekstit toimitti kielitieteilijä J. Lehtiranta (1985). Koltta- ja kuolansaamelaista folkloreaineistoa E. Itkonen käsittelee myös artikkelissaan revontuliuskomuksista (1959) ja Áhčešeatni- ja Njávešeatni -haltijatarparista (1960). Unkarilaisen lingvistin L. Szabón tekstikokoelma (1967; 1968) sisältää kildinin- ja turjansaamen kielinäytteitä, joita Szabó tallensi Pietarin pedagogisen instituutin (Hertsen-instituutti) Pohjoisten kansojen osaston saamelaisilta opiskelijoilta 1960-luvulla.
Suomeen siirtyneiden kolttasaamelaisten parissa työskenteli K. Nickul, joka tutki Petsamon ja Suonikylän alueita geodeettina, kansatieteilijänä ja folkloristina. Nickulin päätyö oli laaja kuvaus Suonikylän yhteiskuntaelämästä, ja siinä on myös laaja kuvaliite sekä saamelaisten sukupuukaavioita (1948). Nickul esitteli myös Petsamon alueen paikannimiä ja liitti niihin paikallistarinoita (1934) ja kirjoitti vanhoilla päivillään elinkeinoista (1970) sekä kyläkokoukseen pohjautuvasta vanhasta hallintoperinteestä (1973). Koltta-alueen paikannimistön tutkimustyössä Nickulilla oli edeltäjä, Väinö Tanner, joka tutki Petsamon kolttasaamelaisia antropogeografisesta näkökulmasta ja laati paikannimien luettelon (1928; 1929).
Neuvostoliitossa toimintaansa jatkanut RGO perusti 1920-luvulla ns. Karjala-Murmanin toimikunnan, jonka tehtävänä oli saamelaisten monipuolinen tutkimus. RGO ja Pohjoisen tutkimuslaitos järjestivät vuonna 1927 tutkimusmatkan, jonka tarkoituksena oli saamelaisten kansatieteellinen ja antropologinen tutkimus etenkin Kuolan niemimaan itäosassa. Sen tuloksia julkaisivat antropologi D. A. Zolotarëv (1927, 1928), lääkäri F. G. Ivanov-Djatlov (1928) ja kansatieteilijä V. Charnoluskij (1930a, b).
Tehtyään tutkimusmatkalla arvokkaita havaintoja Charnoluskij (1894-1969) alkoi tutkia turjansaamelaisten kertomus- ja uskontoperinnettä. Rikkaan ja laajan folklorekokoelmansa hän julkaisi vain venäjäksi, vaikka materiaali olikin talletettu osin myös saameksi. Charnoluskijn saamelaistarinoiden kokoelmat (1962, 1965) ovat lähdekriittisesti ongelmallisia. Charnoluskij muokkasi tarinoita tai kertoi niitä omin sanoin, rinnasti toisintoja, liitti niihin kirjallisuudesta saatua aineistoa ym. Kansatieteellisesti erityisen mielenkiintoisia ovat Charnoluskijn artikkeli villipeuran uhrirituaalista (1966) sekä etnografiset muistiinpanot kirjassa V kraju letuchego kamnja (Lentävän kiven maalla, 1972).
Venäjän Tiedeakatemian tutkija, kansatieteilijä Nikolaj Volkov oli kuolansaamelaisten parissa vuosina 1938-1941. Hänen tutkimuksensa Saamy SSSR (Neuvostoliiton saamelaiset) valmistui 1947, mutta julkaistiin vasta 1996 Tiedeakatemian ja Saamelaisinstituutin (Koutokeinossa) yhteistyönä sekä venäjäksi että englanniksi (Volkov 1996). Esseet käsittelevät antropologisia kysymyksiä, elinkeinoja, aineellista kulttuuria, kansanrunoutta, uskontoperinnettä ja saamelaisten alkuperää.
Neuvostoliitossa saamen kielen tutkimus alkoi 1930-luvun alussa, jolloin julkaistiin oppikirjat alkeiskoulua varten. Kansallisuuspolitiikan muututtua 1930-luvun loppupuolella saamen kielen opetus ja tutkimus lakkautettiin. Tutkimus alkoi uudelleen vasta 1950-luvulla Petroskoin Kielen, kirjallisuuden ja historian instituutin kielitieteilijä Georgij Kertin johdolla. Kert julkaisi tutkimuksen kildininsaamen muoto-, johto- ja lauseopista (1971) sekä toimitti yhdessä kielitieteilijä P. Zaikovin kanssa 1960- ja 1970-luvuilla kerättyyn aineistoon pohjautuvan akkalan- ja turjansaamelaisten tekstien kokoelman (Kert & Zaikov 1988). Zaikov käsittelee väitöskirjassaan akkalansaamea (1987). On syytä mainita myös Kertin toimittama saamelaisen kertomusperinteen venäjänkielinen kokoelma (Patsija 1980), johon on koottu melkein kaikki venäjän kielellä aikaisemmin julkaistut tekstit. Ainoatakaan saamenkielistä folklorekokoelmaa ei toistaiseksi ole julkaistu.
Kotiseutututkija I. Ushakovin historiakirjat käsittelevät Murmanskin alueen ja saamelaisten historian vaiheita muinaisajasta neuvostoaikakauteen (1997, 1998). On myös julkaistu faktatietoja saamelaisten neuvostohistorian vaiheista ja talouden ja kulttuurin kehityksestä (Kiselëv & Kiselëva 1987). Silloisen Neuvostoliiton ideologiset asenteet ovat kuitenkin jättäneet leimansa historiallisten tapahtumien käsittelyyn.
Venäjän Moskovan Tiedeakatemian Kansatieteen instituutin kansatieteilijä T. Lukjanchenko on tutkinut kuolansaamelaisten aineellista kulttuuria 1800-1900 -luvuilla, neuvostoaikana tapahtuneita muutoksia kuolansaamelaisessa yhteisössä (1971), varhaishistoriaa (1985), etnohistoriaa ja etnogeneesin ongelmia (1980, etnogeneesistä ja arkeologiasta ks. myös Shumkin 1990; Gurina 1997). Teokset perustuvat Lukjanchenkon 1950-60 -luvuilla suorittamaan kenttätyöhön, eri kansatieteellisten museoiden esineellisiin kokoelmiin sekä arkistoaineistoon.
Sisällysluettelo: Tutkimus ja tutkimushistoria sekä tutkimuslaitokset ja museot
Research History of the eastern Saamiland
