Sieidi (engl. ver.)

Saamelaiskulttuurin ensyklopedia
Versio hetkellä 10. heinäkuuta 2014 kello 12.48 – tehnyt Senc-tuonti (keskustelu)

(ero) ← Vanhempi versio | Nykyinen versio (ero) | Uudempi versio → (ero)
Loikkaa: valikkoon, hakuun

{{Artikkeli |sivun nimi=Sieidi |kieli=suomi |id=1011

|artikkeliteksti=

Sieidi, suom. seita, on tarkoittanut palvottua luonnonkohdetta, useimmiten palvoskiveä. Sieidiksi voidaan ymmärtää myös esim. uhrilähde. Lisäksi erityisesti kala-apajille pystytettiin puisia sieidi-paaluja. Seitapaikoja tunnetaan kaikkialta saamelaisalueelta erittäin suuri määrä (Samuel Rheen: kiedke-jubmel, 'kivijumala' ja muorra-jubmel, 'puujumala'). Sieidi-sanan etymologia on epäselvä. Sen on esitetty olevan samaa kantaa kuin saamelaisten perinteistä paikallisyhteisöä tarkoittava sana siida. Tämä etymologia alleviivaa sieidin mahdin paikallisuutta. Sen on esitetty olevan myös skandinaavista perua: seidr tarkoitti muinaisskandinaavisen naispuolisen ekstaatikon tekemää ennustamista. Etymologia ei ole kovin vahva, koska sieidi-sana puuttuu eteläsaamelaisilta, mutta tunnetaan itäsaamelaisilla. S*ihtti-sanan taas on arveltu olevan samaa kantaa kuin suomen hiiden (hiisi), joka on alun perin ollut suomalaisten pyhä lehto.

Sieidit lienevät olleet alunperin olleet nimenomaan elinkeinojen harjoitukseen liittyviä kultti- ja uhripaikkoja (uhraaminen). Sieidin kautta vaikutti tarkemmin nimeämätön luonnonmahti, josta elinkeinonharjoitus ja ylipäätään menestys ja onni olivat riippuvaisia. Eräiden mainintojen mukaan sieidin henki saattoi näyttäytyä ihmis- tai eläinhahmoisena - näin kerrotaan tapahtuneen erityisesti sieidin hylkäämisen yhteydessä - mutta tämä ei ollut tavanomaista. Koska elatuksen hankkiminen kuului miehen elämänalueelle, oli sieidi-kultti naisilta suljettu. Järven rannalla tai itse järvessä oleva kivi antoi kalaa, jos sitä säännöllisesti voideltiin kalanrasvalla ja sille annettiin kalojen päät. Merenrannikon kalastajasaamelaisten kala-sieidi saattoi myös olla merkillisen muotoinen rantakallio (esikristillisten jumalien kriminalisoimisen jälkeen, ja edelliset perivät jälkimmäisten tehtäviä. Sieidille tiedetään uhratun myös metalliesineitä, tupakkaa ja viinaa. Myös nämä lienevät myöhäistraditioon kuuluvia asioita, joiden uhraamisella juuri pyydettiin elinkeinojen harjoitukseen liittymättömiä asioita. Myöhäisperinteessä myös naiset ovat paikoin saaneet ottaa osaa kulttiin.

Saamelaisten suhde sieidi-jumaluuksiinsa oli suhteellisen tasa-arvoinen ja vastavuoroinen (pyhä). Sekä ihmisellä että seidalla oli velvollisuutensa. Ihminen uhrasi ja kunnioitti palvospaikkaa, ja sen velvollisuus oli antaa elinkeino-onni. Jos jompikumpi rikkoi tämän lausumattoman sopimuksen, seurasi rangaistus. Jos ihminen käyttäytyi ylimielisesti sieidiä kohtaan, rangaistus saattoi olla elinkeino-onnen menetys tai sairastuminen. Huono ja saamaton sieidi saattoi kuitenkin niinikään saada rangaistuksen. Lapin intensiivisen lähetysvaiheen (lähetyshistoria) ajoilta on paljon kertomuksia siitä, kuinka käännynnäiset hylkäsivät sieidinsä jasitten, kun rangaistusta ei kuulunut, monet muutkin yhteisön jäsenet kääntyivät. Saamelaisten maailmanselityksessä oli näin sisäänrakennettuna tietty valmius vaihtaa mahtavamman herran palvelukseen ilman välitöntä maailmankuvallista murrosta. Tässä nimenomaisessa tilanteessa tulkittiin niin, että kristinuskon jumala onkin sieidiä vahvempi (Päiviö). Erityisen selvästi tämä ulottuvuus tulee esiin siinä myöhäisperinteeseen kuuluvassa ilmiössä, jossa kristilliset kirkot perivät sieidi-paikkojen tehtävät ja niiden saamat uhrit.

Kivinen sieidi menetti mahtinsa, jos sen poltti yhdeksän eri puulajin tulessa. Tässä tilanteessa sieidi-hengen kerrotaan usein poistuneen paikalta linnun hahmossa, ja jo uhatuksi tultuaan se saattoi myös näyttäytyä ihmishahmossa ja luvata parempaa apua vastineeksi tuhon välttämisestä. Oli myös tapana yksinkertaisesti lyödä kiven syrjästä pala pois ja tällä tapaa merkitä se kelvottomaksi. Tenolaisten tiedetään joskus piesseen kalajumaliaan vitsoilla, jotta nämä paremmin toimittaisivat tehtävänsä. Sieidin hylkäämisen jälkeen valittiin uusi esim. unessa saadun merkin perusteella, ja kivi vihittiin käyttöön joiuin ja voitelemalla sitä esim. poronrasvalla. Monilla sieidi-paikoille hahmottuu näin selkeä elinkaari: vihkiminen, käyttö ja hylkääminen.

Uskontotieteelliset tulkinnat: Mitään sieidi-kultille esitetyistä uskontotieteellisistä tulkinnoista ei voida pitää sinänsä lopullisena, vaan ne tuovat kaikki esiin jonkin merkittävän näkökulman asiaan. Sieidi-kulttia on tulkittu mm. kytkemällä se vainajainpalvontaan ja sekä animatistisessa että animistisessa viitekehyksessä. Eteläsaamelainen prof. Louise Bäckman on korostanut sieidin yksinkertaisesti osoittaneen maastokohdan, jossa ihminen saattoi erityisellä tavalla olla kontaktissa pyhän piirin kanssa, riippumatta siitä juontuiko tämän tuonpuoleinen erityismerkitys suvun esivanhemmista, sáivasta, luonnonjumaluuksista tai pyyntieläinten haltijoista.

Uno Holmberg yhdisti sieidi-kultin vainajainpalvelukseen. Perusteluna hän näki sieidi-palvonnan perhe- tai sukukohtaisuuden. Hän yhdisti sieidin myös sáivaan, mutta sáiva-henget hän taas yksiselitteisesti tulkitsi suvun tai perheen esivanhempien hengiksi. Edelleen Holmberg on teoriansa tueksi viitannut mainintoihin, joiden mukaan sieidin henki saattoi näyttäytyä ihmisen hahmossa.

Edgar Reuterskiöld katsoi sieidi-palvonnan kuuluvan vasta nomadiseen kulttuurivaiheeseen. Hänen mukaansa saamelaiset elollistivat luonnon. Uskontoevolutionistisessa ajattelussa animatismin ajateltiin edeltäneen animismia eli luonnon sielullistamista. Reuterskiöldin määritelmän mukaan sieidi on alun perin ollut paikan elollisen voiman keskittymä. Luonnon animatistinen voima oli sieidissa keskitetysti kohdattavissa; animatistien piirissä ajateltiin, että nimenmaan huipuissa kansa koki elollisen voiman tiivistyneenä. Näin sieidi-kivet olisivat olleet vuosi-sáivan paikallisia edustajia. Evolutionismin hengessä hän esitti edelleen, että saamelaiset vasta myöhemmin, siirtyessään animistiseen vaiheeseen, alkoivat omistaa sieidi-paikoille persoonallisen jumalallisen luonteen. Tässä yhteydessä Reuterskiöld tuo esiin ne maininnat, jotka puhuvat eläinhahmoisen sieidihengen puolesta. Tämän hän yhdistää noidan (samanismi) keskeiseen apuhenkeen, tuonpuoleiseen lintuun (sáiva leddie), jonka nimenomaan - niillä läntisillä saamelaisalueilla, joiden olojen pohjalta Reuterskiöld kirjoittaa - ajateltiin asuvan vuorisáivassa.

Rafael Karsten piti sieidi-kulttia yksiselitteisesti animismin ja fetisismin osoituksena. Sieidissä vaikuttava voima nähtiin persoonallisena henkenä, jumalallisella voimalla varustettuna sieluna. Tyypillisen saamelaisen pyhän tapaan tämäkään jumalallinen voima ei kuitenkaan ollut mitään kokonaan toisenlaista, vaan se toimi viime kädessä samanlaisilla pelisäännöillä kuin tämänpuoleisetkin olennot, joskin pyhyyden asteesta riippuen vaihtelevassa määrin. Tämä mahdollisti vielä suhteellisen lähelle tämänpuoleisuutta sijoittuvan sieidin manipuloimisen, sen lepyttelyn, uhkaamisen, rankaisemisen ja hylkäämisen, mikä juuri on fetisismin perusidea.

([[Tiedosto:p> |thumb|600px|{{{2}}}]]