Browse wiki

Jump to: navigation, search
Johdatus saamelaisyhteiskuntaan
Id 20200505064054  +
Kieli suomi  +
Otsikko Johdatus saamelaisyhteiskuntaan +
Has queryThis property is a special property in this wiki. Johdatus saamelaisyhteiskuntaan + , Johdatus saamelaisyhteiskuntaan + , Johdatus saamelaisyhteiskuntaan + , Johdatus saamelaisyhteiskuntaan + , Johdatus saamelaisyhteiskuntaan + , Johdatus saamelaisyhteiskuntaan + , Johdatus saamelaisyhteiskuntaan +
Categories Suomenkieliset artikkelit  +
MuokkausaikaThis property is a special property in this wiki. 30 joulukuu 2021 10:24:39  +
Has default formThis property is a special property in this wiki. Artikkeli  +
TekstiThis property is a special property in this wiki. __NOTITLE__ <P align="justify">Saam__NOTITLE__ <P align="justify">Saamelaiset ovat alkuperäiskansa, joka asuu Suomessa, Norjassa, Ruotsissa ja Venäjällä valtiorajat ylittävällä Saamenmaan (Sápmi) alueella. Suomen saamelaisalue kattaa Enontekiön, Utsjoen ja Inarin kunnat, sekä Sodankylän kunnan pohjoisalueen, mutta yli puolet Suomessa asuvista saamelaisista asuu nykyään saamelaisalueen ulkopuolella, esim. Helsingissä, jossa on suhteellisen suuri ja aktiivinen saamelaisvähemmistö.</p> <P align="justify">Neljän eri valtion yhtenäisellä Saamenmaalla asuu kaikkiaan noin 100 000 saamelaista, Suomessa noin 10 000. Saamelaiset puhuvat suomalais-ugrilaiseen kieliperheeseen kuuluvia kieliä, jotka poikkeavat toisistaan siinä määrin, että eri kielten puhujat eivät välttämättä ymmärrä toisiaan. Saamen kieliä on yhdeksän; lännessä niitä ovat etelä-, uumajan-, piitimen-, luulajan- ja pohjoissaamen kielet, sekä idässä inarin-, koltan-, kildinin-, ja turjansaamen kielet. Kaikki saamelaiskielet ovat vähemmistökieliä ja eriasteisesti uhanalaisia, ja aiemmin puhuttu akkalansaame onkin sammunut 2000-luvulla. Kielistä puhutuin on pohjoissaame, ja Suomessa sen puhujia on arviolta 2000, kun taas inarinsaamen puhujia arvioidaan olevan n. 300–400 ja koltansaamen äidinkielisiä puhujia n. 300.</p> <P align="justify">Saamelaiskulttuuri on moninainen, sisältäen eri kieliä ja yhteisöjä. Saamelaisensyklopedia ottaa tämän moninaisuuden huomioon esittämällä tietoa Saamen kansan sisällä olevista vähemmistöryhmistä, mm. Kuolan saamelaisista, jotka ovat aiemmin olleet saamelaiskulttuurin tutkimuskentälläkin syrjässä. Saamelaiskulttuurin kirjon takia on kuitenkin mahdoton saada kerätyksi kaikkea olemassa olevaa tutkimustietoa tähän ensyklopediajulkaisuun.</p> <b>Saamelaisten ja Saamenmaan nimistä</b> <P align="justify">Termit <i>Sápmi</i> ja <i>sápmelaš</i> ulottuvat vähintään 3000 vuotta taaksepäin, jolloin ne vakiintuivat saamelaisten esivanhempien käyttämiksi omakielisiksi nimityksiksi itsestään. <i>Sápmi</i>-sana löytyy kaikista saamen kielistä ja viittaa sekä alueeseen, että kieleen ja kansaan. Saamenmaa on eri saamelaiskielillä: <i>Sápmi</i> (pohjoissaame), <i>Säämi</i> (inarinsaame), <i>Sää’m/Sää’mvu’vdd</i> (koltansaame), <i>Saemie</i> (eteläsaame), <i>Sábmie</i> (uumajansaame), <i>Sábme</i> (piitimensaame ja luulajansaame), <i>Соаме/Soame</i>, (kildininsaame) ja <i>Sámme</i> (turjansaame). Etnonyymi <i>sápmelaš</i> on johdos sanasta <i>sápmi</i> tarkoittaen saamelaista, ja tarkalleen sama johdos tunnetaan laajalti saamelaiskielten itä- ja keskiryhmässä, mm. <i>sápmelaš</i> (pohjoissaame), <i>sábmelatj</i> (luulajansaame), <i>säˊmmlaž</i> (koltansaame), <i>sämmilâš</i> (inarinsaame) ja <i>са̄ммьленч, saaḿḿlentš</i> (kildininsaame), kun taas eteläisimmistä saamelaiskielistä se näyttää puuttuvan. Myös suomen ikivanha heimonimi <i>hämäläinen</i> on lähtöisin samasta alkuperästä.</p> <P align="justify">Saamelaisista vanhastaan, aina 1960-luvulle saakka käytetty eksonyymi (muiden antama nimitys) on <i>lappalainen</i>, joka on historialtaan tiiviisti kytköksissä alueen nimitykseen <i>Lappi</i> (latinalaistettuna <i>Lapponia</i>). <i>Lop, lopari</i> saamelaisten nimityksenä esiintyy venäläisissä lähteissä jo 1200-luvulla. Suomessa ja sen läheisissä sukukielissä sanaa <i>lappalainen</i> on käytetty viittaamaan paitsi saamelaisiin myös yleensä pohjoisempana asuviin kansoihin (kuten vienankarjalaisiin) tai rintamailta kauempana asuviin ihmisiin, mihin saattaa perustua Lappi-sanan yleisyys laajalti esim. Etelä-Suomen paikannimistössä. Myös ruotsin kielessä on käytetty nimitystä <i>lapp</i> (monikossa <i>lappar</i>) jo 1200-luvulla, ja olettaen sanaa alkuperältäänkin skandinaaviseksi, liittyen sanaan <i>lapp</i> 'paikkatilkku', on ajateltu sen olleen alkuaan pilkkanimitys. Sanan alkuperä on kuitenkin hämärän peitossa, ja se saattaa olla alkuaan itämerensuomalainenkin. Jälkimmäisessä tapauksessa sillä lienee viitattu yksinkertaisesti rintamailta syrjässä asuviin ihmisiin. Sanan pejoratiivistuminen on kytköksissä valtaväestön asenteisiin saamelaisia kohtaan. Pejoratiivistumisen myötä siitä on Pohjoismaissa luovuttu, mutta vastaava termi on monissa Euroopan kielissä edelleenkin laajalti käytössä (esim. ranskan <i>lapon</i>, saksan <i>Lappe</i>, <i>Lappisch</i>, unkarin <i>lapp</i>). Nykyään Suomessa nimityksestä <i>lappalainen</i> on tullut hallinnollinen ja sitä käytetään, kuten historiallisissa lähteissäkin, maanomistus- ja kiinteistökysymyksiin liittyvissä yhteyksissä.</p> <P align="justify">Norjassa saamelaisista on myös näihin päiviin käytetty nimitystä <i>finn</i>, joka on tuttu jo antiikin ajalta Tacituksen teoksesta. Norjan pohjoisinta aluetta kutsutaan Finnmarkiksi. Tacituksen <i>fenni</i>-nimitystä ovat ilmeisesti alunperin käyttäneet muinaisruotsalaiset Pohjois-Ruotsissa eläneistä saamelaisista, joita koskevia tietoja he ovat levittäneet maailmalle. <i>Finn</i> ja <i>Finland</i>, jotka ovat muiden antamia nimityksiä suomalaisista ja saamelaisista, jäivät sittemmin tarkoittamaan myös 'ei-saamelaisia', erityisesti (varsinais-)suomalaisia ja (Varsinais-)Suomea.</p> <b>Alueita ja rajoja</b> <P align="justify">Ruotsin valtakunnan hallinnossa <i>Lappmarken Lapinmaa</i> -käsite tarkoitti hallinnollista aluetta, jota asuttivat saamelaiset/lappalaiset. Aina uudisasutuksen alkuun (1673 ja 1695 uudisasutusplakaatit) käsite <i>lappalainen</i> riitti kuvaamaan alueen asukkaita yleensä, sillä muita kuin saamelaisia/lappalaisia alueella ei asunut. Heidän perinteisiä elinkeinojaan nimitettiin hallinnossa lappalaiselinkeinoiksi. Lapinmaan erotti Lannanmaasta ns. lapinraja. Lannanmaassa asui lantalaisia, jotka harjoittivat lannan elinkeinoja. eli maanviljelystä ja karjanhoitoa.</p> <P align="justify">Lapinmaa (Lappmark) jakautui lappeihin, kaikkiaan kuuteen lappiin, joista nykyinen Suomen alue kattaa Tornion (osaksi) ja Kemin lapit. Lapit edelleen jakautuvat lapinkyliin eli siidoihin ja kylät vielä sukujen tai perheiden kesken lapinvero- eli perintömaihin. Lapinkylän muodostivat suvut ja niihin kuuluvat sukulaisperheet, jotka asuivat suurimman osan vuotta perheittäin hajallaan omilla alueillaan. Talvella kaikki kokoontuivat talvikyläänsä ja kesäksi siirryttiin muille alueille metsästämään, kalastamaan ja hoitamaan poroja.</p> <P align="justify">Talvikylässä keskinäisten asioiden hoitoa varten pidettiin kyläkokouksia. Ruotsin valtakunnan lapinkylissä kyläkokokouksia kutsuttiin kotakäräjiksi (kolttainmailla sobbar tai norrös), joita johti kylänvanhin. Yhteisiin päätettäviin asioihin kuuluivat mm. maa- ja vesioikeuksien jakaminen sukujen kesken, majavan- ja peuranpyyntiin osallistuminen, saaliin jako kaikkien kesken tasaisesti sekä tietysti veronkanto. Kyläkokouksissa hoidettiin myös suhteita toisiin siidoihin. Perinteistä yhteisöä leimasi yhteisvastuullisuus ja tasa-arvoisuus. Heikommassa asemassa olevia autettiin.</p> <P align="justify">Kolttasaamelaiset, jotka asuivat perinteisissä siidoissaan Paatsjoella, Petsamossa ja Suonikylässä Kuolan niemimaalla, asutettiin maailmansotien jälkeen pohjois- ja inarinsaamea puhuvien poro- ja järvisaamelaisten sekä suomalaisten keskuuteen Inarin kuntaan Suomeen. Kolttien kulttuuri on ollut saamelaisten keskuudessa suurimman suomalaistumisen paineen alaisuudessa. Koltan kieltä käytetään koti- ja koulukielenä, vaikka jo 1960-luvulta lähtien on ollut näkyvissä suomen kielen astuminen koltan kielen tilalle. Perinteinen poronhoito on nykyisin muuttunut sivuelinkeinoksi, kalaakin pyydetään vain kotitarpeeksi. Monet, erityisesti nuoret ovat joutuneet jättämään kotiseutunsa ja muuttamaan työn perässä etelään.</p> <P align="justify">Neljä valtiota on jakanut saamelaisten maan, Sápmin, historian kuluessa keskenään. Vuonna 1751 Strömstadin rauhansopimuksella vedettiin Ruotsin ja Norjan välinen raja, ja vuonna 1809, jolloin Suomi joutui Venäjän vallan alle, syntyi uusi Venäjän ja Ruotsin välinen raja. Vuonna 1826 käytiin rajanvetoa Venäjän ja Norjan välillä. Suomen ja Venäjän rajajärjestelyjä tehtiin vielä 1920- ja 1940-luvulla. Näiden rajavetojen vuoksi useat saamelaissiidat hajosivat ja perinteiset poronhoitomaat kaventuivat. Siitä seurasi saamelaisten keskuudessa muuttoliikkeitä. Saamenmaan pirstoutumisen seurauksena saamelaisten perinteiset yhteiskunnalliset, taloudelliset ja oikeudelliset järjestelmät tuhoutuivat. Valtioiden käytännön kannalta Saamenmaa merkitsee lähinnä kunkin valtion omaa Saamenmaata ja harvoin koko Saamenmaata. Saamenmaan sijaan käytetään muita nimityksiä kuten Pohjois-Kalotti, Lappi, Finnmark ja Norrbotten.</p> <b>Kirjakielen kehityksestä ja asemasta</b> <P align="justify">Saamen kielten kirjoittamisen historia ulottuu aina vuoteen 1557, jolloin englantilainen merikapteeni Stephen Borrough laati 95 sanaa ja sanontaa käsittävän luettelon Venäjän Jokangassa puhutusta saamesta. Ensimmäinen saamenkielinen teksti, Piitimen papin Nicolaus Andreæn kirjoittama aapinen, julkaistiin vuonna 1619. Vuonna 1673 ilmestyneessä Johannes Schefferuksen teoksessa <i>Lapponia</i> julkaistiin keminsaamelaisen Olaus Sirman kaksi joikurunoa, <i>Guldnasaš</i> ja <i>Moarsi fávrrot</i>.</p> <P align="justify">Pohjoissaamen voidaan sanoa olevan Suo­men, Norjan ja Ruotsin pohjoisosien eli kalottialueen saamelaisten yhteinen kieli. Ensimmäinen teos, jossa käytettiin kirjoitettua pohjoissaamen kieltä, oli jo vuonna 1648 Ruotsin saamelaisalueella julkaistu lähes tuhatsivuinen, osin saamenkielinen Johannes Tornaeuksen kirjoittama <i>Manuale Lapponicum</i>. Ruotsi-Suomessa ja Tanska-Norjassa voimistuivat 1700-luvun alussa vaatimukset saamelaisten opettamisesta ja käännyttämisestä kristinuskoon, ja lähetystyön ansiosta saamen kielen kirjallinen harrastus ylipäätään vahvistui. Norjan harjoittaman lähetystoiminnan myötä pohjoissaamen kirjakieli alkoi edistyä. Merkittävimmät 1700- ja 1800-luvun kirjakielen edistäjistä olivat Knud Leem, Rasmus Rask, Nils Vibe Stockfleth sekä J.A. Friis. Konrad Nielsenin laatima laaja neliosainen sanakirja <i>Lappisk ordbok Lapp Dictionary</i> ilmestyi vuosina 1932 - 1962. Pohjoissaamelaista kaunokirjallisuutta on julkaistu jo viime vuosisadalla. Klassikon aseman on saavuttanut Johan Turin kirja <i>Muittalus samiid birra</i> ("Kertomus saamelaisista") vuodelta 1910. Pohjoissaamea on kirjoitettu jopa kolmellatoista eri tavalla ja eri maissa on ollut omat ortografiansa. Yhteinen pohjoismainen ortografia Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa hyväksyttiin vuoden 1978 saamelaiskonferenssissa lähes kymmenen vuoden valmistelun jälkeen. Uusi ortografia aloitti pohjoissaamen kirjallisen käytön renessanssin.</p> <P align="justify">Koltansaamen puhujia asuu nykyään kahden valtakunnan alueella, Suomessa ja Venäjällä, mutta Norjan Näätämön alueelta (Neiden) koltansaame on hävinnyt. Suomessa koltan saamea käytetään koti- ja koulukielenä, vaikka jo 1960-luvulta lähtien on ollut nähtävissä, että suomen kieli asteittain valtaa sijaa koltan saamelta. Kielen elvyttämiseksi on vuodesta 1993 perustettu kielipesiä, jotka ovat tarkoitettu alle kouluikäisille lapsille. T.I. Itkonen julkaisi suuren <i>Koltan- ja kuolanlapin sanakirjan</i> vuonna 1958. Koltansaamen nykyortografian kehittäjinä ovat olleet Mikko Korhonen, Pekka Sammallahti ja Jouni Moshnikoff. Uudella ortografialla julkaistiin koltansaamenkielinen aapinen vuonna 1973 sekä vuonna 1991 Pekka Sammallahden ja Jouni Moshnikoffin Suomi-koltansaame sanakirja, <i>Lää'dd-sää'm sää'nnke'rjj</i>. Satu Moshnikoff on toimittanut tarinakokoelman, <i>Maaddârää´jji mainnâz</i> (Esi-isien tarinoita) vuonna 1992. Se ilmestyi samana vuonna myös viiden kasetin äänikirjana. Kaunokirjallisuutta edustavat kolttasaamelaisen kirjailijan Claudia Fofonoffin kaksi teosta, tarina- ja runokokoelma <i>Pââšjogg Laulli</i> (Paatsjoen laulut, 1988) ja runokirja <i>Jânnam muttum nuu´bbioo´ri</i> (Maa kääntynyt nurinpäin, 1999).</p> <P align="justify">Kuolan alueen saamen kielten (kildinin, akkalan ja turjan) yhteinen kirjoituskieli pohjautuu kildinin saameen, joka virallistettiin vuonna 1982, ja jossa käytetään kyrillistä kirjaimistoa. Vuonna 1994 tehdyn selvityksen mukaan kildininsaamen puhujia arvioitiin silloin olleen 700, sekä akkalan ja turjan saamen puhujia kumpaakin alle kymmenen. Kildinisaamelaisten keskuspaikka on Lovozero (Luujaavv'r), jossa asuu noin 700 saamelaista. Siellä sijaitsee myös Luujärven alueen historian museo. Koltansaamen Nuortijärven (Njuõ´ttjäu´rr, Notozero) murteen puhujia on parisenkymmentä samannimisen järven ympärillä. Venäjällä julkaistavan saamenkielisen kirjallisuuden määrä on pieni. Arvid Genetz julkaisi vuonna 1878 <i>Matkamuisteluksia Venäjän Lapista</i> ja vuonna 1891 maineikkaan sanakirjan <i>Kuollan Lapin murteiden sanakirja ynnä kielinäytteitä</i>. Uudella ortografialla on ilmestynyt oppikirjoja, sanakirjoja (saame-venäjä, kildininsaame-pohjoisssaame), kaunokirjallisuutta ja muutama lastenkirja. Vuonna 1989 ilmestyi ensimmäisen turjansaamelaisen kirjailijan Oktjabrina Voironovan (1934-1990), runokokoelma <i>Jaella</i> (Elämä). Jo aiemmin hänen runojaan oli ilmestynyt venäjäksi.</p> <P align="justify">Inarinsaamen kirjakielen asema on vahvistunut viimeisten vuosien aikana. Sen ortografia virallistettiin vuoden 1996 saamelaiskonferenssissa. Inarinsaamen kirjakielen perustan loi rovasti Lauri Arvid Itkonen raamatunhistorian käännöksellään vuonna 1906. Monet kielentutkijat ovat keränneet inarinsaamenkielistä materiaalia 1800-luvulta lähtien. A.V. Koskimies julkaisi vuonna 1917 teoksen <i>Inarinlappalaista kansantietoutta</i>, josta on otettu uusi painos 1979. T.I. Itkonen on myös julkaissut inarinsaamelaisista keräelmämateriaalia, muun muassa eri Kalevaseuran vuosikirjoissa (KSV 14, 15, 17 ja 18). 1900-luvun inarinsaamen maineikkaimmista tutkijoista on mainittava Frans Äimä, joka keräsi laajan kielinäytekokoelman ja Erkki Itkonen, joka julkaisi muun muassa <i>Inarinsaamelaisia kielennäytteitä</i> vuonna 1992 ja sanakirjan <i>Inarilappisches Wörterbuch I-IV</i> vuonna 1986 - 1991. Pekka Sammallahden ja Matti Morottajan sankirja <i>Säämi-suoma sänikirje, Inarilaissaamelais-suomalainen sanakirja</i> ilmestyi vuonna 1993. Vuonna 1986 perustettu inarin kielen yhdistys [[Anarâškielâ servi]] edistää inarinsaamen asemaa ja sen käyttöä. Yhdistys julkaisee ahkerasti muun muassa oppikirjoja, perinne kirjallisuutta, lehteä ja kalenteria. Kerrontaan liittyvä perinne, muisteleminen, elää edelleen inarinsaamelaisen kirjallisuuden pioneerituotannossa. Yhdistyksen aktiiviset jäsenet, Iisakki Mattus ja Ilmari Mattus ovat kumpikin julkaisseet omaelämäkerrallisia muisteluksia ja opettaja Matti Morottaja on toimittanut tarinakokoelman <i>Tovlááh mainâseh</i>.</p> <P align="justify">Luulajansaamen kielen kehittäminen alkoi 1800-luvulla, jolloin Lars Levi Laestadius julkaisi 21 sivuisen uskonnollisen kirjasen <i>Hålaitattem Ristagasa ja Satte almatja kaskan</i>. Luulajansaamen ortografiaa uudistettiin 1970-luvulla ja se hyväksyttiin vuoden 1983 saamelaiskonferenssissa. Anta Pirakin omaelämäkerrallinen teos <i>Jåhttee saamee viessoom</i> ilmestyi vuonna 1937. Kirja kuuluu saamelaisen kirjallisuudenhistorian merkittävimpiin teoksiin. Luulajansaamen sanakirjoja on julkaistu useita, muun muassa Harald Grundströmin <i>Lulelappisches Wörterbuch</i> (1946-1954) ja Olavi Korhosen <i>Bákkogir'je julevusámes dárrui, dárros julevusábmái. Lulesamisk-svensk, svensk-lulesamisk ordbok</i> (1979). Viime vuosikymmeninä on luulajansaameksi ilmestynyt useita lastenkirjoja ja runoteoksia. Tuotteliain luulajansaamenkielinen kirjailija on Stig Gaelok (s. 1961), jolta on ilmestynyt vuodesta 1983 alkaen kymmenkunta teosta, erityisesti runotuotantoa.</p> <P align="justify">Eteläsaamen kirjakieli pohjautuu pohjoiseen uumajansaameen. Lyckselessä toiminut opettaja ja pappi Petrus Fjellström julkaisi vuonna 1738 Vähän katekismuksen, saamen kieliopin ja ruotsalais-saamelaisen sanakirjan perustaen näin eteläsaamen kirjakielen. Nykyisin käytössä olevan eteläsaamen ortografian loivat Ella Holm Bull ja Knut Bergsland ja se hyväksyttiin vuoden 1976 saamelaiskonferenssissa. Uudella ortografialla on julkaistu sanakirja, kielioppi ja oppikirjoja. Knut Bergslandin <i>Sydsamisk grammatikk</i> julkaistiin vuonna 1994 ja sanakirja vuonna 1993 yhdessä Lajla Mattson Magan kanssa, <i>Åarjelsaemien-daaroen baakoegaerja, Sydsamisk-norsk ordbok</i>. Eteläsaamenkielistä kirjallisuutta alettiin julkaista vasta 1970-luvulla, muun muassa <i>¢allagat</i>-sarjassa. Ensimmäinen itsenäinen teos oli opettaja Laila Mattsonin (myöh. Mattson Magga) kirjoittama lasten kirja <i>Dågkangaerja-Dåkkagirji</i> (Nukkekirja) 1978. Ensimmäisen runokirjan <i>Gaaltjie</i> (1987) kirjoitti Norjan saamelainen 74-vuotias Gaebpien Gåsta, Gustav Kappfjell. Suurin osa viimeaikaisista julkaisuista, esimerkiksi lastenkirjat, ovat kuitenkin käännöksiä.</p> <P align="justify">Saamen käyttö on lisääntynyt 1970-luvulta lähtien yhteiskunnan eri aloilla, kuten opetuksessa ja tiedotusvälineissä. Taustalla on saamelaisliikkeen nousu ja saamelaisuuden renessanssi. Pohjoismaiden assimilaatiopolitiikka saamelaisia kohtaan aina 1960-70 -luvulle asti uhkasi hävittää saamelaisen kulttuurin ja kielen, minkä vuoksi saamelaisten poliittiset liikehdinnät vahvistuivat. Saamelaisliikkeen toiminta on johtanut siihen, että saamelaiset kirjattiin alkuperäiskansaksi 1990-luvun vaihteessa Norjan, Suomen ja Ruotsin perustuslakeihin. Saamelaisille turvattiin kotiseutualueellaan kulttuuri-itsehallinto, jota toteuttamaan on perustettu Norjaan, Suomeen ja Ruotsiin Saamelaiskäräjät - <i>Sámediggi</i>.</p> - <i>Sámediggi</i>.</p>  +
show properties that link here 

 

Enter the name of the page to start browsing from.