Ero sivun Poronhoidon synty versioiden välillä

Saamelaiskulttuurin ensyklopedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Rivi 3: Rivi 3:
 
|kieli=suomi
 
|kieli=suomi
 
|id=1345
 
|id=1345
|artikkeliteksti=<P align="justify"> Poronhoito on historiallisesti suhteellisen heikosti dokumentoitu elinkeino, mikä saattaa johtua siitä, että poronhoito on ollut aina leimallisesti valtakeskittymien näkökulmasta syrjäseutujen ja niin sanottujen joutomaiden elinkeino. Poronhoidon synty ja kehittyminen ennen myöhäiskeskiaikaa ovatkin lähinnä teoreettisia kysymyksiä. Poronhoidon synnystä voidaankin varmuudella väittää vain, että se on leimallisesti euraasialainen ilmiö. Mikäli erilaisia peurojen tarhauskokeiluita ei oteta huomioon, niin Euraasian ulkopuolella laajamittainen poronhoito tunnetaan vain Pohjois-Amerikassa, jonne se levisi vasta 1890-luvulla. Tuolloin tohtori Sheldon Jackson toi Alaskan eskimoiden hiipunutta valaanpyyntitaloutta paikkaamaan ensimmäiset 171 kesyä poroa. Porotaloutta opettamaan palkattiin taas tšuktši- ja saamelaisporonhoitajia. Euraasian sirkumpolaarisen vyöhykkeen ulkopuolella, kuten Grönlannissa, poronhoito on lähinnä moderni innovaatio. </p> <P align="justify"> </p> <P align="justify"> Euraasialainen poronhoito on taas käytännöllistä jakaa kahdeksi pääjatkumoksi eli vanhempaan pienporonhoito- ja nuorempaan suurporonhoitoperinteeseen. Näistä pienporonhoito on maantieteellisesti laajalle levinnyt kulttuurimuoto, mutta poron kesyttämisen aikaa, paikkaa ja tapaa on hyvin vaikea määrittää. Esimerkiksi poron kesyttämisen tavasta on esitetty kaksi pääteoriaa. Ensimmäisen teorian mukaan kiimaisia peuroja opittiin jo varhain käyttämään houkutuseläiminä, ja näistä houkutinpeuroista kesytettiin taas ensimmäiset kuljetuseläimet virtsalla ja suolalla. Ajokkaista ja kantoporoista kasvatettiin sitten ensimmäiset kesyt porokarjat. Poron merkitys muuttui samalla välillisestä tuotannosta suoraksi elannon tuottajaksi. </p> <P align="justify"> 5000-6000 vuotta vanha peurojen ja hirvien aitapyynnistä Norjan Altassa. {{Kuvalinkki|Kalliopiirros.jpg|<b>Kalliopiirros</b>, Tunturipeuraa esittävä kalliopiirros Tromssasta. }} </p> <P align="justify"> Toisen teorian mukaan varhaisin poronhoidon muoto oli peuratalous, joka kehittyi asteittain metsästäjien oppiessa hallitsemaan villipeuralaumoja. Saalisvalinnassa suosittiin villejä yksilöitä, jolloin peura kesyyntyi vähin erin rauhallisemmaksi poroksi. Teoriaa on katsottu puoltavan lähinnä tunnettujen peuranpyynti- ja poronhoitotekniikoiden samankaltaisuudet. Esimerkiksi poronhoidossa käytetyt asteittain kaventuvat johdinaitajärjestelmät ovat myös yleinen villipeurojen pyyntitekniikka, mutta poronhoidossa <i>siula</i>-aidan päihin sijoitetut pyyntikuopat ja ansat on korvattu porojen käsittelyaidoilla. </p> <P align="justify"> Molemmat teoriat pitävät sisällään kuitenkin suuria epävarmuustekijöitä. Esimerkiksi houkutinpeurojen käyttöä poronhoidon esiasteena on helppo kritisoida,sillä kiimainen naaraspeurahan houkuttaa paikalle lähinnä kiimaisen urospeuran, ja kiima taas aiheuttaa peurojen lihaan yleensä vastenmielisenä pidetynsivumaun. Tästä syystähän porojen teurastaminen myyntitarkoituksiin on kiellettyä syksyn rykimäaikana. Epäuskottavalta vaikuttaa myös se, että muinaiset peuranpyytäjät olisivat valinneet saaliinsa peuralaumojen villimmistä yksilöistä. Uskottavammalta tuntuisikin päinvastainen tilanne eli se, että yleensä metsästyksen kohteeksi joutuivat peuralauman kesyimmät ja ihmistä pelkäämättömimmät yksilöt. Myös samantyyppisten aitajärjestelmien käyttö sekä peuranpyynnissä että poronhoidossa aiheutuu todennäköisimmin peurojen ja poron saman tyyppisestä laumakäyttäytymisestä samanlaisissa ekologisissa olosuhteissa. Loogisimmalta tavalta villipeuran kesyttämiseksi tuntuisikin yksinkertaisesti ottaa kiinni villipeuran vasa ja kasvattaa siitä vaikka suolaa apuna käyttäen hoitajaansa leimautunut kesyporo. Tätäkään teoriaa ei kuitenkaan voi mitenkään todistaa. </p> <P align="justify"> Poron kesyttämisen paikka ja aika ovat myös yhtä vaikeita ratkaistavia kuin poron kesyttämisen tapa. Esimerkiksi nenetsityyppisenpororeen jalasta muistuttavaksi väitetty, mutta kokonsa puolesta todennäköisemmin koirareen jalas, löydettiin Keski-Suomesta, ja se on ajoitettu noin 2000 vuotta vanhaksi. Vanhimmaksi kirjalliseksi lähteeksi kesyn peuran hoidosta on puolestaan väitetty kiinalaisten mainintoja vuodelta 499, joiden mukaan jo tuolloin Baikalin alueen Fusangin maassa olisi tunnettu jonkinrotuisen peuran lypsäminen. Ensimmäisenä kirjallisena viitteenä skandinaavisen tai pikemminkin saamelaisen poronhoidon kehittymisestä on pidetty norjalaisen suurtalonpoika Ottarin vuonna 892 kirjoittamaa kirjettä Englannin kuningas Alfredille. Kirjeessä Ottar kehui omistavansa 600 poroa ja kuusi kallista houkutusporoa. Norjan alueella ei kuitenkaan tiedetä historiallisina aikoina muiden kuin saamelaisten hoitaneen poroja, joten mikäli tarina pitää paikkansa, Ottar todennäköisesti kehui ehkä verottamiensa saamelaisten poroilla. Vanhimmaksi piirretyksi lähteeksi varhaisesta poronhoidosta on taas väitetty 2000 vuotta vanhaa eteläsiperialaista kalliopiirrosta,jossa on kuvattu poroilla ratsastavia ihmisiä. </p> <P align="justify"> Poronhoidon syntyteoriat ja teorioiden puolustuksena käytetyt lähteet ovat kuitenkin todistusvoimaltaan vähintäänkin heikkoja. Varmasti voidaankin sanoa vain, että pienporonhoito, jota motivoi esimerkiksi kuljetus- ja houkutuseläinten sekä turkisten- ja lihantarve, on joka tapauksessa vanha ja laajalti Euraasian arktiselle vyöhykkeelle levinnyt kulttuurimuoto. Esimerkiksi Skandinaviassa pienporonhoitoa tyypillisimmillään edusti ns. metsälappalainen pyyntikulttuuri, joka taas vaikutti omalta osaltaan suomalaisen ajokastarpeeseen perustuneen talollisporonhoidon kehittymiseen 1600-luvun aikana. </p> <P align="justify"> Varsinaisen alkutuotantoon keskittyvän suurporonhoidon kehittyminen on taas sangen nuori ilmiö, ja jota ei myöskään voida paikantaa vain tietylle alueelle. Samantyyppisistä olosuhteista aiheutuvaa rinnakkaista mutta itsenäistä kehitystä onkin ehkä tapahtunut useissa Euraasian osissa eri aikoina. Esimerkiksi korvamerkkien, koiran, suopungin ja suksien käyttö poronhoidossa viittaa juuri tällaiseen rinnakkaiseen kehitykseen esimerkiksi saamelaisilla ja nenetseillä. On myös esitetty, että ajallisesti nenetsien paimentolaisporonhoito olisi kehittynyt noin 100-200 vuotta myöhemmin kuin saamelainen suurporonhoito eli 1700-luvulla. Tšuktšien ilmeisesti jo lähtökohdiltaan kaupallisen suurporonhoidon on puolestaan esitetty kehittyneen Itä-Siperiassa vasta 1800-luvun aikana. </p> <P align="justify"> Erääksi tunturisaamelaisen suurporonhoitokulttuurin kehittymisen alkusykäykseksi on taas ehdotettu sitä, että peurojen ajopyynti loppui keskeisen Kölivuoriston tuntureilla, kun vuoden 1349 musta surma autioitti vuoristokyliä. Teorian mukaan peuran pyynnin vaikeutuminen olisi motivoinut kulttuurin muutosta, jossa villipeuran pyytämisestä siirryttiin hoitamaan asteittain kasvavia porokarjoja. Toisaalta on myös esitetty, että tunturilappalainen suurporonhoito olisi alkanut kehittyä 1300-luvulla Vefsenin alueella,jonne samoihin aikoihin levisiskandinaavinen vuohi- ja lammastalous. Suurporonhoidon ja indoeurooppalaisen karjatalouden väliseen vuorovaikutukseen viittaakin pohjoissaamen maitotaloussanasto, joka on kuitenkin lainautunut esiskandinaavisista kielistä todennäköisesti jo aiemmin eli 200-800 jKr. Suurporonhoidon kehittymisestä voikin sanoa varmaksi vain sen, että kulttuurin muutoksen on täytynyt alkaa todennäköisimmin ennen 1500- ja 1600-lukujen vaihdetta, koska ensimmäiset asiakirjamaininnat suurista porokarjoista ja säännöllisistä vuotuismuutoista löytyvät juuri 1500- ja 1600-lukujen Ruotsin ja Norjan puolen veroluetteloista. </p>  
+
|artikkeliteksti=<P align="justify"> Poronhoito on historiallisesti suhteellisen heikosti dokumentoitu elinkeino, mikä saattaa johtua siitä, että poronhoito on ollut aina leimallisesti valtakeskittymien näkökulmasta syrjäseutujen ja niin sanottujen joutomaiden elinkeino. Poronhoidon synty ja kehittyminen ennen myöhäiskeskiaikaa ovatkin lähinnä teoreettisia kysymyksiä. Poronhoidon synnystä voidaankin varmuudella väittää vain, että se on leimallisesti euraasialainen ilmiö. Mikäli erilaisia peurojen tarhauskokeiluita ei oteta huomioon, niin Euraasian ulkopuolella laajamittainen poronhoito tunnetaan vain Pohjois-Amerikassa, jonne se levisi vasta 1890-luvulla. Tuolloin tohtori Sheldon Jackson toi Alaskan eskimoiden hiipunutta valaanpyyntitaloutta paikkaamaan ensimmäiset 171 kesyä poroa. Porotaloutta opettamaan palkattiin taas tšuktši- ja saamelaisporonhoitajia. Euraasian sirkumpolaarisen vyöhykkeen ulkopuolella, kuten Grönlannissa, poronhoito on lähinnä moderni innovaatio. </p> <P align="justify"> </p> <P align="justify"> Euraasialainen poronhoito on taas käytännöllistä jakaa kahdeksi pääjatkumoksi eli vanhempaan pienporonhoito- ja nuorempaan suurporonhoitoperinteeseen. Näistä pienporonhoito on maantieteellisesti laajalle levinnyt kulttuurimuoto, mutta poron kesyttämisen aikaa, paikkaa ja tapaa on hyvin vaikea määrittää. Esimerkiksi poron kesyttämisen tavasta on esitetty kaksi pääteoriaa. Ensimmäisen teorian mukaan kiimaisia peuroja opittiin jo varhain käyttämään houkutuseläiminä, ja näistä houkutinpeuroista kesytettiin taas ensimmäiset kuljetuseläimet virtsalla ja suolalla. Ajokkaista ja kantoporoista kasvatettiin sitten ensimmäiset kesyt porokarjat. Poron merkitys muuttui samalla välillisestä tuotannosta suoraksi elannon tuottajaksi. </p> <P align="justify"> 5000-6000 vuotta vanha peurojen ja hirvien aitapyynnistä Norjan Altassa. {{Kuvalinkki|Kalliopiirros.jpg|<b>Kalliopiirros</b>, Tunturipeuraa esittävä kalliopiirros Tromssasta. }} </p> <P align="justify"> Toisen teorian mukaan varhaisin poronhoidon muoto oli peuratalous, joka kehittyi asteittain metsästäjien oppiessa hallitsemaan villipeuralaumoja. Saalisvalinnassa suosittiin villejä yksilöitä, jolloin peura kesyyntyi vähin erin rauhallisemmaksi poroksi. Teoriaa on katsottu puoltavan lähinnä tunnettujen peuranpyynti- ja poronhoitotekniikoiden samankaltaisuudet. Esimerkiksi poronhoidossa käytetyt asteittain kaventuvat johdinaitajärjestelmät ovat myös yleinen villipeurojen pyyntitekniikka, mutta poronhoidossa <i>siula</i>-aidan päihin sijoitetut pyyntikuopat ja ansat on korvattu porojen käsittelyaidoilla. </p> <P align="justify"> Molemmat teoriat pitävät sisällään kuitenkin suuria epävarmuustekijöitä. Esimerkiksi houkutinpeurojen käyttöä poronhoidon esiasteena on helppo kritisoida,sillä kiimainen naaraspeurahan houkuttaa paikalle lähinnä kiimaisen urospeuran, ja kiima taas aiheuttaa peurojen lihaan yleensä vastenmielisenä pidetynsivumaun. Tästä syystähän porojen teurastaminen myyntitarkoituksiin on kiellettyä syksyn rykimäaikana. Epäuskottavalta vaikuttaa myös se, että muinaiset peuranpyytäjät olisivat valinneet saaliinsa peuralaumojen villimmistä yksilöistä. Uskottavammalta tuntuisikin päinvastainen tilanne eli se, että yleensä metsästyksen kohteeksi joutuivat peuralauman kesyimmät ja ihmistä pelkäämättömimmät yksilöt. Myös samantyyppisten aitajärjestelmien käyttö sekä peuranpyynnissä että poronhoidossa aiheutuu todennäköisimmin peurojen ja poron saman tyyppisestä laumakäyttäytymisestä samanlaisissa ekologisissa olosuhteissa. Loogisimmalta tavalta villipeuran kesyttämiseksi tuntuisikin yksinkertaisesti ottaa kiinni villipeuran vasa ja kasvattaa siitä vaikka suolaa apuna käyttäen hoitajaansa leimautunut kesyporo. Tätäkään teoriaa ei kuitenkaan voi mitenkään todistaa. </p> <P align="justify"> Poron kesyttämisen paikka ja aika ovat myös yhtä vaikeita ratkaistavia kuin poron kesyttämisen tapa. Esimerkiksi nenetsityyppisenpororeen jalasta muistuttavaksi väitetty, mutta kokonsa puolesta todennäköisemmin koirareen jalas, löydettiin Keski-Suomesta, ja se on ajoitettu noin 2000 vuotta vanhaksi. Vanhimmaksi kirjalliseksi lähteeksi kesyn peuran hoidosta on puolestaan väitetty kiinalaisten mainintoja vuodelta 499, joiden mukaan jo tuolloin Baikalin alueen Fusangin maassa olisi tunnettu jonkinrotuisen peuran lypsäminen. Ensimmäisenä kirjallisena viitteenä skandinaavisen tai pikemminkin saamelaisen poronhoidon kehittymisestä on pidetty norjalaisen suurtalonpoika Ottarin vuonna 892 kirjoittamaa kirjettä Englannin kuningas Alfredille. Kirjeessä Ottar kehui omistavansa 600 poroa ja kuusi kallista houkutusporoa. Norjan alueella ei kuitenkaan tiedetä historiallisina aikoina muiden kuin saamelaisten hoitaneen poroja, joten mikäli tarina pitää paikkansa, Ottar todennäköisesti kehui ehkä verottamiensa saamelaisten poroilla. Vanhimmaksi piirretyksi lähteeksi varhaisesta poronhoidosta on taas väitetty 2000 vuotta vanhaa eteläsiperialaista kalliopiirrosta,jossa on kuvattu poroilla ratsastavia ihmisiä. </p> <P align="justify"> Poronhoidon syntyteoriat ja teorioiden puolustuksena käytetyt lähteet ovat kuitenkin todistusvoimaltaan vähintäänkin heikkoja. Varmasti voidaankin sanoa vain, että pienporonhoito, jota motivoi esimerkiksi kuljetus- ja houkutuseläinten sekä turkisten- ja lihantarve, on joka tapauksessa vanha ja laajalti Euraasian arktiselle vyöhykkeelle levinnyt kulttuurimuoto. Esimerkiksi Skandinaviassa pienporonhoitoa tyypillisimmillään edusti ns. metsälappalainen pyyntikulttuuri, joka taas vaikutti omalta osaltaan suomalaisen ajokastarpeeseen perustuneen talollisporonhoidon kehittymiseen 1600-luvun aikana. </p> <P align="justify"> Varsinaisen alkutuotantoon keskittyvän suurporonhoidon kehittyminen on taas sangen nuori ilmiö, ja jota ei myöskään voida paikantaa vain tietylle alueelle. Samantyyppisistä olosuhteista aiheutuvaa rinnakkaista mutta itsenäistä kehitystä onkin ehkä tapahtunut useissa Euraasian osissa eri aikoina. Esimerkiksi korvamerkkien, koiran, suopungin ja suksien käyttö poronhoidossa viittaa juuri tällaiseen rinnakkaiseen kehitykseen esimerkiksi saamelaisilla ja nenetseillä. On myös esitetty, että ajallisesti nenetsien paimentolaisporonhoito olisi kehittynyt noin 100-200 vuotta myöhemmin kuin saamelainen suurporonhoito eli 1700-luvulla. Tšuktšien ilmeisesti jo lähtökohdiltaan kaupallisen suurporonhoidon on puolestaan esitetty kehittyneen Itä-Siperiassa vasta 1800-luvun aikana. </p> <P align="justify"> Erääksi tunturisaamelaisen suurporonhoitokulttuurin kehittymisen alkusykäykseksi on taas ehdotettu sitä, että peurojen ajopyynti loppui keskeisen Kölivuoriston tuntureilla, kun vuoden 1349 musta surma autioitti vuoristokyliä. Teorian mukaan peuran pyynnin vaikeutuminen olisi motivoinut kulttuurin muutosta, jossa villipeuran pyytämisestä siirryttiin hoitamaan asteittain kasvavia porokarjoja. Toisaalta on myös esitetty, että tunturilappalainen suurporonhoito olisi alkanut kehittyä 1300-luvulla Vefsenin alueella,jonne samoihin aikoihin levisiskandinaavinen vuohi- ja lammastalous. Suurporonhoidon ja indoeurooppalaisen karjatalouden väliseen vuorovaikutukseen viittaakin pohjoissaamen maitotaloussanasto, joka on kuitenkin lainautunut esiskandinaavisista kielistä todennäköisesti jo aiemmin eli 200-800 jKr. Suurporonhoidon kehittymisestä voikin sanoa varmaksi vain sen, että kulttuurin muutoksen on täytynyt alkaa todennäköisimmin ennen 1500- ja 1600-lukujen vaihdetta, koska ensimmäiset asiakirjamaininnat suurista porokarjoista ja säännöllisistä vuotuismuutoista löytyvät juuri 1500- ja 1600-lukujen Ruotsin ja Norjan puolen veroluetteloista. </p>
 +
{{Artikkelilinkki|20140806094820|Sisällysluettelo: Historia}}<BR><BR>
 +
|kirjoittaja=Hannu Heikkinen
 
|luokat=Historia
 
|luokat=Historia
|kirjoittaja=Hannu Heikkinen}}
+
}}

Versio 26. syyskuuta 2014 kello 13.41

Poronhoidon synty

Poronhoito on historiallisesti suhteellisen heikosti dokumentoitu elinkeino, mikä saattaa johtua siitä, että poronhoito on ollut aina leimallisesti valtakeskittymien näkökulmasta syrjäseutujen ja niin sanottujen joutomaiden elinkeino. Poronhoidon synty ja kehittyminen ennen myöhäiskeskiaikaa ovatkin lähinnä teoreettisia kysymyksiä. Poronhoidon synnystä voidaankin varmuudella väittää vain, että se on leimallisesti euraasialainen ilmiö. Mikäli erilaisia peurojen tarhauskokeiluita ei oteta huomioon, niin Euraasian ulkopuolella laajamittainen poronhoito tunnetaan vain Pohjois-Amerikassa, jonne se levisi vasta 1890-luvulla. Tuolloin tohtori Sheldon Jackson toi Alaskan eskimoiden hiipunutta valaanpyyntitaloutta paikkaamaan ensimmäiset 171 kesyä poroa. Porotaloutta opettamaan palkattiin taas tšuktši- ja saamelaisporonhoitajia. Euraasian sirkumpolaarisen vyöhykkeen ulkopuolella, kuten Grönlannissa, poronhoito on lähinnä moderni innovaatio.

Euraasialainen poronhoito on taas käytännöllistä jakaa kahdeksi pääjatkumoksi eli vanhempaan pienporonhoito- ja nuorempaan suurporonhoitoperinteeseen. Näistä pienporonhoito on maantieteellisesti laajalle levinnyt kulttuurimuoto, mutta poron kesyttämisen aikaa, paikkaa ja tapaa on hyvin vaikea määrittää. Esimerkiksi poron kesyttämisen tavasta on esitetty kaksi pääteoriaa. Ensimmäisen teorian mukaan kiimaisia peuroja opittiin jo varhain käyttämään houkutuseläiminä, ja näistä houkutinpeuroista kesytettiin taas ensimmäiset kuljetuseläimet virtsalla ja suolalla. Ajokkaista ja kantoporoista kasvatettiin sitten ensimmäiset kesyt porokarjat. Poron merkitys muuttui samalla välillisestä tuotannosta suoraksi elannon tuottajaksi.

5000-6000 vuotta vanha peurojen ja hirvien aitapyynnistä Norjan Altassa.

Kalliopiirros, Tunturipeuraa esittävä kalliopiirros Tromssasta.

Toisen teorian mukaan varhaisin poronhoidon muoto oli peuratalous, joka kehittyi asteittain metsästäjien oppiessa hallitsemaan villipeuralaumoja. Saalisvalinnassa suosittiin villejä yksilöitä, jolloin peura kesyyntyi vähin erin rauhallisemmaksi poroksi. Teoriaa on katsottu puoltavan lähinnä tunnettujen peuranpyynti- ja poronhoitotekniikoiden samankaltaisuudet. Esimerkiksi poronhoidossa käytetyt asteittain kaventuvat johdinaitajärjestelmät ovat myös yleinen villipeurojen pyyntitekniikka, mutta poronhoidossa siula-aidan päihin sijoitetut pyyntikuopat ja ansat on korvattu porojen käsittelyaidoilla.

Molemmat teoriat pitävät sisällään kuitenkin suuria epävarmuustekijöitä. Esimerkiksi houkutinpeurojen käyttöä poronhoidon esiasteena on helppo kritisoida, sillä kiimainen naaraspeurahan houkuttaa paikalle lähinnä kiimaisen urospeuran, ja kiima taas aiheuttaa peurojen lihaan yleensä vastenmielisenä pidetynsivumaun. Tästä syystähän porojen teurastaminen myyntitarkoituksiin on kiellettyä syksyn rykimäaikana. Epäuskottavalta vaikuttaa myös se, että muinaiset peuranpyytäjät olisivat valinneet saaliinsa peuralaumojen villimmistä yksilöistä. Uskottavammalta tuntuisikin päinvastainen tilanne eli se, että yleensä metsästyksen kohteeksi joutuivat peuralauman kesyimmät ja ihmistä pelkäämättömimmät yksilöt. Myös samantyyppisten aitajärjestelmien käyttö sekä peuranpyynnissä että poronhoidossa aiheutuu todennäköisimmin peurojen ja poron saman tyyppisestä laumakäyttäytymisestä samanlaisissa ekologisissa olosuhteissa. Loogisimmalta tavalta villipeuran kesyttämiseksi tuntuisikin yksinkertaisesti ottaa kiinni villipeuran vasa ja kasvattaa siitä vaikka suolaa apuna käyttäen hoitajaansa leimautunut kesyporo. Tätäkään teoriaa ei kuitenkaan voi mitenkään todistaa.

Poron kesyttämisen paikka ja aika ovat myös yhtä vaikeita ratkaistavia kuin poron kesyttämisen tapa. Esimerkiksi nenetsityyppisen pororeen jalasta muistuttavaksi väitetty, mutta kokonsa puolesta todennäköisemmin koirareen jalas, löydettiin Keski-Suomesta, ja se on ajoitettu noin 2000 vuotta vanhaksi. Vanhimmaksi kirjalliseksi lähteeksi kesyn peuran hoidosta on puolestaan väitetty kiinalaisten mainintoja vuodelta 499, joiden mukaan jo tuolloin Baikalin alueen Fusangin maassa olisi tunnettu jonkinrotuisen peuran lypsäminen. Ensimmäisenä kirjallisena viitteenä skandinaavisen tai pikemminkin saamelaisen poronhoidon kehittymisestä on pidetty norjalaisen suurtalonpoika Ottarin vuonna 892 kirjoittamaa kirjettä Englannin kuningas Alfredille. Kirjeessä Ottar kehui omistavansa 600 poroa ja kuusi kallista houkutusporoa. Norjan alueella ei kuitenkaan tiedetä historiallisina aikoina muiden kuin saamelaisten hoitaneen poroja, joten mikäli tarina pitää paikkansa, Ottar todennäköisesti kehui ehkä verottamiensa saamelaisten poroilla. Vanhimmaksi piirretyksi lähteeksi varhaisesta poronhoidosta on taas väitetty 2000 vuotta vanhaa eteläsiperialaista kalliopiirrosta,jossa on kuvattu poroilla ratsastavia ihmisiä.

Poronhoidon syntyteoriat ja teorioiden puolustuksena käytetyt lähteet ovat kuitenkin todistusvoimaltaan vähintäänkin heikkoja. Varmasti voidaankin sanoa vain, että pienporonhoito, jota motivoi esimerkiksi kuljetus- ja houkutuseläinten sekä turkisten- ja lihantarve, on joka tapauksessa vanha ja laajalti Euraasian arktiselle vyöhykkeelle levinnyt kulttuurimuoto. Esimerkiksi Skandinaviassa pienporonhoitoa tyypillisimmillään edusti ns. metsälappalainen pyyntikulttuuri, joka taas vaikutti omalta osaltaan suomalaisen ajokastarpeeseen perustuneen talollisporonhoidon kehittymiseen 1600-luvun aikana.

Varsinaisen alkutuotantoon keskittyvän suurporonhoidon kehittyminen on taas sangen nuori ilmiö, ja jota ei myöskään voida paikantaa vain tietylle alueelle. Samantyyppisistä olosuhteista aiheutuvaa rinnakkaista mutta itsenäistä kehitystä onkin ehkä tapahtunut useissa Euraasian osissa eri aikoina. Esimerkiksi korvamerkkien, koiran, suopungin ja suksien käyttö poronhoidossa viittaa juuri tällaiseen rinnakkaiseen kehitykseen esimerkiksi saamelaisilla ja nenetseillä. On myös esitetty, että ajallisesti nenetsien paimentolaisporonhoito olisi kehittynyt noin 100-200 vuotta myöhemmin kuin saamelainen suurporonhoito eli 1700-luvulla. Tšuktšien ilmeisesti jo lähtökohdiltaan kaupallisen suurporonhoidon on puolestaan esitetty kehittyneen Itä-Siperiassa vasta 1800-luvun aikana.

Erääksi tunturisaamelaisen suurporonhoitokulttuurin kehittymisen alkusykäykseksi on taas ehdotettu sitä, että peurojen ajopyynti loppui keskeisen Kölivuoriston tuntureilla, kun vuoden 1349 musta surma autioitti vuoristokyliä. Teorian mukaan peuran pyynnin vaikeutuminen olisi motivoinut kulttuurin muutosta, jossa villipeuran pyytämisestä siirryttiin hoitamaan asteittain kasvavia porokarjoja. Toisaalta on myös esitetty, että tunturilappalainen suurporonhoito olisi alkanut kehittyä 1300-luvulla Vefsenin alueella, jonne samoihin aikoihin levisi skandinaavinen vuohi- ja lammastalous. Suurporonhoidon ja indoeurooppalaisen karjatalouden väliseen vuorovaikutukseen viittaakin pohjoissaamen maitotaloussanasto, joka on kuitenkin lainautunut esiskandinaavisista kielistä todennäköisesti jo aiemmin eli 200-800 jKr. Suurporonhoidon kehittymisestä voikin sanoa varmaksi vain sen, että kulttuurin muutoksen on täytynyt alkaa todennäköisimmin ennen 1500- ja 1600-lukujen vaihdetta, koska ensimmäiset asiakirjamaininnat suurista porokarjoista ja säännöllisistä vuotuismuutoista löytyvät juuri 1500- ja 1600-lukujen Ruotsin ja Norjan puolen veroluetteloista.

Sisällysluettelo: Historia

Hannu Heikkinen



Muokkaa tätä sivua

Suomenkieliset artikkelit

Dát ii leat vel davvisámegillii

Čále dan

History of reindeer herding

Reindeer herding as a means of livelihood has been little documented in history, which may be a result of the fact that it has been practised in what the centres of power have regarded as outlying, barren regions. In practice, this means that the origins and development of reindeer herding especially before the later Middle Ages can only be dealt with from an essentially theoretical point of view. However, it is possible to claim with reasonable certainty that it is characteristically a Eurasian phenomenon. If we ignore various experiments in caribou and reindeer livestock farming, outside Eurasia reindeer herding on a large scale is found only in North America, and it did not spread there until the 1890s, when Dr. Sheldon Jackson brought the first 171 domestic reindeer to Alaska to compensate for the decline in whale fishing. Chukchi and Saami reindeer herders were employed to teach the Eskimos reindeer husbandry. Elsewhere outside the Eurasian circumpolar zone, in Greenland for example, reindeer herding is mainly a modern innovation.

Reindeer herding in the northern regions of Eurasia can be conveniently divided into two main historical processes: the ancient Arctic hunting culture and the relatively new large-scale reindeer husbandry culture. The former is a geographically widespread culture, but the time, place and means of domestication of the reindeer are extremely difficult to determine. For example, two major theories concerning the ways in which domestication took place have been advanced. According to the first, the earliest form of domestication was of wild reindeer; the hunters control of the herds gradually tightened, and the wildest individuals of mainly mountain reindeer were deliberately selected as prey for elimination, resulting in the gradual taming of the wild reindeer. This is indicated by similarities in the techniques of hunting and herding wild and domestic reindeer. For example, in Alta in Norway there is a 5000-6000-year-old wall painting depicting a pen for catching wild reindeer that vividly recalls the separation corrals that are in use today. The tapering fence corridors used in domestic reindeer herding are also commonly used for catching wild reindeer, but in reindeer herding the corridors end in pens rather than pits or traps. The lasso with its bone noose toggle giella has also spread extensively over the regions of the old reindeer hunting culture.

The second theory concerning the domestication of the mountain reindeer does not exclude the preceding one, but it emphasizes more the use of animals on heat as decoys. For example, a snare was attached to the horns of the decoy animal in which a wild reindeer becomes enmeshed in the process of driving off a competitor (the decoy). This method was used by the Saami, the Nenets and the Yukaghir, among others. The use of a rein on the decoy animal was practised at least among the Saami, the Nenets, the Khanty, the Chukchi and the Tungus. According to this, perhaps the more plausible of the two theories, the decoy reindeer were lured by using urine and salt and domesticated as draught animals. Then, when circumstances changed particularly as a result of the over-hunting of wild reindeer, these tamed animals were reared into the first domestic reindeer livestock. In this process, the reindeer became a direct rather than an indirect source of livelihood.

The time and place of the domestication of the mountain reindeer present equally difficult questions. For example, a reindeer sleigh typical of the kind used by the Nenets and estimated to be 3000 years old has been found in Saarijärvi in Central Finland. The oldest written sources that mention the herding of tamed reindeer are Chinese and date from 499 A.D., when the reindeer was milked in the land of Fusang in the Baikal region. The first written references to the development of reindeer herding among the Saami go back to 892 A.D., when Ottar, a Viking trader from the coast of Norway boasted to King Alfred of England that he owned 600 reindeer and six valuable decoy reindeer. An older pictorial source is a southern Siberian cave drawing 2000 years old depicting humans riding reindeer. Small-scale reindeer husbandry in ancient times to obtain draught, decoy and slaughter animals was practised widely over the Eurasian Arctic zone. In Scandinavia, small-scale reindeer herding is most characteristically represented by the so-called Forest Saami hunting culture.

Hannu Heikkinen



Muokkaa tätä sivua

Articles in English

Denna språkversion existerar inte ännu

Skriv den