Ero sivun Poronhoidon synty versioiden välillä

Versio 14. toukokuuta 2014 kello 10.48

Poronhoito on historiallisesti suhteellisen heikosti dokumentoitu elinkeino, mikä saattaa johtua siitä, että poronhoito on ollut aina leimallisesti valtakeskittymien näkökulmasta syrjäseutujen ja niin sanottujen joutomaiden elinkeino. Poronhoidon synty ja kehittyminen ennen myöhäiskeskiaikaa ovatkin lähinnä teoreettisia kysymyksiä. Poronhoidon synnystä voidaankin varmuudella väittää vain, että se on leimallisesti euraasialainen ilmiö. Mikäli erilaisia peurojen tarhauskokeiluita ei oteta huomioon, niin Euraasian ulkopuolella laajamittainen poronhoito tunnetaan vain Pohjois-Amerikassa, jonne se levisi vasta 1890-luvulla. Tuolloin tohtori Sheldon Jackson toi Alaskan eskimoiden hiipunutta valaanpyyntitaloutta paikkaamaan ensimmäiset 171 kesyä poroa. Porotaloutta opettamaan palkattiin taas ts*ukts*i- ja saamelaisporonhoitajia. Euraasian sirkumpolaarisen vyöhykkeen ulkopuolella, kuten Grönlannissa, poronhoito on lähinnä moderni innovaatio.

Euraasialainen poronhoito on taas käytännöllistä jakaa kahdeksi pääjatkumoksi eli vanhempaan pienporonhoito- ja nuorempaan suurporonhoitoperinteeseen. Näistä pienporonhoito on maantieteellisesti laajalle levinnyt kulttuurimuoto, mutta poron kesyttämisen aikaa, paikkaa ja tapaa on hyvin vaikea määrittää. Esimerkiksi poron kesyttämisen tavasta on esitetty kaksi pääteoriaa. Ensimmäisen teorian mukaan kiimaisia peuroja opittiin jo varhain käyttämään houkutuseläiminä, ja näistä houkutinpeuroista kesytettiin taas ensimmäiset kuljetuseläimet virtsalla ja suolalla. Ajokkaista ja kantoporoista kasvatettiin sitten ensimmäiset kesyt porokarjat. Poron merkitys muuttui samalla välillisestä tuotannosta suoraksi elannon tuottajaksi.

5000-6000 vuotta vanha kalliopiirros peurojen ja hirvien aitapyynnistä Norjan Altassa.

Toisen teorian mukaan varhaisin poronhoidon muoto oli peuratalous, joka kehittyi asteittain metsästäjien oppiessa hallitsemaan villipeuralaumoja. Saalisvalinnassa suosittiin villejä yksilöitä, jolloin peura kesyyntyi vähin erin rauhallisemmaksi poroksi. Teoriaa on katsottu puoltavan lähinnä tunnettujen peuranpyynti- ja poronhoitotekniikoiden samankaltaisuudet. Esimerkiksi poronhoidossa käytetyt asteittain kaventuvat johdinaitajärjestelmät ovat myös yleinen villipeurojen pyyntitekniikka, mutta poronhoidossa siula-aidan päihin sijoitetut pyyntikuopat ja ansat on korvattu porojen käsittelyaidoilla.

Molemmat teoriat pitävät sisällään kuitenkin suuria epävarmuustekijöitä. Esimerkiksi houkutinpeurojen käyttöä poronhoidon esiasteena on helppo kritisoida,sillä kiimainen naaraspeurahan houkuttaa paikalle lähinnä kiimaisen urospeuran, ja kiima taas aiheuttaa peurojen lihaan yleensä vastenmielisenä pidetynsivumaun. Tästä syystähän porojen teurastaminen myyntitarkoituksiin on kiellettyä syksyn rykimäaikana. Epäuskottavalta vaikuttaa myös se, että muinaiset peuranpyytäjät olisivat valinneet saaliinsa peuralaumojen villimmistä yksilöistä. Uskottavammalta tuntuisikin päinvastainen tilanne eli se, että yleensä metsästyksen kohteeksi joutuivat peuralauman kesyimmät ja ihmistä pelkäämättömimmät yksilöt. Myös samantyyppisten aitajärjestelmien käyttö sekä peuranpyynnissä että poronhoidossa aiheutuu todennäköisimmin peurojen ja poron saman tyyppisestä laumakäyttäytymisestä samanlaisissa ekologisissa olosuhteissa. Loogisimmalta tavalta villipeuran kesyttämiseksi tuntuisikin yksinkertaisesti ottaa kiinni villipeuran vasa ja kasvattaa siitä vaikka suolaa apuna käyttäen hoitajaansa leimautunut kesyporo. Tätäkään teoriaa ei kuitenkaan voi mitenkään todistaa.

Poron kesyttämisen paikka ja aika ovat myös yhtä vaikeita ratkaistavia kuin poron kesyttämisen tapa. Esimerkiksi nenetsityyppisenpororeen jalasta muistuttavaksi väitetty, mutta kokonsa puolesta todennäköisemmin koirareen jalas, löydettiin Keski-Suomesta, ja se on ajoitettu noin 2000 vuotta vanhaksi. Vanhimmaksi kirjalliseksi lähteeksi kesyn peuran hoidosta on puolestaan väitetty kiinalaisten mainintoja vuodelta 499, joiden mukaan jo tuolloin Baikalin alueen Fusangin maassa olisi tunnettu jonkinrotuisen peuran lypsäminen. Ensimmäisenä kirjallisena viitteenä skandinaavisen tai pikemminkin saamelaisen poronhoidon kehittymisestä on pidetty norjalaisen suurtalonpoika Ottarin vuonna 892 kirjoittamaa kirjettä Englannin kuningas Alfredille. Kirjeessä Ottar kehui omistavansa 600 poroa ja kuusi kallista houkutusporoa. Norjan alueella ei kuitenkaan tiedetä historiallisina aikoina muiden kuin saamelaisten hoitaneen poroja, joten mikäli tarina pitää paikkansa, Ottar todennäköisesti kehui ehkä verottamiensa saamelaisten poroilla. Vanhimmaksi piirretyksi lähteeksi varhaisesta poronhoidosta on taas väitetty 2000 vuotta vanhaa eteläsiperialaista kalliopiirrosta,jossa on kuvattu poroilla ratsastavia ihmisiä.

Poronhoidon syntyteoriat ja teorioiden puolustuksena käytetyt lähteet ovat kuitenkin todistusvoimaltaan vähintäänkin heikkoja. Varmasti voidaankin sanoa vain, että pienporonhoito, jota motivoi esimerkiksi kuljetus- ja houkutuseläinten sekä turkisten- ja lihantarve, on joka tapauksessa vanha ja laajalti Euraasian arktiselle vyöhykkeelle levinnyt kulttuurimuoto. Esimerkiksi Skandinaviassa pienporonhoitoa tyypillisimmillään edusti ns. metsälappalainen pyyntikulttuuri, joka taas vaikutti omalta osaltaan suomalaisen ajokastarpeeseen perustuneen talollisporonhoidon kehittymiseen 1600-luvun aikana.

Varsinaisen alkutuotantoon keskittyvän suurporonhoidon kehittyminen on taas sangen nuori ilmiö, ja jota ei myöskään voida paikantaa vain tietylle alueelle. Samantyyppisistä olosuhteista aiheutuvaa rinnakkaista mutta itsenäistä kehitystä onkin ehkä tapahtunut useissa Euraasian osissa eri aikoina. Esimerkiksi korvamerkkien, koiran, suopungin ja suksien käyttö poronhoidossa viittaa juuri tällaiseen rinnakkaiseen kehitykseen esimerkiksi saamelaisilla ja nenetseillä. On myös esitetty, että ajallisesti nenetsien paimentolaisporonhoito olisi kehittynyt noin 100-200 vuotta myöhemmin kuin saamelainen suurporonhoito eli 1700-luvulla. Ts*ukts*ien ilmeisesti jo lähtökohdiltaan kaupallisen suurporonhoidon on puolestaan esitetty kehittyneen Itä-Siperiassa vasta 1800-luvun aikana.

Erääksi tunturisaamelaisen suurporonhoitokulttuurin kehittymisen alkusykäykseksi on taas ehdotettu sitä, että peurojen ajopyynti loppui keskeisen Kölivuoriston tuntureilla, kun vuoden 1349 musta surma autioitti vuoristokyliä. Teorian mukaan peuran pyynnin vaikeutuminen olisi motivoinut kulttuurin muutosta, jossa villipeuran pyytämisestä siirryttiin hoitamaan asteittain kasvavia porokarjoja. Toisaalta on myös esitetty, että tunturilappalainen suurporonhoito olisi alkanut kehittyä 1300-luvulla Vefsenin alueella,jonne samoihin aikoihin levisiskandinaavinen vuohi- ja lammastalous. Suurporonhoidon ja indoeurooppalaisen karjatalouden väliseen vuorovaikutukseen viittaakin pohjoissaamen maitotaloussanasto, joka on kuitenkin lainautunut esiskandinaavisista kielistä todennäköisesti jo aiemmin eli 200-800 jKr. Suurporonhoidon kehittymisestä voikin sanoa varmaksi vain sen, että kulttuurin muutoksen on täytynyt alkaa todennäköisimmin ennen 1500- ja 1600-lukujen vaihdetta, koska ensimmäiset asiakirjamaininnat suurista porokarjoista ja säännöllisistä vuotuismuutoista löytyvät juuri 1500- ja 1600-lukujen Ruotsin ja Norjan puolen veroluetteloista.

Lähdeluettelo:

   Ingold, Tim, 1980:
   Korpijaakko, Kaisa, 1985:
   Værren, Ornulv Manker, Ernst, 1976:
   Kruprik, Igor, 1996:
   Kortesalmi, J. Juhani, 1996:
   Nieminen, Mauri Pietilä, Urho A., 1999:
   Aronsson, Kjell-Åke, 1992:
   Lundmark, Lennart, 1989:
   Nieminen, Mauri, 1993:
   Pennanen, Jukka, 1984:
   Pennanen, Jukka, 1986:
   Wheelersburg ,Robert P. Kvist, Roger, 1996:
   Ruong, Israel, 1982 (1969):
   Wiklund, K. B., 1919: