History of the Kola Saami
Kuolan saamelaisten historia
Saamelaisten asuinalue on myös Venäjällä ollut nykyistä laajempi. Aikaisemmin saamelaisia on asunut Vienan Karjalan alueellakin, mutta vähitellen 1700-luvulta lähtien he assimiloituivat sekä kieleltään että elinkeinoiltaan pääväestöön. 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa saamelaiset asuttivat melkein koko Kuolan niemimaata lukuun ottamatta Turjan (Ter) rantaa. Tällä Vienanmeren rannikkoalueella asui enimmäkseen pomoreita, venäläisiä, jotka olivat saapuneet jo 1400-luvulla.
Kuolan niemimaan alkuperäisasukkaina saamelaiset ovat vuosisatojen ajan joutuneet sopeutumaan muiden väestöryhmien tuloon. Alueen asuttamista on osittain kuvattu rauhanomaiseksi prosessiksi, osittain valloittamiseksi, hyödyn tavoitteluksi ja riistoksi. Kuola on houkutellut verottajia, uskonnollisia käännyttäjiä, kalastajia, metsästäjiä, merenkävijöitä ja kauppiaita. Jo 1100-luvulla novgorodilaiset tulivat Kuolan etelärannikolle. Heitä kiinnostivat turkikset ja muut metsän ja meren rikkaudet. Turkiskaupan avulla Kuolan niemimaa sidottiin jo varhain maailmantalouden vaikutuspiiriin. Karjalaisten retket Kuolaan kauppiaina ja verottajina alkoivat 1000-luvulla. Samalla alettiin saamelaisten käännyttäminen kristinuskoon. 1400-luvulla Kuolan etelä- ja itärannikolle vakiintui karjalaista ja venäläisperäistä asutusta. Kirkko turvasi omat intressinsä perustamalla luostareita. Lähetystyön lisäksi kirkolla oli myös maallisempia intressejä, kuten kaupankäynti ja saamelaisten lohenkalastusoikeudet. Vähitellen kirkko sai haltuunsa, joko ostoin, lahjoituksin tai verovelkojen maksuna, suuria maa- ja vesialueita. Luostareiden valtavat maa- ja vesialueet rajoittivat saamelaisten elinkeinoja, ja samalla kirkko kilpaili saamelaisten kanssa sekä pyynnissä että kalastuksessa. Luostareiden vaikutuksen heikennettyä saamelaiset tulivat riippuvaisiksi kauppiaista. Kauppiaat jakoivat keskenään kylät ja kehittivät erityisen isäntäjärjestelmän. Monissa kylissä saamelaiset olivat vallankumoukseen asti taloudellisesti ja sosiaalisesti riippuvaisia kauppiaista.
Venäjä julisti vuonna 1868 uudisasukkaille verovapauden ja vapautuksen armeijasta. Karjalaisia, suomalaisia ja norjalaisia muutti Kuolaan Jäämeren ja sisävesien kalarikkauksien houkuttelemina. Toinen tärkeä toimeentulon lähde oli maatalous ja karjanhoito, joita harjoittaakseen uudisasukkaat asettuivat asumaan saamelaisten käyttämille alueille. Saamelaisten puolinomadinen, metsästyksestä, kalastuksesta ja poronhoidosta koostuva vuotuiskierto vaati laajoja alueita, joten he vastustivat suomalaisten asettautumista omille pyyntimaille. Lisää suomalaisia muutti Kuolaan 1900-luvun alkuvuosikymmeninä vallankumouksen innoittamina. Merkittävän, tosin lukumäärältään vähäisen väestölisän toi jo 1880-luvun lopussa alkanut komien muuttoaalto. Komien ja heidän mukanaan pororenkeinä tulleiden nenetsien vaikutus saamelaisten elinkeinoihin ja kulttuuriin on ollut suuri.
Kuolan niemimaalla on sijainnut 21 saamelaissiitaa.
Siita sai nimensä alueen mukaan, kuten esimerkiksi Luujärven siita. Perinteiset siidat olivat muodostuneet selvästi maantieteellisiksi, vesistöjen rajaamiksi alueiksi. Nämä siidat jakautuivat neljään eri ryhmään: kildinin-, koltan-, akkalan- ja turjansaamelaisiin, jotka kuuluvat itäsaamelaisiin. Eri murteiden väliset erot ovat niin suuria, että esimerkiksi kildinin- ja turjansaamen puhujat eivät välttämättä ymmärrä toisiaan, vaan käyttävät venäjää lingua francana.
Läntisin ryhmä ovat kolttasaamelaiset, jotka aiemmin asuttivat myös Petsamon ja Suonikylän alueita. Sodan jälkeen heistä osa muutti Suomen puolelle. Entisen Neuvostoliiton alueella kolttia asui Nuortijoen varrella ja Hirvasjärvellä. Suurin osa heistä ei enää asu entisillä kotiseuduillaan, sillä Tuuloman tekojärvi hukutti nuortijärveläisten alueet, ja hirvasjärveläiset siirrettiin jo 1930-luvulla Juonnin kylään.
Stalinin kaudella, 1930-luvulla tyhjennettiin kaikki liian lähellä Suomen rajaa sijainneet pikkukylät. Osa väestöstä siirrettiin sisämaahan, osa tapettiin. Kildininsaamelaiset ovat suurin saamelaisryhmä. Heidän keskuspaikkansa on Luujärvi.
Turjan- ja akkalansaamelaiset ovat vähemmistön pieniä vähemmistöjä.
Turjansaamelaisten aluetta on Terin eli Turjan rannikko.
Akkalansaamelaiset asuivat ennen Imanterojärven rannalla Akkalassa sekä Ekostrovissa, mutta heidätkin siirrettiin "liian läheltä rajaa" 1930-luvulla Juonnin kylään.
Vuonna 1751 solmitun Strömstadin rauhansopimuksen erillisosassa oli sovittu, että saamelaiset saisivat vapaasti muuttaa valtakunnasta toiseen elinkeinoja harjoittaessaan. Sittemmin valtioiden väliset rajajärjestelyt ovat vaikuttaneet myös Kuolan saamelaisten elämään. Itäsaamelaisten asuttama alue on ollut Ruotsi-Suomen, Tanska-Norjan sekäVenäjän kiinnostuksen kohteena. Vuonna 1826 Norja ja Venäjä vahvistivat nykyisen rajan ja jakoivat keskenään rannikolle ulottuvat kolttien siidat. Tähän asti kolttasiidat olivat voineet vapaasti käyttää raja-aluetta molempien valtioiden puolella. Norja sai osia Paatsjoen ja Petsamon siidoista ja Näätämön siitan kokonaan. Tähän asti Näätämön siidan talvikylä oli ollut Suomen puolella, kesäkylä Norjan puolella, ja lisäksi muutamilla perheillä oli ollut alueita Venäjän puolella. Vuoden 1826 sopimuksen jälkeen Paatsjoen ja Petsamon koltista tuli Venäjän alamaisia, kun taas Näätämön koltista tuli norjalaisia. Tätä perua on Norjan nykyinen pieni kolttasaamelaisvähemmistö Näätämössä. Paatsjokiset saivat tämän rajasopimuksen puitteissa jatkaa entisten rannikon kesäpaikkojen käyttöä aina vuoteen 1920 eli Tarton rauhaan asti. Tarton rauhan raja kulki kolttasaamelaisten sukualueiden läpi, ja näin osa heistä valitsi kansalaisuuden sen perusteella, minkä valtion alueelle sukualueet sattuivat rajankäynnissä joutumaan.
Yhteydet naapurisiitoihin katkesivat, ja tästä aiheutui ongelmia. Suomi sai rajasopimuksessa Petsamon alueen, ja norjalaiset ostivat satamaoikeudet käyttöönsä 12 000 Norjan kultakruunulla. Näin Petsamon saamelaiset menettivät lopullisesti merikalastusoikeutensa. Suomen menetettyä toisessa maailmansodassa Petsamon Venäjälle osa koltista joutui jälleen jättämään vanhat sukualueensa ja asettumaan Suomen puolelle uuteen asuinpaikkaan. Kontaktit rajan takana asuviin sukulaisiin katkesivat vuosikymmeniksi. Vasta 1980-luvun lopulta lähtien vierailut sukulaisten luo ja synnyinseuduille ovat olleet mahdollisia.
1900-luvulla miltei kaikki taloudellinen toiminta keskittyi ainoastaan Kuolan alueen valtavien luonnonresurssien käyttöön. Entistä Neuvostoliittoa ja sen sotilasmahtia rakennettiin paljolti myös Kuolan luonnonrikkauksien avulla, sillä siellä oli runsaasti strategisten metallimalmien esiintymiä. Murmanskin rautatien valmistuttua vuonna 1916 alkoi voimakas asuttaminen ja taloudellinen hyödyntäminen. 1930-luvulla tehtiin mittavat kupari- ja nikkelimalmilöydöt Montšetundralta.
Teollistaminen oli intensiivistä ja lisääntynyt teollisuus tarvitsi valtavat määrät uusia työntekijöitä. Metalliteollisuuden lisäksi myös Murmanskin kalateollisuutta alettiin laajentaa. Myös sotilasstrategisesti tärkeä asema toi Kuolaan uutta väkeä. Saamelaiset, kuten muutkin paikalliset, kutsuvat tulokkaita nimellä prišlyje ljudi, muualta tulleet.
Pohjoisen luonnonvarojen hyödyntäminentuli kalliiksi, joten työvoimaa järjestettiin perustamalla työleirejä ja vankiloita eli pakottamalla ihmisiä alueelle ilman palkkaa ja etuuksia. Työleirijärjestelmä teollisuuden työvoiman hankkijana menetti vähitellen merkityksensä Stalinin kuoleman jälkeen, vuonna 1953, ja pohjoiseen pyrittiin houkuttelemaan työntekijöitä muilla keinoin. Erittäin voimakasta asuttaminen oli 1950- ja 1960-luvuilla, jolloin väliaikaista työvoimaa tuli valtakunnan muista osista korkeamman palkan, nopeasti karttuvan eläkkeen, parempien tavaravalikoimien ja muiden etuisuuksien houkuttelemina. Nämä pohjoiset alueet olivat Neuvostoliiton loppuaikoina vahvasti subventoituja. 1990-luvulla Neuvostoliiton hajoamisen jälkimaininkeina tehtaiden ja tuotantolaitosten sulkeminen on aiheuttanut työttömyyttä, ja väestöä muuttaa pois. Vuonna 1995 alueen väestömäärä oli laskenut 1 067 100:een ja vuonna 1998 edelleen 1 016 600:een.
Taulukko: Kuolan niemimaan väestökehitys 1897-1989
| vuosi | saamelaiset | % | venäläiset | % | muut | yhteensä |
| 1897 | 1 736 | 20 | 5 276 | 60,8 | 1 667 | 8 676 |
| 1920 | 1 554 | 8,4 | 12 234 | 71,9 | 3 622 | 18 410 |
| 1933 | 1 932 | 1,3 | 141 136 | 94,2 | 6 732 | 149 800 |
| 1959 | 1 703 | 0,3 | 484 224 | 85,3 | 81 745 | 567 672 |
| 1970 | 1 715 | 0,2 | 676 319 | 64,6 | 121 493 | 799 527 |
| 1979 | 1 565 | 0,2 | 819 492 | 83,8 | 156 775 | 977 832 |
| 1989 | 1 615 | 0,2 | 965 727 | 82,9 | 197 244 | 1 164589 |
Kuten taulukosta näkyy, väestökehitys johti siihen, että tähän asti melko eristyksissä eläneet alkuperäisasukkaat, saamelaiset joutuivat muiden väestöryhmien joukkoon pieneksi kielelliseksi ja kulttuuriseksi vähemmistöksi ilman oikeuksia. Kuolan saamelaisten kohdalla perusongelmana on pidetty sitä, että saamelaisilta puuttuu oma kansallinen alue. Monet vähemmistöpoliitikot ja virkamiehet pitivät 1990-luvulla tärkeänä, että Luujärven alueesta muodostettaisiin kansallinen alue. Saamelaisten osuus on ainoastaan 0,2 % alueen koko väkiluvusta. Saamelaisten absoluuttinen lukumäärä on pysytellyt samana, vaikka 1930-luvulla heidän suhteellinen osuutensa väestöstä muuttoliikkeen vuoksi laski nopeasti. Venäjällä saamelaisia on runsaat 1800, joista Kuolan niemimaalla asuu noin 1600. Vuoden 1989 väestölaskennan jälkeen saamelaisten lukumäärä on noussut hieman, mikä johtuu 1990-luvulla tapahtuneesta etnisen identiteetin heräämisestä. Ihmiset valitsevat kansallisuudekseen saamen nyt helpommin kuin aikaisemmin. Luujärven taajamassa, jossa suurin osa saamelaisista asuu, heidän osuutensa väestöstä on ollut 1980-luvulta lähtien noin 20 %.
Venäjän vallankumouksen jälkeen pohjoiset alueet olivat eristyksissä ja taloudellisissavaikeuksissa, sillä kaupankäynti oli katkennut, eikä pyyntielinkeinoissa tärkeitä aseita ja ammuksia ollut saatavilla. Ongelmista kertoo se, että saamelaisten porot vähenivät tänä aikana yli 70 %. Vallankumouksen ja kansallisuuspolitiikan vaikutukset alkoivat vähitellen ulottua myös pohjoiseen. Vuosien 1921 ja 1923 puoluekokouksissa linjattiin se, miten uutta kansallisuuspolitiikkaa tuli viedä eteenpäin. Tällöin otettiin käyttöön myös uusi talouspolitiikka, Novaja Ekonomitseskaja Politika, NEP, joka oli valtiojohtoista markkinataloutta. Uudella poliittisella ja taloudellisella järjestelmällä oli huomattavia vaikutuksia saamelaisiin ja heidän elämäänsä.
Kansallisuuspolitiikan helpottamiseksi pohjoisessa asuvat kansat yhdistettiin yhdeksi ryhmäksi, pieniksi pohjoisen kansoiksi, malyje narody severa. Näillä kansoilla katsottiin olevan yhteistä alhainen taloudellinen, poliittinen ja sivistyksellinen taso, yhtäläinen perinteinen poronhoitoon, metsästykseen ja kalastukseen perustuva talousmuoto, sekä siihen liittyvät erityispiirteet, kuten nomadinen elämäntapa sekä se, että heitä oli vähän. Tätä talousmuotoa kutsuttiin elämäntapapaimentolaisuudeksi (bytove koctševanie), myöhemmin tuotantopaimentolaisuudeksi (proizvodstvennoe koctševanie). Neuvostoajan kirjoituksissa vielä 1970-luvulla sanottiin saamelaisista, että he olivat eläneet ennen vallankumousta alhaisella sivistystasolla. Kansallisuuspolitiikkaan osallistuneet neuvostoetnografit eivät halunneet tehdä pohjoisen kansoista venäläisiä, vaan heidät oli tarkoitus saada mukaan kehityksen korkeammalle tasolle, sosialismiin. Neuvostovallan ensimmäistä kymmenlukua luonnehdittiin filantrooppisen holhousideologian aikakaudeksi. Avuttomista, primitiivisistä ja valistusta tarvitsevista kansoista piti huolehtia ja holhota erityisesti. Ideologian mukaisesti Pohjoisten asioiden komitea aloitti sivistyskampanjan. Komitean mielestä pohjoisten vähemmistöjen ainoat riistäjät olivat itse venäläiset, joita vastaan voitiin suojautua lisäämällä tietoa ja opetusta. Suunniteltiin kansallisia autonomisia alueita, joilla olisi poliittinen ja kulttuurinen itsehallinto. Suojelevan holhouksen kausi päättyi 1930-lukuun mennessä, sillä Stalinin päästyä valtaan vuonna 1928 NEP:n aika oli ohitse, ja kollektivisoinnin vähittäisen etenemisen ajatuksesta luovuttiin.
Neuvostoliiton pohjoisia kansoja kohtaan harjoittama politiikka voidaan jakaa kolmeen päävaiheeseen, joista ensimmäinen on edellä mainittu alkukausi (1930-luvun alkupuolelle asti), jolloin huomio kiinnitettiin koulutukseen ja itsehallintoon ja jolloin aloitettiin kollektiivien perustaminen. Tarkoituksena oli saada perinteiset elinkeinot ja yhteistyömuodot osaksi neuvostojärjestelmää. Toinen vaihe kesti 1930-luvulta 1950-luvun puoliväliin. Totalitaarista hallintokomentojärjestelmää vahvistettiin, ja valtio hyödynsi tehokkaasti kansallisia vähemmistöjä työvoimanaan, jotta valtiontalouden tuotantosuunnitelmat pystyttiin täyttämään: tuottamaan tarpeeksi lihaa,kalaa ja turkiksia. Kolmas vaihe, "valtion byrokratian holhous" kesti 1950-luvun puolivälistä 1980-luvulle. Tällöin luotiin luontaisetujen, etuoikeuksien ja tehottomien toimenpiteiden järjestelmä, jossa pääpaino oli pohjoisten kansojen asuinalueiden teollisessa kehityksessä.
Harjoitetun politiikan tarkoituksena oli parantaa ja edistää pohjoisen taloutta ja tuotantoa koko Neuvostoliiton eduksi teollistamalla pohjoisia reuna-alueita. Teollistamisen ohella oli tarkoitus kehittää myös perinteisiä elinkeinoja kuten poronhoitoa, metsästystä ja kalastusta, sillä niillä oli paikallisen merkityksen lisäksi myös kansantaloudellista merkitystä. Tuotannon kasvattaminen oli poronhoidon kehittämisen tärkein tavoite. Poronhoidon kollektivisointi vapautti työvoimaa teollisuuden tarpeisiin. Aluksi teollisuuden ei nähty muodostavan uhkaa poronhoidolle, koska teollisuus keskittyi eri alueille kuin poronhoito, mutta jo 1960-luvun lopussa porolaitumet olivat muuttuneet fosfaatti-, nikkeli-, kulta- ja tina- sekä puutavaravarannoiksi. Vuonna 1976 poronhoidon uskotaan menestyvän. 1980-1990 -luvuille tultaessa toiveikkaat näkymät poronhoidon tulevaisuudesta ovat muuttuneet täydellisesti. Porolaitumia uhkaavat Kuolan niemimaan metallituotantolaitokset, Krasnošeljen porolaidunten keskellä olevan Keivin kyaniittiesiintymän hyödyntämistoiveet sekä Siperian öljy- ja kaasukenttien hyödyntämisen.
Kansallisuuspolitiikalla oli myös muita tavoitteita, sillä neuvostovallan tavoitteeksi otettiin kansallisten vähemmistöjen aktivoiminen uuden politiikan tehokkaiksi edistäjiksi. Myönteistä kehityksessä oli se, että pohjoisten alueiden asukkaat pääsivät modernin terveydenhuollon piiriin, lapsikuolleisuus väheni, koulutusmahdollisuudet avautuivat ja lukutaidottomuus pyrittiin hävittämään.
Erityisesti naiset olivat kärsineet huonosta terveystilanteesta. Tundralla synnyttäminen oli yleistä ja se sisälsi riskejä. Sairauksien lisäksi kuoleman syinä olivat onnettomuudet, kuten hukkumiset tai lasten aseleikit. Onnettomuuden sattuessa tundralle oli mahdotonta saada apua ajoissa.
Kollektivisoinnin tavoitteina oli ollut taloudellisen epätasa-arvon poistaminen, taloudellisten ja tuotannollisten seikkojen korostaminen sekä kannattamattomaksi ja vanhanaikaiseksi tuomitun poronhoidon uudenaikaistaminen. Yksi tapa uudistaa poronhoitoa oli asuttaa ihmiset kyliin.
Kollektivisointi aloitettiin pohjoisilla, harvaan asutuilla nomadien alueilla varovaisemmin ja hitaammin kuin muualla, sillä näitä alueita pidettiin taloudellisesti, poliittisesti ja kulttuurisesti jälkeenjääneimpinä. Käytännön olosuhteet, kuten huonot liikenneyhteydet ja vaikeudet saada esimerkiksi rakennustarvikkeita, vaikuttivat myös siihen, että väestön paikalleen asuttaminen lähti hitaasti liikkeelle pohjoisessa. Neuvostovallan edustajat ymmärsivät, että pohjoisille alueille ei 1920-luvulla ollut myöskään helppo houkutella väkeä.
Asukkaat pyrittiin aktivoimaan poliittisesti perustamalla kansallisia neuvostoja. Paikallishallinto järjestettiin neuvostojen avulla. Aluksi neuvostoja perustettiin perinteisen sukujärjestelmän pohjalta, mutta jonkin ajan kuluttua neuvostot muutettiin alueellisiksi kyläneuvostoiksi. Vuonna 1928 muutamat saamelaissiidat saivat oman neuvoston. Samaan aikaan perustettiin kansallisia alueita, kuten Hanti-Mansian (1930) ja Nenetsian kansalliset alueet (1929). Tehdyistä aloitteista huolimatta ei saamelaisten kansallista aluetta perustettu. Syyksi ilmoitettiin, ettei alueesta eikä sentaloudellisesta toiminnasta ollut tarpeeksi tietoa. Vuonna 1939 lopetettiin aikaisemmin perustetut neljä saamelaisten kansallista neuvostoa keinotekoisina ja ne muutettiin kyläneuvostoiksi, joissa kansallisuus tai paikalliset piirteet olivat sivuseikka. 1930-luvulla perustettiin myös paikallisia puolueorganisaatioita. Alkuperäisväestön edustajia liittyi puolueen jäseniksi, ja puolueaktivisteiksi tuli sen omia edustajia, joiden avulla pohjoisten alueiden kollektivisointi pääsi vauhtiin.
1930-luvulla kiinnitettiin huomiota myös pienten pohjoisten kansojen oman kielen kehittämiseen ja opettamiseen. Saamen kieli nautti lyhytaikaisesta suojakaudesta vuosina 1933-1937. Kildininsaamen pohjalta luotiin kirjakieli ensin latinalaisin kirjaimin, jotka kuitenkin jo vuonna 1934 vaihdettiin kyrillisiin kirjaimiin. Saamenkielinen aapinen julkaistiin vuonna 1933. Murmanskin pedagogisessa instituutissa aloitettiin saamelaisten opettajien koulutus, ja myös Leningradin pohjoisten kansojen edustajilletarkoitetussa pedagogisessa Herzen-instituutissa oli saamelaisopiskelijoita.
1960-luvulle tultaessa hallinto piti pohjoisten alueiden ihmisiä tiukasti kontrollissaan. Tämä rajavartioston hallinnoksi kutsuttu systeemi päätti erityisesti raja-alueilla, kuten Kuolan niemimaalla, ihmisten liikkumisesta. Rajavartiosto kontrolloi kalastus- ja metsästysretkiä, eikä esimerkiksi muiden perheenjäsenten sallittu lähteä mukaan tundralle.
Vuonna 1957 ruvettiin säädöksiä olojen parantamisesta toteuttamaan. Pieniä ja kannattamattomina pidettyjä kolhooseja yhdistettiin 1960-luvulla suuremmiksi valtiontiloiksi eli sovhooseiksi, joissa omaisuus kuului valtiolle ja työstä saatiin palkka. Entisiltä asuinpaikoilta oli muutettava pois, sillä elämä pikku kylissä tehtiin mahdottomaksi lopettamalla palvelut. Valtiovallan intressinä oli tuhota näköalattomina pienet kylät ja koota väki helpommin hallittavissa olevaan muutamaan suureen kylään. Isot kylät oli helpompi varustaa kulkuyhteyksillä, kaupoilla, kouluilla, terveydenhoidolla ja muilla palveluilla. Asutuksen keskittämisessä ei ajateltu luontaiselinkeinojen, poronhoidon, metsästyksen ja kalastuksen, tarpeita. Väestön keskittämistä lisäsivät myös armeijan vaatimat lisäalueet sekä laajat vesistörakentamistoimet, jotka hukuttivat alleen saamelaiskyliä, mm. Voronjen ja Tšalmny-Varren eli Ivanovkan. Perspektiivittömiksi tuomittujen kylien, Tšudžjärvi, Jokanga, Varzino, Lumbovka ja Ponoi, väestöä keskitettiin erityisesti Luujärvelle. Asuttamista ei suunniteltu, vaan esimerkiksi Luujärvelle muuttaneet joutuivat vuosikausia asumaan sukulaisten luona, ennen kuin saivat oman asunnon. Saamelaisten asumistaso pysyi huonona verrattuna muihin väestöryhmiin. 1970-luvulla Luujärvelle alettiin rakentaa kerrostaloja, sillä suunnitelmien mukaan 70 prosenttia väestöstä olisi pitänyt asua kerrostaloissa jo vuonna 1980.
1970-luvulle tultaessa maaseudulla asuva saamelaisväestö oli keskittynyt neljään kylään, Luujärven ja Krasnošeljen lisäksi Joonaan ja Tulomaan, joiden kolhoosit harjoittivat karjanhoitoa ja vihannesviljelyä. Kun väestöä keskitettiin, oli muuttajilla, joista suuri osa oli saamelaisia, vaikeuksia löytää työtä. Tuttujen elinkeinojen, poronhoidon ja kalastuksen parista ei kaikille työtä riittänyt. Perinteisen luontosidonnaisen elämäntavan katkeaminen on johtanut moniin vakaviin ongelmiin. Perheen perustaminen on osoittautunut saamelaismiehille vaikeaksi: 60 % avioliittoikäisistä saamelaismiehistä elää naimattomana. Lisääntyneet taloudelliset ja sosiaaliset ongelmat, kuten työttömyys, asunnottomuus ja alkoholismi ovat yleistyneet pienten pohjoisten kansojen keskuudessa. Syntyvyys on laskenut, väestönkasvu pysähtynyt ja odotettu elinikä laskenut. Ulkoiset tekijät ovat muuttaneet saamelaistenkin ympäristöä, yhteisöä ja kulttuuriperintöä erittäin paljon.
History of the Kola Saami
Bibliography:
- Antonova, A. 1996. A Saami woman's letter to the central authorities of the RSFSR. Anxious north. Indigenous peoples in Soviet Union and Post-Soviet Russia. Selected documents, letters and articles, 171–183. IWGIA Document No. 82. Copenhagen: IWGIA. Alexander Pika et al. (eds.
