Ero sivun Tarinat ja sadut versioiden välillä
Saamelaiskulttuurin ensyklopedia
| Rivi 23: | Rivi 23: | ||
Tarinoiden ja satujen esiintymisalueilla on saamelaisessa traditiossa selvä alueellinen jakauma siitä huolimatta, että monet figuurit ja motiivit ovat laaja-alaisia. Tähän jakaumaan ovat olennaisesti vaikuttaneet eri naapurikansat. Toisaalta saamelainen elintapa ja talousmuoto ovat johtaneet eri alueellisten ryhmien väliseen kulttuurivaihtoon. Tällaista vaihtoa edisti esim. kalastus Lofooteilla, missä kohtasivat paitsi norjalaiset ja ruotsalaiset myös eri alueilta kotoisin olevat saamelaiset. Yleensä rannikon kalastajien yöpymispaikat on erityisesti mainittu iltaisina tai huonon sään aikaisina tarinoiden ja satujen kertomispaikkoina, samoin kuin porolauman vaellusten aikaiset leiripaikat ja poropaimenien nuotiopaikat. | Tarinoiden ja satujen esiintymisalueilla on saamelaisessa traditiossa selvä alueellinen jakauma siitä huolimatta, että monet figuurit ja motiivit ovat laaja-alaisia. Tähän jakaumaan ovat olennaisesti vaikuttaneet eri naapurikansat. Toisaalta saamelainen elintapa ja talousmuoto ovat johtaneet eri alueellisten ryhmien väliseen kulttuurivaihtoon. Tällaista vaihtoa edisti esim. kalastus Lofooteilla, missä kohtasivat paitsi norjalaiset ja ruotsalaiset myös eri alueilta kotoisin olevat saamelaiset. Yleensä rannikon kalastajien yöpymispaikat on erityisesti mainittu iltaisina tai huonon sään aikaisina tarinoiden ja satujen kertomispaikkoina, samoin kuin porolauman vaellusten aikaiset leiripaikat ja poropaimenien nuotiopaikat. | ||
| − | Tarinoiden muistiinmerkintä alkoi 1700-luvulla (useampia tarinoita Pehr Högströmin teoksessa Beskrifning öfwer de til Sweriges Krona lydande Lapmarker, 1747), satujen merkintä 19. vuosisadan alkupuoliskolla ensimmäisenä muistiinpanijana Jonas A. Nensén, joka Ruotsissa eri paikkakunnilla merkitsi muistiin myös tarinoita (mm. <i>stállu</i> - ja vainolaistarinoita sekä aitiologisia tarinoita; Nensénin muistiinpanot julkaisi 1918 Sigrid Drake ruotsinkielisenä käännöksenä). Samaan aikaan Ruotsin saamelaisalueilla suullista perinnettä talteen merkinneistä on ennen kaikkea mainittava Lars Levi {{Artikkelilinkki|1661|Laestadius}} (mm. <i>stállu</i>- ja vainolaistarinoita), Suomen saamelaisalueen perinteen tallentajista Jaakko à Fellman (mm. kuuluisista noidista kertovia tarinoita) ja Matias Aleksanteri Castrén (tarinat Päiviö-suvusta). Ensimmäisestä laajasta tarina- ja satujulkaisusta on kiittäminen J. A. Friis´iä; saamenkielinen laitos ilmestyi 1856, ja norjankielisen laitoksen (1871) välityksellä tulivat nämä tarinat ja sadut Skandinavian ulkopuolellakin tunnetuiksi. 1870-luvun lopulla alkoi toinen norjalainen, Just Knud {{Artikkelilinkki|Qvigstad}}, vuosikymmeniä kestäneen keräystyönsä. Suurin osa sen tuloksista on julkaistu monumentaalissa, neliosaisessa teoksessa <i>Lappiske eventyr og sagn</i> (1927-29), joka sisältää lähes 1000 satua ja tarinaa Norjan eri saamelaisalueilta. Osan teksteistä ovat saamelaiset itse merkinneet muistiin, mm. Johan Johnsen Aikio ja Isak Persen {{Artikkelilinkki|1666|Saba}}. Läntisten saamelaisalueiden perinteenkerääjistä voidaan mainita myös unkarilainen Ignác Halász (keräystyössä vuosien 1884 ja 1891 välisenä aikana) ja suomalainen Eliel Lagercrantz (keräystyö 1919-1926). Suomalaisia perinteentallentajia liikkui myös itäsaamelaisella kielialueella. Arvid Genetz jatkoi 1876 D. E. D Europaeuksen 1856 aloittamaa tallennusta Venäjän saamelaisten keskuudessa. A. V. Koskimies oli samassa työssä inarinsaamelaisten parissa 1886. T. I. à Itkosen satu- ja tarinakokoelmassa Koltan- ja kuolanlappalaisia satuja on keskeisessä asemassa hänen vuosina 1914 ja 1927 keräämänsä materiaali. Myöhemmin on {{Artikkelilinkki|1613|Erkki Itkonen}} kerännyt mm. inarinsaamelaista kertomusperinnettä. Venäjältä on mainittava V.I. NemiroviF-DanFenkon pioneerityö. Hän osoitti kenttätyönsä tulokset sisältäneellä julkaisullaan (1875) vääräksi sen Venäjällä yleisen käsityksen, että Venäjän saamelaisilla ei olisi minkäänlaista folklorea, kuten ei olisi muillakaan Pohjois-Venäjän vähemmistökansoilla. NemiroviF-DanFenkon työtä jatkoi mm. N. à Haruzin. Neuvostoliitossa keräsivät 1920- ja 30-luvuilla folklorea mm. V. V. {{Artikkelilinkki|1682|Charnoluskij}} ja V. Alymov. Toisen maailmansodan jälkeisistä kerääjistä on mainittava G. M. Kert. Venäjällä ja Neuvostoliitossa kerätyn folkloren edustava valikoima on teos Saamskie skazki (1980). | + | Tarinoiden muistiinmerkintä alkoi 1700-luvulla (useampia tarinoita Pehr Högströmin teoksessa Beskrifning öfwer de til Sweriges Krona lydande Lapmarker, 1747), satujen merkintä 19. vuosisadan alkupuoliskolla ensimmäisenä muistiinpanijana Jonas A. Nensén, joka Ruotsissa eri paikkakunnilla merkitsi muistiin myös tarinoita (mm. <i>stállu</i> - ja vainolaistarinoita sekä aitiologisia tarinoita; Nensénin muistiinpanot julkaisi 1918 Sigrid Drake ruotsinkielisenä käännöksenä). Samaan aikaan Ruotsin saamelaisalueilla suullista perinnettä talteen merkinneistä on ennen kaikkea mainittava Lars Levi {{Artikkelilinkki|1661|Laestadius}} (mm. <i>stállu</i>- ja vainolaistarinoita), Suomen saamelaisalueen perinteen tallentajista Jaakko à Fellman (mm. kuuluisista noidista kertovia tarinoita) ja Matias Aleksanteri Castrén (tarinat Päiviö-suvusta). Ensimmäisestä laajasta tarina- ja satujulkaisusta on kiittäminen J. A. Friis´iä; saamenkielinen laitos ilmestyi 1856, ja norjankielisen laitoksen (1871) välityksellä tulivat nämä tarinat ja sadut Skandinavian ulkopuolellakin tunnetuiksi. 1870-luvun lopulla alkoi toinen norjalainen, Just Knud {{Artikkelilinkki|16160|Qvigstad}}, vuosikymmeniä kestäneen keräystyönsä. Suurin osa sen tuloksista on julkaistu monumentaalissa, neliosaisessa teoksessa <i>Lappiske eventyr og sagn</i> (1927-29), joka sisältää lähes 1000 satua ja tarinaa Norjan eri saamelaisalueilta. Osan teksteistä ovat saamelaiset itse merkinneet muistiin, mm. Johan Johnsen Aikio ja Isak Persen {{Artikkelilinkki|1666|Saba}}. Läntisten saamelaisalueiden perinteenkerääjistä voidaan mainita myös unkarilainen Ignác Halász (keräystyössä vuosien 1884 ja 1891 välisenä aikana) ja suomalainen Eliel Lagercrantz (keräystyö 1919-1926). Suomalaisia perinteentallentajia liikkui myös itäsaamelaisella kielialueella. Arvid Genetz jatkoi 1876 D. E. D Europaeuksen 1856 aloittamaa tallennusta Venäjän saamelaisten keskuudessa. A. V. Koskimies oli samassa työssä inarinsaamelaisten parissa 1886. T. I. à Itkosen satu- ja tarinakokoelmassa <i>Koltan- ja kuolanlappalaisia satuja</i> on keskeisessä asemassa hänen vuosina 1914 ja 1927 keräämänsä materiaali. Myöhemmin on {{Artikkelilinkki|1613|Erkki Itkonen}} kerännyt mm. inarinsaamelaista kertomusperinnettä. Venäjältä on mainittava V.I. NemiroviF-DanFenkon pioneerityö. Hän osoitti kenttätyönsä tulokset sisältäneellä julkaisullaan (1875) vääräksi sen Venäjällä yleisen käsityksen, että Venäjän saamelaisilla ei olisi minkäänlaista folklorea, kuten ei olisi muillakaan Pohjois-Venäjän vähemmistökansoilla. NemiroviF-DanFenkon työtä jatkoi mm. N. à Haruzin. Neuvostoliitossa keräsivät 1920- ja 30-luvuilla folklorea mm. V. V. {{Artikkelilinkki|1682|Charnoluskij}} ja V. Alymov. Toisen maailmansodan jälkeisistä kerääjistä on mainittava G. M. Kert. Venäjällä ja Neuvostoliitossa kerätyn folkloren edustava valikoima on teos <i>Saamskie skazki</i> (1980). |
| − | Myöhemmän ajan pohjoissaamelaisesta eeppisestä kertomusperinteestä on tuottanut tietoa kenttätutkimusprojekti, joka aloitettiin Suomessa 1967 (Lauri Honko, Juha Pentikäinen ym.) ja johon liittyy muutamissa Tenon varren kylissä (erit. Talvadas) tehtysyvätutkimus. Saamelaisia tarinoita on tutkittu ennen kaikkea uskontohistoriallisesta aspektista (yleiskatsaus tarinoiden tutkimukseen on teoksessa Sami Folkloristics, 2000). Satuja on toistaiseksi tutkittu vähän. J. K. {{Artikkelilinkki|16160|Qvigstad}} on esittänyt 1925 saamelaisten satu- ja tarinatyyppien luokituksen (Lappische Märchen- und Sagenvarianten. E. Lagecrantzin kirja Entwicklungspsychologische Analyse lappischer Folklore (1950) nojautuu C.G. Jungiin ja hänen arkkityyppi-käsitteeseensä. | + | Myöhemmän ajan pohjoissaamelaisesta eeppisestä kertomusperinteestä on tuottanut tietoa kenttätutkimusprojekti, joka aloitettiin Suomessa 1967 (Lauri Honko, Juha Pentikäinen ym.) ja johon liittyy muutamissa Tenon varren kylissä (erit. Talvadas) tehtysyvätutkimus. Saamelaisia tarinoita on tutkittu ennen kaikkea uskontohistoriallisesta aspektista (yleiskatsaus tarinoiden tutkimukseen on teoksessa <i>Sami Folkloristics</i>, 2000). Satuja on toistaiseksi tutkittu vähän. J. K. {{Artikkelilinkki|16160|Qvigstad}} on esittänyt 1925 saamelaisten satu- ja tarinatyyppien luokituksen (Lappische Märchen- und Sagenvarianten. E. Lagecrantzin kirja <i>Entwicklungspsychologische Analyse lappischer Folklore</i> (1950) nojautuu C.G. Jungiin ja hänen arkkityyppi-käsitteeseensä. |
}} | }} | ||
Versio 11. elokuuta 2014 kello 14.25
