Ero sivun Tarinat ja sadut versioiden välillä

|artikkeliteksti=Tarinat ja sadut ovat folkloren eeppisiä muotoja. Edelliset ovat sidoksissa yhteisön uskontoon, uskomuksiin ja maailmankuvaan, ja tällä sidoksella on kertomukselle, sen kompositiolle, keskeinen merkitys. Saduissa on etusijalla viihdyttämisfunktio, ja tämän vuoksi kertoja suhtautuu tietoisemmin kertomuksensa muotoon, sen muokkaukseen. Huolimatta eroista muodossa, sisällössä, maailmankuvassa, uskottavuudessa ja osallistuvassa eläytymisessä on raja tarinan ja sadun välillä perimmältään liukuva. Kielenpuhujat, saamelaiset, käyttävät itse samaa termiä kummastakin folklorelajista, molemmat ovat pohjois- ja itäsaamelaisella alueella máinnas ja länsisaamelaisella alueella cuvccas.

Tarinat jakautuvat useampaan alatyyppiin: uskomustarinoihin, historiallisiin tarinoihin ja aitiologisiin (alkuperän selittäviin) tarinoihin. Ensinmainittujen joukossa ovat keskeisessä asemassa {{Artikkelilinkki|20140610144154|stállu}}-tarinat, joiden vanhimmilla motiiveilla on paralleeleja muissa pohjoiseuraasialaisissa traditioissa. Motiivistoltaan pohjoiseuraasialaisia ovat myös tarinat dualistisesta alkuolentoparista, hyvästä njávešeatnesta ja pahasta áhčešeatnesta. Sekä stállun että mainittujen alkuolentojen hahmot ovat uudempina aikoina vetäneet puoleensa myös satuaineksia, esimerkiksi áhčešeatne esiintyy saduissa noita-akkana. ({{Artikkelilinkki|1027|Áhčešeátne-Njávešeátne}})

Saamelaisten samanistisiin ({{Artikkelilinkki|1051|samanismi}}) käsityksiin on ollut yhteys tarinoilla, joissa kuvataan noidan erilaisia taitoja ja tehtäviä ja jotka esittävät noidan yhteisön johtajana, näkijänä, hyvää tarkoittavana tietäjänä ja parantajana ({{Artikkelilinkki|16126|Päiviö}}, {{Artikkelilinkki|1674|Akmeeli}}) tai toisaalta pahan aiheuttajana. Tarinoissa kuvataan myös noidan kykyä muuttautua eläinhahmoiseksi. Tämän metamorfoosin ({{Artikkelilinkki|10102|eläintransformaatiot}}, {{Artikkelilinkki|0420|Valkoinen peura}}) selittäviin sielukäsityksiin perustuvat myös tarinat etiäisistä ({{Artikkelilinkki|10139|ovdasaš}}).

Lukuisia tarinoita on kerrottu kummittelevista vainajista, myös kummittelevista murhatuista aviottomista lapsista ({{Artikkelilinkki|1033|eahpáraš}} äpärä ). Nämä jälkimmäiset perustuvat alkuaan skandinaavisiin käsityksiin ja niiden levinneisyys rajoittuu länsisaamelaiselle alueelle.

Paljon on saatu talteen myös tarinoita haltioista. Suuren ryhmän näistä muodostavat tarinat hyvänsuovista {{Artikkelilinkki|1009|maahisista}} ({{Artikkelilinkki|1074|gufihtar}}, ulda (yks.)); uskomusten mukaan nämä olivat Eevan Jumalan silmiltä piilottamia lapsia. Myös nämä puoli-inhimilliset olennot ovat peräisin skandinaavisesta traditiosta ja niistä kerrotut tarinat onkin talletettu länsisaamelaiselta alueelta.

Itäsaamelaisia, erityisesti kuolansaamelaisia, ovat sen sijaan {{Artikkelilinkki|1045|totemistisiin}} käsityksiin perustuvat tarinat peuramiehestä ({{Artikkelilinkki|1084|Meandash}}). Itäsaamelaisen perinteen erikoispiirteitä sisältävät myös tarinat taivaankappaleista ({{Artikkelilinkki|1067|aurinko}}, {{Artikkelilinkki|1003|kuu}}) ja {{Artikkelilinkki|0830|revontulista}}.

Historiallisista tarinoista suuri osa on vainolaistarinoita, ja niiden sisältämistä motiiveista monet ovat laajalti levinneitä. Vainolaistarinat kertovat vaarallisista vieraista maahantunkeutujista ({{Artikkelilinkki|1070|čuhti}}), jotka useimmiten voitetaan, yleensä viekkautta tai myös taikakeinoja käyttäen. Pelastajana on tavallisesti yksi henkilö (esim. {{Artikkelilinkki|16112|Lavrukaš/Laurukainen}}).